Et kai sinä nyt tuota rämää voi ostaa, Kristiina Elstelän, 68, ystävä yritti toppuutella, kun näyttelijä astui ensimmäistä kertaa Kuusankoskella sijaitsevan kesäasuntonsa pihalle.

Se oli kuitenkin rakkautta ensi silmäyksellä. Rapistuneet ulkoseinät ja julkisivun vaatimattomuus eivät häirinneet, sillä Kristiina näki vain vanhan verannan, hirsiseinät, takapihalla kukkivat sireenit ja kohoavaa kalliota vasten nojaavan puutarhan. Tuossa omenapuun alla kelpaisi juoda iltapäiväkahvit.

– Kyllä sielu tietää, kun löytää sen oman pesän. Minun olisi tehnyt mieli soittaa heti välittäjälle, mutta kello oli jo kymmenen illalla. Jotenkin äidin oppi, että kymmenen jälkeen ei sovi soittaa, oli painautunut mieleen. Ehdin haaveilla asunnosta maaseudulla vuosikymmeniä. Kerran ostin jo Nilsiästä tontinkin, mutta sitten tuli lähtö Turkuun.

– Kun teatterilla oli pitkät kesälomat, olimme perheen kanssa veljeni luona maalla. Siellä mietin, että jospa minullakin joskus, Kristiina muistelee ja leikkaa kahvipöydässä omenapuun alla viipaleen leipomastaan raparperipiirakasta.

Oikea hetki koitti lopulta vuonna 1996, kun Kristiina erosi toisesta miehestään Jotaarkka Pennasesta.

– Otin tätä kesäasuntoa varten lainan ja vielä remonttilainan laittaakseni kaiken tarvittavan kuntoon. Nyt tämä on talviasuttava, ja vietän täällä ympäri vuoden pitkiä aikoja, Kristiina esittelee taloa.

Tuvasta löytyy jääkaappi ja muita modernin keittiön tarpeellisuuksia. Ainoastaan hella on alkuperäinen. Alakerrassa on myös Kristiinan oma huone, jossa on piano, ompelukone ja pönttöuuni. Sauna rakennettiin asuntoon remontin yhteydessä. Uusitussa yläkerrassa on makuusijat vaikka koko komppanialle.

Asunnon todellinen erikoisuus on piha, joka aukeaa puutarhana eri tasoissa joka ovesta. Yläkerrasta johtaa pieni silta yläpihan huvimajaan. Etupihan pikkumökkivaikutelma hämää, sillä taaempana talo nousee ylväänä korkeuksiin kallion viereen.

Kristiinan kaupunkikoti Helsingissä on nykyään taiteilijoiden eläkeasunto Thalianrinteessä.

– En ole oikein vieläkään tottunut asunnon moderniuteen. Nappia painamalla kaikki toimii. Olen kuitenkin ollut tyytyväinen, että Hanna-tyttäreni kehoitti minua ottamaan asunnon ja teki melkein muutonkin puolestani. Nyt vuokralaiseksi siirryttyäni sain mökkivelkani maksettua ja olen velaton ja huoleton, Kristiina toteaa lakonisesti.

Näyttelijä sanoo ymmärtäneensä viime aikoina toimivan kaupunkiasunnon tarpeellisuuden vuosien karttuessa.

– Olen viime vuosien aikana vanhentunut selvästi myös fyysisesti. Harmittaa, kun on tullut niin hitaaksi ja kömpelöksi. Aamulla ylösnousemiseen ja käynnistymiseen pitää varata aikaa. Eniten harmittaa, kun en pysty enää kyykkimään täällä maalla kukkapenkeissä.

Henkinen puoli joutui koetukselle, kun Kristiinan rakas Kasimir-poika menehtyi viisi vuotta sitten junaliikenneonnettomuudessa.

Kristiina sanoo kuitenkin vierastavansa kuvaa, joka hänestä on luotu julkisuudessa. Vaikka suru ja kaipaus ovat vieläkin jatkuvasti läsnä, hän on muutakin kuin poikaansa kaipaava äiti.

 Julkisesti hän suostuu puhumaan asiasta ainoastaan kohtalotovereidensa vuoksi. Kristiina on nimittäin oppinut löytämään suruvuosien aikana myös lohtua.

– Otin jo vuonna 2005 yhteyttä monien suosittelemaan näkijään, jotta hän neuvoisi minua lukkiutuneen työtilanteeni kanssa.

– Olin virkavapaalla Helsingin kaupunginteatterista ja mietin, jaksanko palata vielä laitosteatterin arkeen. Näkijä kertoi istuntojen aikana näkevänsä lapset lähelläni. Hän sanoi, että meille tulee seuraavana vuonna Kasimirin kanssa pitkä välimatka, mutta hän palaisi luokseni.

– Säikähdin, lähteekö poika vaihto-oppilaaksi, sillä hän oli päässyt juuri opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun käsikirjoittajaksi. Se olikin sitten tällainen matka.

Kasimirin kuoleman jälkeen toinenkin selvänäkijä otti Kristiinaan yhteyttä. Näiden näkijöiden avulla hän on oppinut tuntemaan poikansa läsnäolon.

– Näkijöiden kautta Kasimir on kirjoittanut minulle ja puhuu minulle asioita, joita vain meidän perheemme tietää. Joskus myös juttelen pojalle ollessani yksin, varsinkin suutuspäissäni. Se tuo minulle lohtua.

Vaikka Kristiina sanoo, ettei ilo ole tuntunut tapahtuneen jälkeen enää entiseltään, yhtä kokonaisvaltaiselta ja pirskahtelevalta, sitäkin yhä on.

Onnea on tuonut vaikkapa Hanna-tyttären, 46, kanssa vietetty juhannus. Iloa arkeen tuovat ovella päivittäin kurkkiva naapurin kissa sekä ystävät ja työ.

– Vapaa-aikaa minulla on nykyään melkein liikaakin. Olen oppinut katsomaan tv:stä kaiken sen, mitä muut ihmiset katsoivat silloin, kun olin itse illat töissä. Täällä maallakin minulla on kaksi televisiota. Elokuvia kyttään, vaikka silmä jo luppaa, Kristiina sanoo.

Eläkeläisenäkin Kristiina jaksaa yhä innostua uusista työprojekteista. Viimeksi hän näytteli ensi viikolla ensi-iltansa saavassa Roskisprinssi-elokuvassa. Näyttelijäksi ryhtyminen oli ujolle tytölle aina itsestäänselvää, ja teatterityöläisen raskas arki tuli hänelle tutuksi jo 18-vuotiaana.

– Vasta virkavapaavuosina ymmärsin, miten rankkaa kiinnitetyn näyttelijän työ on ja miten erilaista elämä voi olla, jos en koko ajan tee töitä. Näyttelijänä joutuu aina elämään jatkuvan lähtemisen tunteen kanssa. Erityisen pahalta lähteminen tuntui, kun lapset olivat sairaana. Vieläkin töihin lähteminen on vaikeinta, mutta palaan sieltä aina virkistyneenä takaisin.

Viiteenkymmeneen työvuoteen mahtuu niiden rankkuudesta huolimatta korvaamattomia muistoja.

– Muistan aina, kun kysyin My Fair Ladyn ohjaajalta, kuka tuota Elizaa näyttelee. Kun ohjaaja sanoi, että sinä, tuntui, että jalat lähtevät alta.

– Jännitin Elizan roolissa joka ilta aivan hirveästi. Välillä mietin, miksi ihmisen pitää pelätä näin kamalasti. Kai olen aina osannut ujoudestani huolimatta pitää jännityksen ja pelon tunteet sisälläni. En tiedä, olenko edellisessä elämässäni ollut näyttelijä, mutta nyt näytteleminen on selvästi ollut minun tehtäväni.

Kristiina nauttii, kun voi nyt tehdä töitä omassa tahdissaan.

– Viihdyn eläkkeellä hyvin. Voin tehdä töitä, jos haluttaa ja huvittaa. Yleensä ohjaajien tarjoamat roolit sopivat minulle niin hyvin, että olen tehnyt lähes kaikki tarjotut työt. Siihenkin olen varautunut, että voimat hiipuvat täysin enkä voi enää tehdä töitä. Pitkiä vierailuja en enää tee, mieluummin projektikohtaisia juttuja.

Kristiinan elämän kirjo näkyy myös hänen maalaisasuntonsa seinillä. Esillä on kuvia perheestä, sukulaisista ja rakkaimmista rooleista.

Yhdessä kuvista Kristiina soittaa Hanna-tyttärensä kanssa samaa pianoa, joka on makuukamarin seinustalla. Toisesta voi huomata yhdennäköisyyden Kristiinan isän ja Kasimir-pojan välillä.

Kaipaako Kristiina enää elämänkumppania jakamaan elämäänsä?

– Sopivaa on enää tässä iässä niin vaikea löytää. Tiedän sen, koska sellaista ei ole 18 vuoteen tullut vastaan. Miehen pitäisi olla maanläheinen tyyppi, joka ymmärtää elämää, ihmistä ja eläimiä.

Ja kyllä tässä pirtissä kelpaa oman tupansa emäntänä. Hellepäivä on kääntynyt illaksi, ja on juuri sopiva hetki istahtaa omenapuun alle lukemaan kirjaa. Kaupunkiin Kristiina palaa vasta, kun työt kutsuvat.