Ei valmiina muutokseen, vaan kohtaamaan koko muun maailman, erilaisena ja yksin, ydinase pelotteena, vaikka diktaattoriksi astuisikin dynastian seuraava sukupolvi. Tämä selviää turistimatkallakin, vaikka puheisiin pääsee vain parin ihmisen kanssa. Mutta nämä ovat valittuja ja toistavat yhteistä totuuttaan sanasta sanaan samoin.

Tämä ei ole sitä, että menisi aikakoneella 60 vuotta taaksepäin – siihen riittää kun ajaa Ilomantsin kohdalta rajan yli itään. Vaan niin, että astuu toiselle planeetalle, kuplaan, näytelmään, josta ei ymmärrä juuri mitään.

Kulissit ovat jättiläismäiset, ihmisjoukkoja tulee ja menee. Käsikirjoitus on selkeä, mutta vieras ei tiedä rooliaan. Sen tietää, ettei tämä ainakaan komedia ole.

Ihminen on joka puolella sama, niin olen aina ajatellut. Lapset leikkivät samalla tavalla, potkivat palloa ja kikattavat Saharan laidalla ja Amazonin viidakoissa. Ilmeet ja eleet ovat tuttuja, hellyys, vanhemmuus, leikki, väsymys näyttävät samalta, ja molemminpuolinen uteliaisuus on yhtäläistä.

Mutta kun Pohjois-Koreassa ei tunnu toimivan sekään, ei ole ilmeitä ja eleitä. Lasten ei näe leikkivän, naurua ei kuule, kukaan ei juokse ja pelaa. Hätäännyttää, kun ei ole koodiavainta, ja kaikki on samalla äärettömän mielenkiintoista.

Helpotus on suuri, kun pari pikkupoikaa tienlaidalla äkkiä vilkuttaa ohiajaville ja kun oppaamme ensi kerran purskahtavat nauruun.

Kolmantena päivänä tajuaa, että aluksi Pohjois-Koreassa vaikuttaa eniten se, mitä siellä on: massa, arkkitehtuurin mahtipontisuus, tila, tyhjyys, superlatiiveihin korotetut teot ja saavutukset – maailman suurin, nopeimmin rakennettu, ainutkertainen.

Kun on vähän aikaa miettinyt, tärkeimmäksi nousee se, mitä siellä ei ole. Se mikä tekee siitä täysin erilaisen.

Olen luultavasti rauhallisempi kuin monet muut maailman eristäytyneimmässä stalinistisessa diktatuurissa käyneet journalistit. En ole tullut maahan viekkaudella ja vääryydellä, peitellyt ammattiani. Työnantaja on kirjoittanut leimoilla koristellun todistuksen siitä kuka olen ja mitä teen. Passissa on Kiinan ja Pohjois-Korean viisumien välissä kahden vuoden Yhdysvaltain mediaviisumi.

Ei tarvitse pelätä ja valehdella, kunhan vähän kiertelee ja asettelee sanansa.

Olen tekemässä turismijuttua. Mutta koska turismi täydellisesti limittyy politiikkaan, henkilöpalvontaan, Korean sotaan, matkailutarinakin on kuvaus ideologiasta, olosuhteista, salaisuuksista.

Tarkistus

Kiinan puolella rajaa Dandongin asemalaiturilla kuhisee meluisasti. Neljästi viikossa Pekingistä Pohjois-Korean pääkaupunkiin Pjongjangiin rullaavan junan osin tyhjiin hytteihin raahataan tavaraa vuorittain.

Pesuhuone, jossa yönylimatkaajat hoitivat aamutoimiaan, täyttyy nassakoista ja sadoista kevätsipulinipuista. Rajamuodollisuudet ovat näennäisiä.

Jalu-joen, sillan ja rajan toiselle puolelle Sinuijuihin jäämme neljäksi tunniksi. Univormupukuisia saapuu hytin ovelle ryhmissä. Heitä kiinnostavat kamerat, kännykät, kirjallisuus. Maahan ei saa tuoda yli 150 millimetrin objektiiveja, muistikorteista selataan odottelutuntien taltiointeja. Kirjat ja paperit käydään läpi.

Kännykät laitetaan ruskeisiin kirjepusseihin, viranomaisista vanhin sulkee pussin huolellisesti liimatikulla, pussit sinetöidään leimoin. Pussit saa pitää, mutta aukaista vasta maasta poistuttuaan.

Nuori mies penkoo hikeä tiristen neljän länsimaisen naisen matkapakaasit nolona ja aika ylimalkaisesti. Tunnelma on arkisen toimelias – ei kiirettä.

Univormupukuisia nuoria naisia kulkee laiturilla, heillä kaikilla on ponteva poninhäntä. Yksi kantaa vettä ämpärillä ja kapuaa asemarakennuksen portaita korkeilla koroillaan kerta toisensa jälkeen. Poninhäntä-ikää seuraa tiettävästi löysän pystynutturan ikäkausi kunnes vartutaan kekonutturaikään: sallittuja versioita on kahdeksan.

Seisokin aikana juna on saanut kymmeniä lisävaunuja ja matka Pohjois-Korean alavien viljelysmaiden halki voi alkaa. Maasta kolmannes on viljelykelpoista, 70 prosenttia on vuoristoa.

On rehevää, vehreää, riisi- ja maissipeltoja loputtomiin. Ihmisiä pelloilla riisin taimia niputtamassa, härkiä, puisia auroja, vihreitä kumpuja ja peltoihin tökättyjen punaisten lippujen rivistö liehuu. Iskulauseita näkyy valtavina kyltteinä viljelmiä.

Niissä sanotaan tällaisia: Maamme on ihmiskunnan toivo. Johtajamme on numero yksi. Torju USA.

Kim Il Sungin kuvia näkyy kylien virallisissa rakennuksissa, toisinaan hän saa rinnalleen poikansa Kim Jong Ilin.

Illan hämärässä saavumme Pjongjangiin. Oppaamme, kaitsijamme, päällystakkimme ja seuraavien päivien tärkeimmät ihmiset ja tietolähteemme herra Kim ja neiti Che odottavat laiturilla.

Pimeys

Alku on varovaista hapuilua. He ovat vakavia, puhuvat hyvää englantia, tarkkailevat. He ovat valittuja, muutaman promillen kermaa, lojaaleja ja uskollisia.

Länsimatkailijoiden hotelli Yanggakdo sijaitsee saarella. Hotellissa on 47 kerrosta ja noin tusina asukasta. Illallinen tarjoillaan ylimmän kerroksen pyörivässä ravintolassa ja siellä alkaa hahmottua ensimmäisen pohjoiskorealainen erikoisuus: pimeys.

Pääkaupungista erottuu muutama tuikku, ilmeisesti ravintola pyörii, koska yksi kirkas valo tulee näkökenttään uudemmankin kerran.

Satelliittikuvissa Pohjois-Korean kohdalla putoaa yhtäkkiä pimeys. Energiaa säästetään, yksilön kulutus on noin kymmenesosa suomalaisesta.

Ruoka on mainiota, tyyliltään kiinalaisen ja japanilaisen välimailta. Kasviksia, kalaa, lihaa monissa muodoissa, sopivasti tulista. Kerrotaan, että pohjoiskorealainen syö lihaa kahdesti vuodessa: uutena vuotena ja Kim Il Sungin syntymäpäivänä huhtikuussa.

Tarjoilijatytöt ovat kauniita ja kyselevät tuttavallisesti Suomesta – naiset taitavat olla siellä vahvoja ja vapaita! Puheliain tyttö tuo pikkusiskonsa vieraita tervehtimään. Tuntuu, että olemme mukana rennon mukavaksi käsikirjoitetussa jutussa.

Yömyöhällä oppaamme esittelevät muuttuneen matkaohjelmamme. Nelikossamme on kaksi klassisen musiikin ammattilaista, jotka toivoisivat pääsevänsä sinfoniaorkesterin konserttiin, sillä tiedetään, että orkesteri soitta jopa Mahleria ilman nuotteja.

Muutos ei onnistu. Pian opimme, että tällaisiin vastataan aina jokseenkin samalla tavalla: aikataulu ei taivu muutoksille, kausi on ohi, paikka on suljettu.

Lopuksi tulee ohjeistus siitä miten käsiin osuvia Kim Jong Ilin kuvia tai lehtiä, joissa hän esiintyy, on kohdeltava: ei saa taittaa, heittää roskiin tai jättää epäkunnioittavasti pöydälle lojumaan. Jos tekee niin, siivoojat käyvät aggressiivisiksi.

Ja vielä: haluatteko Kaesongin-matkalla syödä lounaaksi koiraa, sweet meat, he kysyvät, vai kenties ginseng-juurella täytettyä kanaa? Ei, ei Mustia, vaan tipua.

Kylmää

Aamulla, kun vetää verhot 21. kerroksen huoneen ikkunoista syrjään, kylmää ensimmäisen kerran. Kello on 7, pitäisi olla ruuhka-aika, mutta joen toisella puolella kulkeva leveä strada on täysin tyhjä, missä ovat kaupungin kaksi miljoonaa asukasta? Onko sota alkanut, väki evakuoitu?

Kameran zoomi paljastaa, että rantatietä polkee harvakseltaan pyöräilijöitä. Kohta tulee yksi bussi ja musta henkilöauto – elämää sentään.

Pjongjangia halkoo 6-8 -kaistaisten valtateiden verkosto, mutta autoja ei ole. Päivän mittaan niitä näkyy ehkä sata. Polttoainetta ei ole, varaosista on pulaa. Raitiovaunut ja vanhat johdinbussit ovat tupaten täynnä ja kun sähköhäiriö iskee, ne sammuvat keskelle risteystä. Muttei siitä mitään ruuhkaa seuraa.

Ensimmäinen aamu kuluu Pjongjangin nähtävyyksiä läpikäyden. Niistä suurin osa liittyy Kim Il Sungiin. Hänestä oppaamme Kim sanoo aina: Presidentti, Kim Jong Il taas on Johtaja. Ja kun opas sanoo minun maani, hän tarkoittaa Koreaa, koko niemimaata.

– Minun maani on jaettu kahtia, etelään ja pohjoiseen, ja me kutsumme sitä Koreaksi. Meitä on pohjoisessa yli 20 miljoonaa, etelässä yli 40 miljoonaa ja maasta muuttaneita on 10 miljoonaa – meitä asuu lähinnä Japanissa, Kiinassa ja Venäjällä. Meillä on yli 5 000 vuotta yhteistä historiaa, sen rinnalla kuutisenkymmentä vuotta ei ole mitään!

Japani miehitti Korean niemimaan 1910, teki sen asukkaista orjia tehtaisiinsa ja armeijaansa, kielsi kielen, kokoukset ja koulut. Kun Japani luhistui 1945, toisen maailmansodan voittoisat liittoutuneet jakoivat niemimaan kahtia.

Neuvostoliiton vastuualueeksi tuli pohjoinen, 38.leveyspiirin eteläinen puoli jäi Yhdysvalloille. Jakolinjan molemmin puolin perustettiin valtiot 1948, pohjoiseen syntyi Korean demokraattinen kansantasavalta, jonka johtoon tuli miehitysajan sankari, Neuvostoliitossa pitkään asunut Kim Il Sung.

Pohjois-Korea hyökkäsi 1950 etelään ja eteni sen pääkaupunkiin Souliin asti, kunnes USA keräsi YK:n valtuuttamana 15 maan joukot vastaiskuun kenraali Douglas MacArthurin johdolla. Nämä joukot vyöryivät läpi pohjoisen lähes Kiinan rajalle asti. Pohjoisen avuksi tuli kiinalaisten miljoona-armeija.

Sotaa kesti kolme vuotta. Soul ja Pjongjang raunioituivat täysin. Pjongjangiin pudotettiin enemmän kuin yksi pommi asukasta kohti. Siviiliuhreja oli kolmisen miljoonaa, sotilaita kaatui 700 000, kuusi miljoonaa joutui kodittomiksi.

Heinäkuussa 1953 allekirjoitettiin aseleposopimus, rauhansopimusta ei ole vieläkään. Sota on tavallaan ollut väliaikaisessa lepotilassa 56 vuotta.

Maa säilyi kahtia jakautuneena.

Sota, viha, veljesviha tai veljespettymys ja ennen kaikkea viha Yhdysvaltoja kohtaan ovat elävinä läsnä Pohjois-Koreassa koko ajan.

Kun olemme oppaiden kanssa tutustuneet vähän paremmin, tuumaan, että täällä on asioita, jotka vaikuttavat samanlaisilta kuin pienessä Suomessa sodan jälkeen. Sisu, yhdessä tekeminen, se että pitää saada paljon aikaiseksi, sotakorvaukset, aluemenetykset, evakkojen asuttaminen, hengen nostatus, jopa 1950-luvun uutisfilmien kuvat isänmaallisista massaesityksistä olympiastadionilla tulevat mieleen, kun katsoo tuhatpäisen joukon yhteisesiintymisten harjoituksia Kim Il Sungin aukiolla.

Neiti Che kysyy, että vieläkö Suomi on jaettu maa? Jaettu? Ei vaan osan alueistaan menettänyt. On pakko miettiä, millainen oma maailmankuva olisi, jos Suomi olisi vedetty Jyväskylän kohdalta poikki.

Meitä matkalaisia piti olla yhdeksän. Oppaamme palaavat kyselemään, miksi osa jäi tulematta? Vastaan, että yksi monen lapsen äiti päätti ydinkoe- ja ohjusuutisten jälkeen jäädä pois, häntä pelotti, ja muut halusivat pitää hänelle seuraa.

– Se on sitä läntisen imperialistisen median propagandaa, Kim sanoo ääni jäisenä.

Näytelmä

Pjongjangissa kaikki on suurta ja uutta, alle 60 vuoden ikäistä.

Ihmeellisintä on tyhjyys. Mansudaen suihkulähteiden aukiolla ei ole muita kuin me, ja nopeasti paikalle kiirehtivä kukkakauppias. Hänellä on kaupan tasan neljä kukkapuskaa vietäväksi Kim Il Sungin pronssipatsaalle, à viisi euroa.

Presidentin monumentin edustakin on typötyhjä, vaikka uutiskuvissa paikka tulvii kävijöitä. Kaupunkilaiset ovat kuulemma omissa töissään ja auttamassa maalaisia riisipelloilla, joilla juuri niputetaan kasvatusaltaissa versoneita riisejä siirrettäviksi varsinaisille pelloille.

Laskemme kukat kuten kuuluu. Peruutamme patsaalta oikeaoppisesti, kumarrukseen niska ei taivu, mutta emme jauha purkka, räpistele karkkia tai ole liian vapaamielisesti vaatetettuja.

Kim Il Sung -aukiolla kaikuu ämyreistä ohjeita, kun pari tuhatta nuorta miestä harjoittelee kuvioita, juoksua, potkuja, itämaisten taistelulajien liikkeitä suorissa riveissä.

Menossa ovat syyskuisen joukkonäytöksen harjoitukset. Kyse on jokavuotisesta valtavasta voimainnäytöksestä, kun 100 000 nuorta esiintyy Kim Il Sungin stadionilla – se on maailman suurin, katsomo vetää 250 000 ihmistä.

Esityksiä treenataan neljä kuukautta. Jo pelkän harjoituksen katselu nostattaa kananlihan, huudot, komennot, nyrkin nostot, täsmällisyys, kurinalaisuus: yhdeksi sulautunut massa vailla yksilöitä.

Metrolla ajo tuntuu ohjelmakohtana kummalta: tarjolla yksi pysäkinväli.

Rullaportaat ovat pitkät, pimeät ja hirvittävän jyrkät, on nojattava taaksepäin, mennään yli sadan metrin syvyyteen. Tasaisin välein sijoitetut ämyrit kaikuvat marssimusiikkia, nyt soi Volga Volga. Etukenossa tulee vastaan ylöspäin matkaajia. He eivät puhu toisilleen, ehkä musiikki estää sen.

Alhaalla toisten portaikkojen odottaa suunnaton kuninkaansali, pylväitä, kaaria, mosaiikkia, maalauksia, kristallikruunuja: maailman suurin väestösuoja samalla.

Väkeä tulee alas harvakseltaan. Kaksi kuvankaunista, meikattua ja kammattua nuorta naista alkaa laskeutua portaita eri laidoilta, keskellä heidän tiensä risteävät ja he jatkavat hitaasti alas – kuin filmin kuvauksissa. Missä ohjaaja on: käy, poikki! Täydellinen pojannapero äiteineen pysähtyy portaille kuvattavaksi. Tulee täysin epätodellinen olo.

Metroon nousee pari ihmistä, samaan vaunuun ei kukaan. Toinenkin asema on valtava sali maalauksineen ja kristalleineen. Pimennosta astuu metroesitteen myyjä – kaksi euroa. Hänen on täytynyt odotella meitä – opettajan kuukausipalkka on noin kaksi euroa.

Näemme neljän päivän aikana kaksi muuta ei-aasialaista ihmistä. Pohjois-Koreassa asuu noin 140 ulkomaalaista, luvussa ovat kiinalaiset ja venäläiset. Länsimaisia matkailijoita kävi ennen nykyistä kiristynyttä tilannetta vuodessa noin 2000.

Ylösnousun etukenon jälkeen Pohjois-Korean erikoisuuksien listaan alkaa kertyä huomioita nopeasti.

Ei mainoksia, ei logoja, ei televisioantenneja. Hotellimme televisioista näkyy BBC:n uutiskanava ja Japanin englanninkielinen asema, joiden lähetyksiin tulee häiriöitä, kun aiheina on Aasia. Kansalaisille myytävät televisiot ja radiot on hitsattu paikallisille asemille.

Ei leikkikenttiä, ei futiskenttiä, ei perhekunnittain liikkuvia ihmisiä.

Väki näyttää siirtyilevän suurina samanikäisten ryhminä. Tyttöjä koulupuvuissaan punaisine liinoineen, miehiä ruskeissa yksinkertaisissa univormutyyppisissä puvuissa tai harmaansinisissä asuissa, aikuisia naisia tiiviinä ryhmänä.

Ei bensa-asemia, takseja näkyy kolme neljän päivän aikana.

Ei kauppoja, ei kioskeja, ei roskia, ei paperia kaduilla. Risteyksissä on liikennevalot, mutta ne eivät ole käytössä. Harvakseltaan soljuvaa liikennettä ohjaavat kauniit nuoret meikatut naisliikennepoliisit univormuissaan – liikeradat ovat plastisia kuin jumpassa.

Ei vammaisia, ei raskaana olevia naisia. Vanhuksia näkyy vain maaseudulla lastenlapsiaan saattelemassa. 4-5 -vuotiaita näkyy taapertamassa yksin reppu selässä kaukana asutuksesta.

Britti Robert Willoughbyn Bradt-sarjaan kirjoittama Pohjois-Korean opaskirja kertoo tyynesti, että tavanomaisia ohjeita on turha kirjata, aukioloaikoja, aikatauluja, hintoja, reittejä. Ne ovat ne, jotka määrätään, ja jos paikka ei ole auki, se avataan.

Hän myös sanoo viisaasti, että on turha kirjoittaa sellaista opasta, jota matkailija ei saa ottaa maahan mukaansa.

Kadunvarsikauppoja ei ole, mutta käymme jättiläismäisen asuntoalueen taloblokin alakertaan sijoitetussa myymälässä. Siellä on vaatteita, koriste-esineitä, logottomia silitysrautoja ja koruja. Vaatteet ovat vinalon-keinokuituja, joka pysyy virheettömän siistinä, mutta on tällaiselle hikoilevalle rodulle kuin muovipussi.

Korean rahaa wonia emme saa vaihtaa ja käyttää, ostokset tehdään euroilla tai Kiinan valuutalla. Maassa vallitsee rahatalouden sijasta kuponkitalous.

Täystyöllisyys

Pjongjangista on 160 kilomertiä Kaesongin kaupungin liepeille Panmujomin-kylään. Siellä, keskellä 238 kilometriä pitkää demarkaatiolinjaa, neljän kilometrin levyisen demilitarisoidun vyöhykkeen puolivälissä, sijaitsee paikka, jossa Etelä-Korean ja Pohjois-Korean joukot ovat 20 metrin etäisyydellä toisistaan.

1990-luvun alussa Kaesongiin rakennettiin kahdessa vuodessa Pjongjangista luotisuora, kuusikaistainen tie, joka puhkoo vuoria tasaisin välein – tunneleita on kymmeniä kilometrejä. Tiellä on liikennettä vielä vähemmän kuin pääkaupungissa, viimeiset 50 kilometriä ovat sotilaiden valvomien puomien takana.

Jos Pjongjangissa ihmetyttävät ihmiset, jotka tönivät kepeillä pääkatujen varsien puista kastanjoita herkuikseen autoja pelkäämättä, tällä matkalla kummastuttavat ruohonnyhtäjät.

Tien laidalla on muutaman metrin nurmikaista, jota ihmiset siistivät ryhmissä tai yksin, kyykyssä käsin peraten keskellä ei mitään. Mistä he tulevat, miten he pääsevät paikalle ja kotiin, kun asutusta ei näy missään ja polkupyörä on vain muutamalla?

Työttömyyttä ei Pohjois-Koreassa tunneta.

Pahan akseli

Demilitarisoidulla alueella meillä on kaksi sotilasta henkivartijoina ja oppaana komppanianpäällikkö.

Hän on ilmeetön, komea ja antaa oppaamme kääntää selostustaan 20 minuuttia, kunnes alkaa äkkiä puhua täydellistä englantia.

Käymme talossa, jonne aseleponeuvottelijat kokoontuivat satoja kertoja. Amerikkalaisten kiusanteosta ja kavaluudesta kuulemme monta tarinaa. Sopimus allekirjoitettiin viereisessä hallissa, jonka pohjoiskorealaiset rakensivat viidessä päivässä. Minkä jälkeen amerikkalaiset toivat paikalle 20 sotilasta seiniä tönimään, kun eivät pitäneet tahtia totena.

Lähestymme sadoista kuvista tuttua näkyä: kaksi hopeanväristä matalaa taloa välissään kolme YK:n haaleansinistä rakennusta, keskimmäisessä kulkee pitkää sotaa käyvien valtioiden raja keskellä mahonkipöytää. Metallinväriset talot ovat pohjoiskorealaisia, muut heidän terminologiansa mukaan amerikkalaisten – ei siis YK:n.

Komppanianpäällikkö sanoo, että seisotte maailman räjähdysalttiimmalla maaperällä.

Pohjois-Korean armeija arvioidaan maailman 5. suurimmaksi, asukasmäärään suhteutettuna se on maailman suurin. 1,2 miljoonaa sotilasta, 700 000 reserviläistä, lisäksi 3,5 miljoonaa punakaartilaista. Päättymättömän sodan rajan toisella puolella seisoo hampaisiin asti aseistettuna Etelä-Korean joukot Yhdysvaltain tukemina.

Äärikommunismi ja äärikapitalismi ovat tässä univormun napit vastakkain. Etelän puolella vyöhykkeelle saapuva allekirjoittaa paperin, jossa hän sitoutuu olemaan vilkuttamatta tai osoittelematta vastapuolen sotilaita sormella – allekirjoitus vapauttaa eteläkorealaiset vastuusta, jos jotain sattuisi.

Siellä on myös kolikoilla toimiva kiikari, jolla saa tiirailla pahan akselin asukkaita. Pahan akseli on presidentti George W. Bushin lanseeraama termi, jossa yhdistyvät taitavasti Ronald Reaganin kylmän sodan aikana Neuvostoliitosta käyttämä termi evil, sekä mielikuva toisen maailmansodan akselivaltioista.

Monet ovat sitä mieltä, että Pohjois-Korea joutui Irakin, Iranin ja Syyrian rinnalle pahojen joukkoon alun perin siksi, että mukaan piti saada myös yksi ei-muslimivaltio.

Pohjois-Korean puolella rajalla on maailman korkein lipputanko, 160-metrinen, 12 miestä kiskoo salkoon 30-metrisen lipun, joka on niin raskas, että heiluu vain hirmumyrskyssä. Toisella puolella maiseman yllä liehuu Etelä-Korean lippu.

Sisällä keskimmäisessä talossa seisoo kaksi Pohjois-Korean sotilasta, nyt on tämän puolen vuoro vierailla jaetussa tilassa. Pitäisi tuntea historian havinaa, mutta päällimmäisenä on kummastus. olotila.

Kireää

Kapuamme viereisen kivikolossin terassille tuijottamaan naapurin puolelle. Tulee rupattelunomainen hetki, ja selitämme upseerille innoissamme, miten toiveikkaasti Eurooppa suhtautuu presidentti Barack Obamaan.

Hän silmäilee meitä kuin naiiveja lapsia, ja sanoo, että katsotaan.

Obama joutui kautensa alussa reagoimaan Pohjois-Korean uuteen, uhittelevaan politiikkaan. Sen ydinasekokeeseen lähellä Venäjän rajaa, rannikolta kohti Japania ammuttuihin lukuisiin ohjuskokeisiin. YK:n turvaneuvosto päätyi yksimielisesti jatkamaan ja kiristämään Pohjois-Korean vastaisia pakotteita.

Lännen tietojen mukaan Kim Jong Il sai vuosi sitten aivohalvauksen, toipui siitä jotenkuten. Hän on esiintynyt julkisuudessa sen jälkeen vain harvoin – viimeksi pari viikkoa sitten parlamentin istunnossa, hauraana, laihtuneena, kaljuuntuneena.

Hänen sanotaan sairastavan haimasyöpää.

Kim Jong Il ehti itse valmistautua vallanperimykseen hyvin. Isänsä viimeiset 25 vuotta hän osallistui tämän henkilökultin rakentamiseen ja samalla sai osansa siitä itsekin. Kim Il Sung menehtyi 82-vuotiaana vuonna 1994.

Kim Jong Il on 67-vuotias, hänellä on kolme poikaa, joista nuorinta, 26-vuotiasta Kim Jong Unia on viime kuukausina valmisteltu seuraajaksi. Perheen japanilaisen kokin muistelmien mukaan nuorimies on pulleahko ja aggressiivinen, innostunut laskettelusta ja koripallosta. Joidenkin tietojen mukaan hän on opiskellut sisäoppilaitoksessa Sveitsissä ja osaa englantia, saksaa ja ranskaa.

Ikää ja kokemusta arvostavassa kulttuurissa 26-vuotiaan voi olla vaikea astua diktaattoriksi. Valtataistelua lähipiirin, puolueen, armeijan ja Kimien dynastian välillä povataan.

Kun opasupseerilta kysyy varovasti, mitä mahdollinen vallansiirto tarkoittaisi, hän vastaa heti.

– Emme halua muutoksia. Haluamme, että kaikki pysyy ennallaan.

Kun hänen tai oppaamme herra Kimin kanssa puhuu Pohjois-Korean ydinasevalmiudesta, he vastaavat sanasta sanaan samoin.

– Me olemme valmiina. Etelä-Korealla on USA:n ydinase, meillä ei ole vaihtoehtoa.

Kiinalainen Global Times -lehti siteeraa viimeisimpien ohjuskokeiden jälkeen Pohjois-Korean viranomaisten sanoneen, että jos imperialistit aloittavat uuden sodan, Korean armeija ja kansa pyyhkäisevät hyökkääjät maapallolta lopullisesti. Pohjois-Korea ei ikinä luovu ydinpelotteestaan ja vahvistaa sitä.

Etelä-Korea ilmoittaa suurista uusista asehankinnoista.

Hurmiota

Kaesong rajan pinnassa on toisenlainen kuin Pjongjang – rauhattomampi, eloisampi, köyhempi. Köyhyyden kuvaaminen kielletään.

Meidät on majoitettu muurien ympäröimälle matalien talojen folkloristiselle alueelle. Pitäisi nukkua lattialla. Kun teen tenän, sängyllinen huone järjestyy, mutta kauaksi muista ja oppaistamme.

Aggregaatti tuo ähkyen sähkön, kuumaa vettä ei ole. Myöhemmin kuulen, miten joku asettuu viereiseen huoneeseen.

Illalla pääsen ensimmäisen kerran koko matkan aikana yksin ulos, majojen väliin odottelemaan muita. Puiden yläpuolella pimeyden keskellä hehkuu korkean kukkulan laella kullankarvaisena kirkkaasti valaistu Kim Il Sungin jättiläisfiguuri kuin taivaallinen ilmestys. Kuuluu hurmioitunutta huutoa, laulua, kiihkoa.

Nauhalta vai kansankokous?

Aamulla selviää, että nauhalta. Kello viisi alkaa ikkunan ja kalterien takaa kuulua huutoa, puheen jylyä, marsseja, laulua. Puolen tunnin hurmioitunut kiihotus toistuu kello seitsemältä ja taas kahden tunnin kuluttua. Nauha kakoo pariin kertaan ja ämyrit rätisevät.

Pääkaupungissa tätä ei kuulunut saaren eriöhotelliin.

Jäähyväiset

Palaamme seuraavaksi yöksi Pjongjangiin. Illansuun ohjelmana on käynti juche-aatteen 170-metriä korkeassa tornissa. Juche on käytännönläheinen aate, joka korostaa työläisen merkitystä, ihmisen ylivaltaa, pärjäämistä omin avuin.

Torniin kuuluu meteliä. Joen toisella puolella näkyy punalippujen meri ja kuuluu hirveä huuto. Pääseekö katsomaan? Ei vaan kotiin. Oppailtamme on kiireessä jäänyt lukematta virallisen Datong Sinmun -lehden kehotus saapua imperialismin ja USA:n vastaiseen kokoukseen. 200 000 muuta noudattaa kutsua.

Viimeisen illan matkalla kohti hotellia herra Kim tarttuu bussin mikrofoniin ja laulaa koreaksi sotilaan laulun, se on sekoitus väräjävää ikävää ja uhmaa. Sitten hän laulaa kauniisti englanniksi popiskelmän Only words.

Hento neiti Che laulaa ensin haikean arirang-laulun, kansanlaulun kuin Portugalin fadon. Sitten hän sanoo esittävänsä laulun, jonka varmaan tunnemmekin. Kestää hetken ennen kuin sen tunnistaa, se on Viimeinen taisto. Hän laulaa sen kuin geisha, suloisesti ja täysin vailla uhoa.

Aika seis, muista tämä loppuikäsi: pimeä Pjongjang, aukiolla punalippujen rivi ja huutavat ihmismassat, bussissa kaino Internationaali.

Aamulla yritän kuunnella uhouutisia televisiosta. Ruutuun tunkee vain yksi uutinen: Michael Jackson on kuollut.

Kerron uutisesta herra Kimille. Hän kauhistuu: mitä, onko Michael Jordan kuollut? Koripallohullussa maassa Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albrightin rauhallisempina aikoina tuliaisiksi tuoma Jordanin nimmarilla varustettu koripallo on esillä kansallisaarteiden joukossa.

Ei, vaan Michael Jackson, viihdyttäjä, laulaja, säveltäjä. Kim sanoo, ettei ole koskaan nimeä kuullut.

Vielä pari muistomerkkiä, sotamuseo, marttyyrien mahtipontinen hautausmaa ja pieni buddhalaistemppeli, sitten lentokentälle.

Tunnelma on haikea, bussissa hiljaista. Lähtöseremoniat jännittävät: miten tarkka syynäys tulee olemaan, tuhotaanko kuvia, nouseeko toimittajuuteni esille – äänen siitä ei ole vielä puhuttu.

Ajatukset pyörivät. Mikään paikka ei ole järisyttänyt maailmankuvaa niin kuin Pohjois-Korea. Samalla se taitaa vahvistaa entisiä asenteita: Amerikan vastainen löytää lisää polttoainetta epäluuloilleen, massa-ajattelua kammoava individualisti vahvistuu uskossaan, pasifisti omassaan, sotaa ratkaisuna pitävä vetää aseet tanaan, järjestystä palvovalle maa on paratiisi.

Kentällä ei ole mitään ongelmaa. Kännyköiden käyttämättömyyttä ei tarkisteta, ei välitetä edes käsipakaasien nestepusseista.

Kim ja Che saattelevat viimeiseen tarkastukseen asti ja jäävät vilkuttamaan.

On surullinen olo. Hätä – mitä tapahtuu, heille ja käsittämättömälle Pohjois-Korealle, joka nyt kuitenkin on saanut kasvot, makuja, hajuja, näkymiä, sanoja, mitä tapahtuu rauhalle, maapallolle?

Eristäytyneellä diktatuurilla ei ole paljon menetettävää. Ulkomaailman pakotteet auttavat diktaattoria pysymään vallassa. Kuka on Kim Jong Ilin seuraaja, miten herkässä liipasinsormi on, mitä Kiina tekee puskurivaltion suhteen, tuleeko pakolaisvyöryjä?

Mutta riisisadosta odotetaan hyvää, kolmantena perättäisenä vuonna.

Matka tehtiin 2009 kesäkuun viimeisellä viikolla matkatoimista Traveller Oy:n järjestämänä.

Info Pohjois-Korea (vuodelta 2009)

*Asukkaita 22 miljoonaa, pääkaupungissa Pjongjangissa 2 miljoonaa. Pinta-ala kolmannes Suomesta. BKT 20.s osa suomalaisesta, velkaantumisaste 90 prosenttia BKT:stä, kuponkitalous, eliniän odote miehillä 61, naisilla 64 vuotta. Maailman 5. suurin armeija, toistatuhatta maanalaista asetuotantolaitosta. YK:n jäsen vuodesta 1991, diplomaattisuhteet Suomeen 1973.

*Stalinistinen diktatuuri, jonka ikiaikainen presidentti Suuri Johtaja Kim Il Sung kuoli 1994. Seuraaja hänen poikansa Kim Jong Il, 67, puolueen pääsihteeri, puolustuskomission puheenjohtaja ja armeijan ylipäällikkö, Rakas Johtaja. Hän sairastanee haimasyöpää, seuraajaksi on nousemassa hänen nuorin poikansa Kim Jong Un, 26, Suurenmoinen Toveri. Eristäytynyt, suljettu maa eli ennen Neuvostoliiton romahtamista paljolti sen varassa. Kiina on tukenut puskurivaltiotaan. Junayhteys Kiinaan, lentoyhteys Venäjään, Kiinaan, Thaimaahan.

*Kolmannes kansasta on luotettavia, 40 % neutraaleja, 25 % vihamielisiä. Lasten sijoittuminen, koulutus, ruoka-annosten suuruus määräytyy heidän sukunsa lojaalisuuden mukaan. Ihmisoikeustilannetta pidetään maailman huonoimpana. 1990-luvun nälänhätä parin katovuoden jälkeen tappoi joka kymmenennen.

*Korean niemimaa on jaettu kahtia 38. leveyspiirin kohdalta. Korean sodalla 1950-1953 ei ole rauhansopimusta, vain aseleposopimus Etelä-Korean ja Pohjois-Korean välillä. Sodassa menehtyi viitisen miljoonaa ihmistä, molempien maiden pääkaupungit tuhottiin.

*Koreoiden suhteet huononivat loppuvuodesta 2008, rautatieyhteys jäädytettiin, yhteinen teollisuusalue rajalla suljettiin. Toukokuussa 2009 Pohjois-Korea teki toisen ydinasekokeensa. Viime kuukausina maa on laukaissut lukuisia ballistisia ja lyhyen kantaman ohjuksia. YK:n turvallisuusneuvoston yksimielinen päätöslauselma kovensi pakotteita. Pohjois-Korea tuomitsi 12 vuodeksi vankeuteen maaliskuussa laittomasti maahan tulleet kaksi amerikkalaista naistoimittajaa. Uhittelua pidetään pääosin sisäpoliittisena.