Jos olisikin tila minun ja lasteni lasten terveissä vesissä soudella, omille lapsilleen neuvoa ne tärkeimmät: miten elpyy maa, miten elpyy vesi, ja miten veden vilja miettii:
Se on aivan samalla tavalla kuin sinä kasvanut täällä, tämä on sen koti. Sen elämä on vain paljon paljon laajemmalla kuin sinun, vaikka mistä sen tietää, missä kaikkialla kuljet, kun olet iso poika ja teet kaikki asiat itse.
Se kulkee toiselle puolelle maailman, meriä myöten, aivan sinne missä on lämpimät vedet, se uipii uipii, katkat syö, ja aina sen mieli on kuiten kotia päästä, omat lapsensa tänne tekemään, omaan kotijokeen. Vaikka miten on suolavesissä kaukana uimassa, aina se oman kotinsa haistaa, ja sitä kohti kulkee. Siellä on meriverkot siellä suurella vedellä, on ajoverkot, on rysät, on tavalliset verkot, sellaisten pyydyksien läpi tulee ennen kuin vuonolle pääsee. Ja sitten se oman kotinsa haistaa, lähtee nousemaan jokea ylös. Ja taas on vastassa verkot, on onget.
Ja lopulta jos hyvin käy, se pääsee kotiin siihen samaan kohtaan, mihin se on itse syntynyt. Niin se on kiinni omassaan lohi. Ja sinä olet kiinni lohessa. Ja siksi sinun pitää se tietää, kun sen pyydät, miten monen vastuksen kautta se on sinun ruuaksi tullut.
Kun lohi niin pitkän matkan kulkee, kun he ovat tulossa tärkeimpään tehtäväänsä, kutuhommaan, niin sitä ei pidä enää häiritä.
Sen minkä syöt saat ottaa mutta enempää et saa tappaa. Se on toisen henki jonka otat kun syöt.
Aktiivisten työasioitteni hyllyllä on kansio, jonka selkämykseen ystäväni Jenni kirjoitti suurin kirjaimin 1990-luvun loppupuolella Visioita. Kokosimme kansioon ajatuksia ja esimerkkejä siitä, mitä toimenpiteitä tulisi käynnistää, että asuttamamme maa-alue ja sen kanssa olemisen muodot voisivat tervehtyä ja jatkua.
Nyt vuonna 2016 saamelaisten maa-alueita on otettu entistä tiukemmin haltuun, viimeisimpänä uuden metsähallituslain voimin. Kuinka voisi olla kokematta kielen tyhjentyneen kaikista merkityksistään, jos suomalainen ministeri kertoo suomalaisille kansanedustajille, että uudessa metsähallituslaissa turvataan suomalaisten omistamien maiden säilyminen edelleenkin suomalaisessa käytössä mainitsematta sitä, että Suomen valtion lähes koko maaomaisuus on saamelaisten kotiseutualueella?
Liian suurelle osalle suomalaisista poliittisen puheen merkitykset ovat kadonneet, sanotte. Ero on vain siinä, että heikoimmillaankin Suomi kuulee suomalaista: sitä varten on 200 kansanedustajaa, useita yliopistoja ja korkeakouluja, monimuotoinen kansalaisyhteiskunta ja media tuottamassa puhetta ja vastapuhetta. Saamelaisten puhe ja ennen kaikkea kuullun ymmärtäminen tapahtuu suomalaisten puherakenteiden kautta, läpi ja ehdoilla. Olemme teidän hyvän- ja pahantahtoisuutenne varassa.
Siksi pyydän. Luo minulle tila puhua, kutsu yhteiseen puheeseen, pidä minua samanarvoisena – silloin voimme puhua mistä vain. Kyky vilpittömään puheeseen vahvistuu, jos tiedän, ettei sanomani käänny sanojaansa vastaan.
Vanha ihminen tiesi, että toimiessaan väärin hän saa siitä huomautuksen heti. Enkä puhu nyt mistään jatkuvasti väärinymmärretystä ”kyläyhteisöstä”, jossa joku sai olla se vittumainen kyläpoliisi. Puhun oksasta, joka räppää silmään. Tuulesta, joka puhaltaa veneen nurin tai hajottaa tokan. Sumusta, joka eksyttää kiertämään kehää. Sateesta joka ei tule, sateesta joka pieksää heinät homeeseen.
Vanha ihminen sai, ja saa, valtavasti aikaan, koska hän tietää, miten tulee toimia. Vanha ihminen ei kuvaa, ei kuvaile, ei haikaile. Hän laulaa, suree, iloitsee, korjaa suhteensa taas laulaen, on maailmassa, ei sen vieressä, on maailmaa, syleilee sitä, pitää siitä huolen, antautuu sen tahtoon, koska tietää osasensa mittakaavan tarkkaan. Vanha ihminen ei kanna kirjoittamisen haavaa, taiteen vammaa, eikä kaipaa sitä. Hän on kylläinen olemisestaan, ja tämä saa hänen puhkeamaan lauluun. Hän on osa kiertoa, johon osallistuu hengen ottaen, hengen saaden, syöden, pyytäen, laulaen. Kun hän ehtyy, suku jatkuu.
Kansani tulisi voida keskittyä kokoaikaisesti hidastamaan ilmastonmuutosta ja korjaamaan vaurioita metsissämme, vesistöissämme. Itsessämme. Tarvitsemme parhaat mahdolliset voimat avuksi mietintätyöhömme: kuinka korjata jo tehdyt vauriot metsä- ja vesiluonnossa että he voisivat tervehtyessään tervehdyttää meidät? Minutkin. Minut, joka en ole uutta enkä vanhaa, olen välissä, kykenemätön tarttumaan mihinkään, kumpaankaan, ilmaa harova, abstraktioihin tuomittu, puolinainen.
Kohotan käteni kohti muutaman sormen paksuista, kirkkaanväristä metallia, joka on terävän suora. Sen keskellä on musta uloke, jonka päällä voi istua, ja niin toimiessani voin laittaa käteni kahden mustan, pehmeämmän kumikappaleen päälle.
Jos nostan jalat maasta, voin laittaa ne kahden mustan ulokkeen päälle, ja jos painan jalkaani eteenpäin, painuu toinen kappale alas, ja toinen vastaavasti toisen jalkani kanssa ylös. Kun jatkan tätä liikettä, lähden liikkeelle, sillä metallien välissä on edessä ja takana isot pyöreät, joissa on valtava määrä ohuita metallisia piikkejä. Jos käännän käsiäni pitäen kiinni kumikappaleista, voin vaikuttaa suuntaan, johon liikun.
Tämä esine ei näytä kenenkään tekemältä, se näyttää luodulta, koska se on niin kiiltävä, niin virheetön, en voi mitenkään keksiä, mistä tuollaisia aineksia on löytynyt. En ole nähnyt missään kasvavan tuollaista metallia, en ole nähnyt kenenkään tekevän noita materiaaleja. Ne vain ovat tulleet jostakin, ja ne ovat tuossa. Ja tuolla henkeäsalpaavalla tarinattomalla esineellä, joka ei kuitenkaan tunnu esineeltä, se tuntuu huomattavasti vanhemmalta kuin minä, ja on kuitenkin aivan uusi, on vaativa, vahva läsnäolo. Kotini piha näyttää sen rinnalla liian hiomattomalta, itse tehdyltä, hiljaiselta.
Esineen olemuksessa on jotakin samaa kuin mustassa lasin takana olevassa pinossa, joka herää henkiin, kun sen rinnassa olevia mustia pykäliä hipaisee: siihen syttyy haaleanvaaleansinisiä, hämmästyttävän suoria viivoja, eri järjestyksessä. En mitenkään pysty kirjoittamaan noin suoria viivoja, vaikka olen yrittänyt muutaman kerran.
Jos painan pykälää, jossa on kolmio, kuulen jotakin, mitä en ole koskaan kuullut missään. Kuulen kieltä, josta en ymmärrä sanaakaan. Kuulen niin tasaista rytmiä, etten koskaan pysty rummuttamaan tai laulamaan noin täsmällisesti. Ja kuulen valtavan määrän ääniä, joiden lähdettä en pysty tunnistamaan. Tämä ääni ja ulkona oleva esineeni, jolla pääsen liikkumaan, ovat jotakin jota vanhempani eivät osaa valmistaa itse.
He osaavat hädin tuskin käyttää niitä, he suhtautuvat ulkona olevaan liikuttavaan luonnollisemmin kuin sisälle kuuluvaan stereosoittimeen. He ovat niiden suhteen epävarmoja, ja antavat minun tutustua niihin, ikään kuin minä olisin soveliaampi, tietäväisempi olemaan niiden vaikutuspiirissä kuin he. Elämässäni ei ole koskaan aikaisemmin ollut tilannetta, että minä tietäisin, osaisin tai hallitsisin jotakin paremmin kuin he. On päivänselvää, ettei niin ole.
Ei ole sellaista paikkaa, jossa käymme ja kuljemme, jossa isäni ei ottaisi tilannetta haltuunsa ja huolehtisi meistä kaikista. Me voimme nukkua taivasalla syksyisin, me voimme kalastaa kovassa pakkasessa ja meillä ei ole mitään hätää. Isä tekee tulen, pyytää meille kalan ja valmistaa siitä ruoan. Kaikella on järjestys, kaikella on merkitys, ymmärrän että en osaa vielä paljoa, mutta isän rauhallisuus, tapa näyttää ja osoittaa antavat minun ymmärtää, että minulla on vielä paljon aikaa oppia. Että opin koko ajan. Ettei minun tarvitse huolehtia.
Mutta näiden esineiden suhteen vanhempani ikään kuin luovuttavat, vähän noloissaan väistävät, antavat ne minun kontolleni. Ovatko nämä esineet siis vähempiarvoisia, sellaisia, että ne ovat vain lasten arvoisia, ovatko ne siis leluja? En voi olla tästä varma, sillä se arvokkuus, hiljainen kunnioitus, varovaisuus jolla vanhempani lähestyvät niitä, asettavat ne arvopaikoille, on sellaista, joka on yleensä varattua vain vanhemmille ihmisille ja jollekin, joka on todella erityistä. Miksi sitten minä saan käyttää näitä? Pelkäävätkö vanhempani näitä, erityisesti laatikkoa? Jos, miksi he asettavat lapsensa ensisijaiseen vaaraan antamalla heidät laitteille?
Uuden ajan ihminen – millainen hän voisi olla? Voisinko minä koskaan olla sellainen? Muistiton?
Sellainen, joka ei surisi sitä mitä hän ei ole, kokisi arvottomuutta, riittämättömyyttä suhteessa edellä eläneisiin, vaan päinvastoin, näkisi kaiken hyvän olevan vasta edessä päin, tässä, tulevassa, maailman keskipisteessä joka hän itse on, akselina pyörittämässä kattausta johon hän osallinen, syyllinen, vastuullinen ja ennen kaikkea oikeutettu.
Ja on jo niin, että näen uuden ihmisen tulevan. Ensin vain vilauksissa, vanhan ajan väen pois ajamana, tuomitsemana. Mutta hän tulee, vahvasti, varmemmin, ja yhä suuremmin joukoin. Jopa minä näen sen, minä, joka olen tappanut uutta ihmistä itsestäni koko elämäni, kieltänyt sen. Ja haluan kieltää edelleenkin:
Saumattomuuden, jolla yhdistää kulutus pienine sievistelyineen (ekotuotteet, design) raskaan teollisuuden ja sen puolestapuhujien jatkuvaan ylenkatsomiseen, kritisointiin ja ”maailmankuvallisten erojen” alleviivailuun.
Olen halunnut helliä käsitystä siitä, että olisin elävä taltio vanhaa maailmaa uudessa järjestyksessä, että olisin irti ajastani. Ettei se pääsisi koskettamaan minua, koska en valitse kaivos- tai selluteollisuutta, vesivoimaa, massaturismia, en kaavoita, en osta enkä myy omia enkä toisten maita.
Mutta tämän identiteetilleni välttämättömän kuplan sisään on päässyt osmosoitumaan jatkuva kylmänarkuus, loputon viihtymys sisätilaan, liikkuvaan kuvaan, seurusteluun, juoruiluun, fyysinen (ja siitä seuraava henkinen) laiskuus. Tyhjänpäiväisyydellä ajan tappaminen, vieraiden maiden ruokalajien maistelu, vain parhaiden herkkujen suuhunsa hyväksyminen. Kiinnostus muotoiluun, erilaisiin materiaaleihin, halu välittömästi uudistaa jonkun koti tyylikkäämmäksi, tämänpäiväisemmäksi. Käsitys siitä, ettei ”köyhän kannata ostaa halpaa”. Innostus erilaisiin laitteisiin, laadukkaaseen äänenlaatuun, taskukokoisiin järjestelmäkameroihin, pilvialustoihin, nonlineaariseen leikkaamiseen.
Mikä pahinta, kykenen luennoimaan jälkimmäisestä puoliuskottavasti – kuinka nonlineaarisuus itse asiassa on alkuperäiskansojen aikakäsitys, ja kuinka aristoteelinen rakenne kausaalisuussuhteineen (alku, loppu ja keskikohta) ovat demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän tuotteita, ja kuinka demokratian alkukoti on ollut orjayhteiskunta, ja että vaihtaessamme tarinoita vaihdamme yhteiskuntajärjestystä ja päinvastoin!
Mikä sitten olisi tämän uuden ihmisen ero suhteessa itseeni? Kärsimyksen, häpeän puute. Siitä, mitä on. Uusi ihminen on kokonainen. Koska hän ei muista, että olisi, voisi olla, jotakin muuta. Uuden ihmisen ja minunlaiseni ero on hänen toimintakyvyssään.
Hän ei väheksy jokaista tekoaan etukäteen, ja siksi saa paljon aikaan. Minunkaltaiseni oppisi uuden maailman keinot, osaa ne jo, mutta ei voi ottaa niitä käyttöönsä. Koska vanha maailma hänessä kieltää käyttämästä niistä yhtäkään.
Sillä ei ole vain lopputuloksia. Jokainen teko, ajatuksesta käden liikkeeseen, on jo lopputulosta, olemista, maailman kanssa puhumista. Jos olet väärin, on parempi olla tekemättä mitään.
Minun äitini on suomalainen. Minun äidinkieleni on suomi. Olen kuluneen vuoden aikana joutunut tekemään valtavasti töitä sen kanssa, etten vihaisi Suomea, suomalaisuutta. En luota enää Suomeen. Enkä suomalaisiin. Ajattelen jokaisen olevan vain jotakin meiltä vailla. Ratkovan jotakin omaansa minun kulttuurini kustannuksella. Viha on raskas, tappava tunne. Minun itseni vastuulla on elää tunteeni kanssa, ei suomalaisten.
Teidän vastuullanne on todistaa minun olevan väärässä. Te ette voi perustella omaa väärintekoanne meitä kohtaan sillä, että teidänkin murteitanne ja perinteitänne on murrettu ja hävitetty. Me emme ole vastuussa siitä. Emmekä me kykene muuttamaan teidän historiaanne.
Tiedän, että esineeni nimi on pyörä. Ajan sillä niin pitkälle kuin ruskea maantie vie, niin kauan kuin jaksan. Ajan, kunnes tulen pienelle joelle, joka nimi on Ahku. Jostakin syystä kaikki joen ympärillä olevat, Ahkuvaara, Ahkujärvi ja Ahkujoki, on nimetty väärin. Niistä sanotaan Aku. Ja ihmiset luulevat, että tämä pieni joki, Ukon puolison Akan joki, olisi sarjakuvahahmo.
En tiedä pyöräillessäni oikeasta, enkä tiedä väärästä, tiedän vain, että olen jaksanut pyöräillä näin kauas asti, ja pysähdyn joentörmään. Jaksaisin pidemmällekin, mutta pysähdyn, koska joen ylittää jokin, joka on mielestäni ruma ja halveksuttava. Se on metallikaiteinen betonisilta. Se ei sovi käsityksiini siitä, mitä tällä paikalla tulisi olla. Jätän pyöräni maahan tien viereen, kävelen sillan keskelle, ja sylkäisen sen kaiteeseen osoittaakseni halveksuntaani sille. Sen sijaan, että olisin tyytyväinen tekooni, minut valtaa huono omatunto. Koska tunnen sillan pahastuneen. Että minä, pieni tyttö, olen pahoittanut vanhempani mielen. Jonkun, joka siinäkin muodossaan on elävä, muodossa jota ei ole itse valinnut. ■
