Puheenaiheet
Apu

Ola Tuominen: "Oli onnellista tulla isäksi vielä yli viisikymppisenä"

Ola Tuominen: "Oli onnellista tulla isäksi vielä yli viisikymppisenä"

"26-vuotiaalle ja viisivuotiaalle tyttärilleni haluan välittää hulluttelua. Elämä ei ole suorittamista, ja pitää olla oma persoona."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Näin Tyrnävän yhteiskoulun salissa, kuinka Solmu Mäkelä taikoi kanin hatusta. Se oli alkuräjähdys. Ajattelin, etten ikinä pysty tuohon, mutta jos pääsisi näyttämölle...

Synnyin Mikkelissä, josta muutimme Tyrnävälle. Isä kasvatti kasvihuoneissa tomaatteja, kurkkuja, ruusuja ja yritti opettaa pikkuapurilleen maltin, kasvamisen ja kypsymisen ideaa. Kaikella on aikansa. 

Vasikan syntymä naapurin maatilalla oli hurjuudessaan ja herkkyydessään hieno kokemus. Opin myös, että ”juoksee kuin päätön kana” pitää täysin paikkansa. Maalaiselämä oli kaikin puolin luontevaa.

Äitini sai puheopettajan paikan Turun yliopistosta ja minusta tuli kaupunkilaispoika. Aloitin koulun Turussa, ja samalla alkoi sosiaalinen hulina ja rytmi. Se tuntui maalaispojasta hieman oudolta.

Seitsemän vuotta vanhempi sisareni sai kantaakseen vähemmän laskutaitoisen pikkuveljensä läksyongelmat.

Urhoollisesti hän myös puolusti minua. Jostain syystä persoonani johdatti isot pojat aika ajoin heittämään minut roskikseen. Minua koulukiusaus ei lannistunut, vaan vahvisti kulkemaan omaa tietäni.

äiti havaitsi esiintymishaluni ja auttoi korjaamaan ärrävikani. Häneltä perin kiinnostuksen rikkaaseen kieleen ja äänenkäyttöön. 1919 syntynyt isäni soti täydet vuodet ja selvisi luutnanttina kuin ihmeen kaupalla hengissä. Sodasta hän ei koskaan puhunut. Hän oli rauhan mies.

Pitkäaikaiset aviovaimoni ovat käytännön ihmisiä. Onnekseni en ole joutunut kasaamaan kirjahyllyjä tai yhdistelemään johtoja. Vastapainoksi tykkään tiskata, siivota ja auttaa vihan­nesten pilkko­misessa.

26-vuotiaalle ja viisivuotiaalle tyttärilleni haluan välittää hulluttelua. Elämä ei ole suorittamista, ja pitää olla oma persoona. En joudu rahtaamaan jääkiekkokasseja; minulle sopii paremmin balettitossujen roudaus.

Kun sain tittelin ”Vuoden 2009 näyttelijä” työtarjoukset vähenivät. Nyt olen ohjannut muun muassa Porissa ja Jyväskylässä. 

Ohjaajan tuolilla olen oppinut yhä enemmän arvostamaan näyttelijän työtä.

Kesällä ohjaan Tampereen Viikinsaareen elokuvasta tutun ”Mies, joka ei osannut sanoa ei”. Se on nostalginen paluu 1970-luvulle. Jo laivamatka saareen on elämys, ja teatteritila saariluonnossa hienon kotoisa.

Äitimme kuollessa  pidimme sisareni kanssa häntä kädestä kiinni sairaalavuoteen äärellä. Muutamaa tuntia myöhemmin olin jo Tampereen Teatterin lavalla näytelmässä Elämäsi parhain aika.

Vapaus sopii luonteenlaadulleni. Jäin 1992 virkavapaalle Tampereen Työväen Teatterista, ja sillä tiellä olen. 

Oli onnellista tulla isäksi vielä yli viisikymppisenä. Nyt vähän alle kuusikymppisenä elän jonkinlaista itkupilli-ikää. Kun takaseinä väistämättä häämöttää, mietin kaikkea, josta saan olla kiitollinen.

Surullisesti on tänäkin vuonna useita ystäviä lähtenyt ympäriltä. Ennen luulin, että minulla on myös toinen elämä, mutta ei ole. Kun kuolen, muutun tuhkaksi, tähtipölyksi tähtipölyn joukkoon.

teksti Hannu Koskela kuva Harri Hinkka

Julkaistu: 30.12.2016