Apu

Ohjaaja Jussi Lehtonen tapasi pakolaisia Shatilassa: ”Yksi katsoi silmiä siristäen ja veti laatikosta aseen” – Video


Jussi Lehtonen valmistelee Kansallisteatteriin Undocumented Love -esitystä. Siinä kerrotaan turvapaikanhakijoiden kohtaloista, erilleen joutuneista perheistä ja seksuaalisen suuntautumisensa takia vainotuista ihmisistä.

Erilleen joutuneita rikkinäisiä perheitä, seksuaalisen suuntautumisensa takia vainottuja, vanhempiaan menettäneitä ja kotinsa jättäneitä. Rikkinäisiä ihmisiä, joiden kaikkien sisällä on menetysten jättämä kuilu.

Heitä kaikkia näyttelijä, ohjaaja Jussi Lehtonen on kohdannut vastaanottokeskuksissa Serbiassa, Istanbulissa ja Suomessa Metsälässä ja Joutsenossa. Sekä palestiinalaisten pakolaisleirillä Beirutin ulkopuolella.

Lehtonen on käynyt kaikissa näissä paikoissa kootessaan aineistoa Suomen Kansallisteatterin Undocumented love -esitykseen. Dokumenttiteatterin idea on hänen ja näytelmäkirjailija Kati Kaartisen, esiintyjinä taiteilijoita Suomesta, Syyriasta ja Irakiasta.

Tammikuun lopussa ensi-iltaan Omapohjan-näyttämölle tuleva esitys on jatkoa Toinen koti -esitykselle. Se veti vuonna 2017 yleisöä teatteriin niin, että se siirrettiin lopuksi Omapohjasta Willensaunaan.

– Kielenä esityksessä kuullaan broken englishia, arabiaa ja suomea, ja mukana on puheen lisäksi sirkusta ja tanssia, Jussi Lehtonen sanoo istuessaan Kansallisteatterin ylälämpiön keskipäivän valossa.

Kohtaamiset vastaanottokeskuksissa ovat jättäneet häneen vahvan jäljen.

"Äiti rukoili, että ottaisin hänen lapsensa mukaani"

Dokumenttiteatterin projekti käynnistyi Suomen Lontoon- instituutin kanssa. Siellä Jussi Lehtonen tapasi paperittomia ja paperittomien kanssa töitä tehneitä.

Sitä seurasi matka Serbiaan, Sidin pakolaiskeskukseen lähelle Slovenian rajaa.

– Keskuksen johtaja sanoi, ettei Serbiassa ole virallisesti turvapaikanhakijoita. Itse asiassa heitä on yli 10 000, ja he ovat jääneet sinne mottiin Unkarin ja Slovenian suljettua rajansa.

Hän matkusti Belgradin ulkopuolelle, auringonkukkapeltojen halki kulkevaa tietä pitkin ja saapui Jugoslavian aikaiseen ränsistyneeseen motelliin. Se oli täynnä pakolaisia, joista erityisesti yksi on jäänyt hänen mieleensä.

– Kahden lapsen äiti tuli luokseni ja pyysi, että ottaisin mukaani hänen kaksi lastaan ja veisin Sveitsiin, johon perheen isä oli joutunut heidän jouduttuaan eri autoihin. Toinen lapsista oli syntynyt pakomatkan aikana.

Jussi Lehtonen haroo tukkaansa ja katsoo jonnekin kauas. Mitä hän suomalaisena taiteilijana olisi voinut tehdä?

"He yrittävät Unkarin rajan yli hyppäämällä tavaravaunuihin"

Jokainen hänen kohtaamansa pakolainen halusi apua, että joku edes kuuntelisi.

Serbiassa Jussi Lehtonen näki ja kuuli, miten perheet ovat hajonneet ympäri Eurooppaa.

Paluumatkalla Belgradiin hän tapasi pienen paikkakunnan rautatieasemalla myös pakolaisia. He olivat siellä lähes päivittäin tarkkailemassa, miten rajanylitys Unkariin onnistuisi.

– Saattaahan se onnistua, jos he pääsevät hyppäämään tavarajunan kyytiin. Unkarissa he joutuvat vankilaan, jossa heitä pidetään viikkokausia ja sitten palautetaan takaisin Serbiaan.

Osa pääsee eteenpäin salakuljettajien avulla. Se on kaikkia ihmisarvoja polkevaa julmaa bisnestä.

"Isät ovat kuolleet sodassa, ja lapset joutuvat töihin"

Istanbulissa Jussi Lehtonen ja Kati Kaartinen pitivät viikon ajan syyrialaisille lapsille taidetyöpajaa. Mukana oli myös sirkustaiteilija Kalle Lehto, joka veti sirkustyöpajaa ja Lontoosta Arji Manuelpillai -niminen taiteilija järjestämässä lapsille niin ikään sirkustyöpajoja.

– Istanbulissa on kansalaisjärjestö, joka pitää huolta syyrialaisista perheistä. Isät ovat kuolleet sodassa. Siksi lapset joutuvat töihin, ja meiltä kysyttiin työpajaviikon aikana, että voimmeko kompensoida lasten tulojen menetykset.

Jussi Lehtonen ja Kati Kaartisen tehtävä oli saduttaa lapsia. Se tarkoittaa tarinoita, joita lapset saavat kertoa, ja taiteilijat kirjoittavat ne ja lukevat ääneen. Tila, jossa saduttaminen tapahtui oli suunnilleen siivouskopin kokoinen koppero, mutta lapset innostuivat.

Saduttaminen on tutkimusten mukaan lapsia voimaannuttavaa. Istanbulissa yksi lapsista kertoi hurjia fantasiatarinoita, toinen isänsä kuolemasta.

– Niistä kaikista saamme myös materiaalia ja inspiraatiota esitykseemme, Jussi Lehtonen sanoo.

"Shatilan nimessä on kalman kaiku"

Palestiinalaisten kansoittama Shatilan pakolaisleiri Beirutin ulkopuolella on kuin valtio valtiossa. Se on ollut siellä vuodesta 1948 lähtien, aina siitä saakka, kun Israel miehitti Palestiinan.

Viime aikoina sinne on tullut myös syyrialaisia pakolaisia, mikä aiheuttaa väistämättä jännitteitä. Yli 17 000 asukkaan leiristä yli puolet on jo syyrialaisia.

Shatilan nimessä on kalman kaiku. Vuoden 1982 verilöylyssä kristityt falangistit tunkeutuivat leiriin, joka oli tuolloin Israelin miehittämä. Satoja, ehkä jopa tuhansia leirin asukkaita tapettiin.

Näyttelijä, dokumentaristi Mira Sidawi sanoi Lehtoselle, että leirissä kannattaa käydä. Sidawi on ainoa palestiinalainen näyttelijä Libanonissa, mutta taidetta hän ei saa virallisesti tehdä.

– Palestiinalaiset pakolaiset ovat Libanonissa pysyvästi vailla kansalaisoikeuksia, mutta teatteria ja elokuvia tehdään silti. Taide muuttuu näissä olosuhteissa politiikaksi.

"Haluatko mennä katolle ammuskelemaan?"

Jussi Lehtonen kävi Shatilassa yksin, eikä heti saanut kontaktihenkilöönsä yhteyttä saapuessaan Shatilan portille. Hän käveli kuitenkin sisään, kierteli tomuisia kujia, näki kujien yllä roikkuvat sähköjohtoviritelmät, peliluolat, kaupat ja hautausmaan.

Sitten hän löysi Shatilaan toisen sisäänkäynnin.

– Mitä syvemmälle pakolaisleiriin menin, sitä enemmän jännitti. Joku kohdisti minuun katseensa kuin kutsuen luokseen. Menin kohti ja kysyin, osaako hän englantia. ”Nälkä”, hän vastasi ja hymyili anteeksipyytävästi. Keskustelu ei jatkunut, koska en tiennyt, miten pitäisi toimia.

Sitten alkoi tapahtua. Hassan Assar -niminen opas kaasutti hänen vierelleen vespallaan ja vei tapaamaan yhtä "johtajahenkilöä" kuten Lehtonen sanoo. Muitakin miehiä oli paikalla.

Lehtoselta menivät sekaisin miesten puhuessa Fatah ja PLO, ja joku puhui myös Hizbollahista.

– Yksi katsoi minua silmiään siristäen ja veti laatikosta esiin aseen. Hän kysyi haluanko mennä ammuskelemaan katolle. Se on kuulemma alueella vierailevien hupia.

Jussi Lehtonen ei mennyt, mutta sanoo, että tältäkin matkalta reppuun tulleet kokemukset päätyvät jossain muodossa esitykseen.

"Homofobia tuli Afrikkaan kolonialismin myötä"

Suomessa Metsälän ja Joutsenon vastaanottokeskuksissa olevat turvapaikanhakijat ovat monesti epätoivoisessa tilanteessa.

Heitä haastatellessaan Jussi Lehtonen kuuli muutaman miehen kertomuksen siitä, miten maahanmuuttoviranomaiset eivät usko heidän puhuvan totta kertoessaan seksuaalisesta identiteetistään.

– Heidän epäillään anovan turvapaikkaa sen perusteella. Miten viranomaiset pystyvät arvioimaan ihmisen sukupuoli-intenditeetin todenmukaisuutta? Tai lopulta oikeusistuimet? Tai millä kriteereillä kyetään arvioimaan rakkauden tai uskonnollisen vakaumuksen todenmukaisuus? Tilanteet ovat todella vaikeita ja monimutkaisia ratkaista.

Yhden afrikkalaisen miehen kokemukset päätyvät myös esitykseen. Kyseessä on miehen sukulaisten turvallisuuden takia nimeltä mainitsematon maa, jossa homoseksuaalisuus on kriminalisoitu. Siellä sallitaan jopa homojen joukkolynkkaus.

– Homofobia tuli maahan kolonialismin ja kristinuskon myötä. Olin järkyttynyt, kun kuulin myös pappien vainoavan homoja.

Tässäkin afrikkalaisessa tositarinassa on kyseessä elämänmittainen menetys, rikkimennyt perhe ja rakkaus, isän ja pojan välinen rakkaus.

Undocumented love -esitys näyttää meille faktan ja fiktion kudelmasta syntyvän vahvan tarinan.

Julkaistu: 6.11.2019