Lentokentän Oak Barrelissa oli tapana leveillä kaljaselfiellä matkan alkaessa – Muuttiko lentohäpeän aikakausi mitään?
Lentämisen tulevaisuus
Lentokentän Oak Barrelissa oli tapana leveillä kaljaselfiellä matkan alkaessa – Muuttiko lentohäpeän aikakausi mitään?
Helsinki-Vantaan lentoaseman legendaarisen baarin edessä otettu kuva oli pitkään virallinen osoitus lomasta ja vapaudesta. Toimittaja Jantso Jokelin matkusti Vantaalle katsomaan, onko kaikki niin kuin ennenkin.
Julkaistu 23.12.2022
Image

Lokakuinen Helsinki on vielä pimeydessä märkivä aavekaupunki, kun nousen taksiin kotikadultani kello 7:22 ja aloitan matkan kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Autoradiossa soi Nessun Dorma, Puccinin aaria, jossa uneton prinssi uhoaa yötä väistymään.

Tuntuu oudolta olla matkalla lentokentälle ilman pienintäkään laukkua tai reppua, pelkkä passi povitaskussa. Tuleva matkani ei kuitenkaan suuntaudu fyysisesti kauas. Aion matkustaa vain tiettyyn suomalaiseen lähtörituaaliin.

Kaikki tietävät matkaanlähtömatkan. Se on se osa matkasta, joka ei oikeastaan kuulu itse matkaan vaan toimii pelkkänä siirtymävaiheena siihen. Matkaanlähtömatka on vetolaukun rahinaa autiolla kadulla hiljaisena aamuruskon hetkenä; epämukava sukkulabussi, jossa vaitonaiset matkustajat arvuuttelevat mielessään toistensa päämääriä; tai tällainen nahkapenkkinen taksi, josta löytää itsensä aina yhtä väsyneenä ja kärsimättömänä. Ja taksin jälkeen: odottelua, jonottelua, turvatarkastuksia, julkisia vessoja, kylmä lohileipä ja suodatinkahvi.

Jos hyvin käy, tulee ottaneeksi kaljan, joka ei ole missään niin symbolinen kuin maamme päälentokentällä. Kansan­perinteen mukaan kyseessä on suorastaan maaginen lasillinen, jolla on voima kääntää matkaanlähtömatka varsinaiseksi seikkailuksi.

”Nähtäväksi toki jää, miten hinnannousu ja inflaatio tulevat ihmisten lentohalukkuuteen vaikuttamaan.”
Markus Sakko

Olen tullut elämäni ensimmäistä kertaa vierailulle Helsinki-Vantaan lentoaseman irlantilaispubi The Oak Barreliin, erään väittämän mukaan Suomen kuuluisimpaan baariin.

Tarkoitukseni on ottaa lähtökalja ja lähteä sen jälkeen kotiin. Samalla on hyvä päästä päivittämään hieman käsityksiä kaukomatkustamisen nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Jos olen täysin rehellinen, minut on lähetetty tänne lukemaan madonlukuja huolettoman maailmanmatkailun aikakaudelle. Imagen tiedostavassa toimituksessa nimittäin on päätelty, että lentohäpeä, korona ja sodankäynti ovat antaneet kuoliniskun lentomatkustamiselle, tai ainakin sillä keulimiselle. Tulevaisuus on niin tiedostavan vihreä ja maata pitkin matkustava, että Oak Barrelin kaltainen paikka on varmasti jo kuolemassa omaan mahdottomuuteensa.

Käsitykset murskaantuvat heti kättelyssä, kun tapaan The Oak Barrelin toiminnasta vastaavan ssp Finlandin Operations Managerin Markus Sakon lentoaseman aulassa. Hän sanoo, että ravintolan asiakasmäärät ovat palautuneet jo miltei pandemiaa edeltäviin lukuihin.

Siis vuoden 2019 tasolle, jolloin maailmassa lennettiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

”Kesä 2022 ylitti meidänkin odotuksemme. Nyt juuri on takana syyslomaviikon aloitus, ja ihmiset ovat olleet hyvin liikkeellä.”

Edes tämänhetkinen maailmantilanne ei ole Sakon mukaan hillinnyt suomalaisten matkustushalukkuutta. Vaikka lennot Venäjän yli ovat loppuneet, se ei ole näkynyt enimmäkseen Schengen-maiden välisiä matkustajia palvelevan Oak Barrelin toiminnassa.

”Nähtäväksi toki jää, miten hinnannousu ja inflaatio tulevat ihmisten lentohalukkuuteen vaikuttamaan.”

Aamukahdeksan pitäisi olla vielä päivän ensimmäisen asiakaspiikin aikaa, mutta nyt baarissa on väljää. Tiistai on matkapäivistä keskimäärin hiljaisin, ja syysloman menoliikenne on juuri päättynyt. Siellä täällä istuu kuitenkin muutama yksinäinen matkailija tai pariskunta.

Tilastojen mukaan lentomäärät eivät ole vielä täysin palautuneet pandemian aiheuttamasta romahduksesta. Tammi- ja syyskuun välillä Helsinki-Vantaan läpi kulki noin 9,3 miljoonaa matkustajaa. Se on tietenkin päätähuimaavasti enemmän kuin parina edeltävänä vuonna, mutta vuosi näyttää jäävän jälkeen vuoden 2019 yli 21,8 miljoonasta matkustajasta. Finnair on ennustanut lentävänsä ainakin vielä alkusyksystä noin 70 prosentin kapasiteetilla vuoden 2019 vastaavaan ajanjaksoon verrattuna. Lokakuun lopussa Finnair kuitenkin jo kertoi kammenneensa vuoden kolmannen neljänneksen liike­tuloksen plussalle.

Baarin saa tietenkin täyteen hieman pienemmälläkin lentokenttätrafiikilla. Ainakin vilkaisu sosiaalisen median puolelle vahvistaa Oak Barrelin olevan voimissaan. Instagramista löytyy roppakaupalla tuoreita päivityksiä turisteilta ja työmatkalaisilta, jotka ovat käyneet nappaamassa ”lentosiivet” ennen matkaa.

Erityisen usein kaljakuvissa toistuu yksi ja sama sana: pakollinen.

Tietystä geneerisyydestään huolimatta baarissa on jotain sydäntä sulattavaa. Oluthanat kimaltavat kuparisen kupolin alla, rauhallinen musiikki soi.

”Yleensä tässä on heti avaamisaikaan puoli kuudelta jo jonoa. Sitä ennenkin ihmisiä käy jo rykimässä ovea. Iltapäivällä kahden ja kuuden välillä täällä on niin kova rytinä, ettei sekaan meinaa mahtua”, Sakko sanoo.

Oak Barrel suljettiin maaliskuun puolivälissä 2020 ilmeisestä syystä. Ensimmäisen koronakevään jälkeen koitti kuitenkin jo hieman vapaamielisempi kesä. Sakon mukaan yrityksen myyntipalveluun alkoi tulla jo alkukesästä viestejä, joissa kyseltiin malttamattomina Oakin avautumisesta. Juhannuksen jälkeen baari jatkoi toimintaansa ensin rajatuilla aukioloilla ja laajensi pikkuhiljaa.

Ravintoloihin kohdistuneet rajoitukset koskivat kuitenkin myös lentoaseman erikoisravintolaa, ja asiakaspaikkoja jouduttiin välillä rajoittamaan. Omikron-variantin valtakaudella baari meni uudelleen kiinni. Kun virus viimein selätettiin rokotteilla ja maailma alkoi aueta, Oak tuli rytinällä takaisin.

Nyt Markus Sakko kertoo, että seuraavassa remontissa 165 asiakaspaikkaa tuplataan ja Oak Barrel levittäytyy entistä suuremmalle alueelle. Baariin rakennetaan myös kunnon keittiö.

Tilat eivät silti tule riittämään kaikille. Piikkituntina turvatarkastuksen läpi saattaa kulkea lähemmäs 4 000 ihmistä. Huomattavan moni suorittaisi varmasti mielellään lähtörituaa­lin Oakissa.

Remontin suurin haaste onkin Sakon mukaan se, ettei baaria tohtisi sulkea edes lyhyeksi ajaksi. Se on liian suosittu.

Repikää siitä, lentohäpeässä kärvistelijät. Näillä näkymin tämä kulttuuri ei ole katoamassa mihinkään.

Inhoan kaukomaiden massaturismia ja lentämistä, oikeastaan kaikkea lentokentissä ja lentokoneissa. Valitsen koska tahansa mieluummin hitaan romanttiset rautatiet ja vesireitit, joilla etäisyyttä pääsee lusimaan tuntikaupalla.

Koronan sumentamilla aivoilla on hankala muistaa, että lentohäpeästä alettiin puhua vasta niinkin äskettäin kuin vuonna 2018. Sana syntyi tietysti Ruotsissa, maailman piinallisimmalla tavalla vastuuntuntoisessa maassa. Ilmastoaktivisti Greta Thunberg ei tiettävästi keksinyt termiä mutta edesauttoi sen maailmanlaajuista leviämistä.

Nimen saanut ilmiö trendasi, sillä se iski ajan henkeen. Sittemmin lentohäpeä on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi ottaa vakavasti. Vaikuttaisi siltä, että se on ainakin toistaiseksi jäämässä pienen piirin oireyhtymäksi.

Jos haluaisin yltää lähestulkoon kaikkien tiedostavien punavihreiden ystävieni 2000-luvulla keräämiin lentokilometreihin, minulla olisi vielä reippaasti kirittävää. En ole aikuisiällä käyttänyt lentokoneita lomailuun juuri lainkaan, työhön tai opiskeluun liittyvään matkaan ehkä 3–6 vuoden välein.

Syillä ei ole juurikaan tekemistä ilmaston kanssa. Inhoan kaukomaiden massaturismia ja lentämistä, oikeastaan kaikkea lentokentissä ja lentokoneissa. Valitsen koska tahansa mieluummin hitaan romanttiset rautatiet ja vesireitit, joilla etäisyyttä pääsee lusimaan tuntikaupalla.

Silti lentohäpeästä puhuminen on aiheuttanut jopa minussa provosoituneen reaktion. Maailmalla on oikeus olla kansainvälinen, etenkin, kun maailmanlaajuisen lentoliikenteen osuus vuosittaisista päästöistä on noin 2–3 prosenttia.

Kansalaisille suunnatuissa kyselyissä lentopäästöjen osuus arvioidaan usein yläkanttiin. Huomattavasti suurempi on silti esimerkiksi asuntojen lämmityksen ilmastovaikutus (jonka kuluttajat arvioivat puolestaan alakanttiin). Tai vaateteollisuuden, jonka päästöt ovat enemmän kuin lento- ja meriliikenteellä yhteensä. Lentely on tosin lisääntymään päin, eikä teknologian ekologinen kehitys ole vielä kasvavien päästömäärien tasolla.

Silti lentämisestä kieltäytymisen ilmastovaikutukset ovat lähinnä symbolisia. Viimeaikaisten tietojen perusteella tehottomuus vaikuttaisi koskevan myös lentojen päästökompensointia. Esimerkiksi Carbon Market Watch toteaa tuoreessa selvityksessään, ettei kuluttaja voi oikeasti kompensoida lentonsa ilmastopäästöjä. Lähes kaikkien tutkittujen lento­yhtiöiden ilmastohyvitysten takaa löytyi halpoja ja tehottomia metsänistutushankkeita.

Ylen MOT-ohjelman mukaan länsimaisen lentelijän ”ekoteko” lähinnä siirtää ekologisuuden vastuun esimerkiksi Intian köyhälistölle. Todellista ympäristövaikutusta ei synny sielläkään.

Ilmastotyötä ei kannattaisi pohjata ihmisten sheimaamiselle toisestakaan käytännön syystä. Näyttää nimittäin siltä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti häpeä tarpeeksi.

On syytä tähdentää, että yksittäisen ihmisen päästöjen mittakaavassa lentämisen vaikutus on huomattavan suuri. Jo yksi kaukomatka voi tuplata vuosipäästöt. Se on mittava hinta matkustamisen kaltaisesta, usein lyhytkestoisesta ja hedonistisesta touhusta.

On myös mahdollista, että pienen piirin lentokriittisyydellä on ajan saatossa laajempia vaikutuksia. Kun muutama kieltäytyy ympäristösyihin vedoten lentämästä, moni heidän ympärillään saattaa alkaa harkita omia asenteitaan ja muuttaa käyttäytymistään.

Samaan aikaan kaikista maailman hiilidioksidipäästöistä yli 70 prosenttia syntyy joka tapauksessa sadan (100) suuryrityksen toiminnasta. Sen rinnalla kuluttajalle tarjottu anekauppa ja boikotit tuntuvat etupäässä omantunnon projekteilta.

Ilmastotyötä ei kannattaisi pohjata ihmisten sheimaamiselle toisestakaan käytännön syystä. Näyttää nimittäin siltä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti häpeä tarpeeksi.

Ruotsalaiset, kuten tiedämme, yrittävät tietysti parhaansa. Lentomäärät kääntyivät Ruotsissa hienoiseen laskuun jo ennen pandemiaa, ja lentohäpeää uskallettiin veikata jopa yhdeksi syyksi. Erään kyselyn mukaan jopa joka neljäs ruotsalainen oli jättänyt lentomatkoja väliin ilmastosyistä.

Toisaalta samaan aikaan Suomessa 40 prosenttia kansasta ilmoitti ilmastobarometrin mukaan vähentäneensä lentämistä – ja lensi samana vuonna enemmän kuin koskaan aiemmin maan historiassa.

Eevi Karvinen tiivisti paradoksista olennaisen Iltalehden kolumnissaan viime kesäkuussa:

”Ikäluokkani ei enää lennä. Me vain päädymme kohteisiin. Kritisoimme ylikulutusta ja kestämättömiä elämäntapoja, peräänkuulutamme somessa vastuullisempia ilmastotoimia. Seuraava postaus onkin rottinkisesta riippukeinusta käsin kuvattu video Balin auringonlaskusta.”

Karvinen arvelee, että pandemia olisi jyrännyt alleen lentohäpeän. Samalla hän kuitenkin kummastelee sitä, kuinka ”tiedostavat” ihmiset tuntuvat nykyään teleporttaavan itsensä mystisesti Italiaan. Lentämisen suhteen ei siis olla yhtä läpinäkyviä kuin ennen.

Oikeampi johtopäätös lieneekin, että lentohäpeästä on tullut ainakin osalle hyvin todellinen tunne. Ihmeellisestä sopeutumiskyvystään tunnettu ihminen on vain oppinut elämään häpeän kanssa.

Tällä hetkellä baariin tägätyt kuvat ovat jopa merkillepantavan huolettoman nuhjuisia räpsyjä. Niissä irvistellään, virnistellään ja otetaan rennosti. Somevaikuttajien sommittelemia Instagram-täydellisiä lifestyle-otoksia ei paljoa näy.

Mikä on sitten Oak Barrelin rooli tässä kaikessa?

Jos vielä viime vuosikymmenellä halusi leveillä sosiaaliselle piirilleen matkansa alkamisella, Oak Barrelin pöydästä päivitetty kalja- tai skumppaselfie oli ylivertainen tapa lähes kenelle tahansa. Sillä sai ilmaistua, että on aktiivinen ja menevä ihminen, man of the world, mutta samalla kuitenkin rennon huumorintajuinen.

Oakki on aina symboloinut oman matkan manifestoimista kovaan ääneen. Sellaisena se näyttää myös pysyvän. Mikäli lentosalailu yleistyy, saattaa paikka kuitenkin kokea hienoisen asiakasprofiilin muutoksen.

Tällä hetkellä baariin tägätyt kuvat ovat jopa merkillepantavan huolettoman nuhjuisia räpsyjä. Niissä irvistellään, virnistellään ja otetaan rennosti. Somevaikuttajien sommittelemia Instagram-täydellisiä lifestyle-otoksia ei paljoa näy.

Kun vertailun vuoksi katsoo vaikkapa samassa terminaalissa sijaitsevan, vuosikertaviinejä ja tapaksia tarjoilevan lentokenttäravintola Wine & View’n somekuvia, eroavaisuudet pistävät silmään niin kompositioiltaan, filttereiltään kuin demografialtaan. Ei lainkaan Málagaan matkalla olevia parrakkaita julliporukoita, ei ”Tampiot Roomassa” -henkisiä hashtageja tai black metal -bändejä. Ei juurikaan edes olutta vaan tarkasti keskelle kuvaa asemoituja viinilaseja, skageneita, macaroneja, pikkutakkeja.

Samaan aikaan Oak Barrelissa mainostetaan rehdisti ”lähtöbetonia”, tuopillista harmaata lonkeroa.

Kello on 8:40, kun saan vihdoin kaljan eteeni. Heti ensisiemaisulla tuntuva alkoholin puraisu aiheuttaa lievän hälytystilan aamu-uneliaissa aivoissa. Tästä se siis lähtisi, jos lähtisi.

Tuijotan haikeana ilmaan kohoavia matkustajakoneita. Ajattelen ilmailun jokapäiväistä ihmettä, ilmaan nousun ja seitinohuen nousuhumalan ikiaikaista yhteyttä.

Ehkä lentämisessä onkin ihan helvetisti järkeä. Ehkä olen tehnyt sen vain väärällä tavalla.

Markus Sakon mukaan ravintolan kulttiaseman muodostumiseen on saattanut vaikuttaa osin myös sijainti heti vanhan turvatarkastuksen jälkeen. Läpivalaisulinjastoilta näki suoraan baariin, jonne jono turvatarkastukselta usein suoraan johtikin.

Oak Barrel on toiminut nykyisessä omistuksessa 1990-luvun puolivälistä asti. Ennen nykyistä toimijaa baari ehti olla ilmeisesti parinkin eri omistajan hallussa. Varhaisvaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt varmoja tietoja.

Oakin toiminnasta vastaava ssp Finland on osa kansain­välistä SSP Groupia, jolla on toimintaa yli 30 maassa. Ruoka- ja juomapalveluita tarjoava operaattori on erikoistunut toimimaan etenkin liikenteen solmukohdissa, lentokentillä ja rautatieasemilla. Suomessa yritys pyörittää myös joitakin tavanomaisempia kaupunkikohteita, kuten Starbucks-kahviloita.

On odotettavaa, että Oak Barrelin kaltaisen paikan takaa löytyy kuluttajan näkökulmasta melko kasvoton yritys. Pieni perhefirma lentokentällä tuntuisi nykymaailmassa erikoisuudelta.

”Oak Barrel on meidän paikoistamme tunnistettavin. Joskus selvitin, että tämä oli koko Suomen eniten tägätty ravintola. Muita meidän ravintoloitamme ei niin hyvin tunneta”, Markus Sakko sanoo.

Sakon mukaan Oakki muodostui suomalaismatkailijoiden symboliseksi base campiksi jo ennen sosiaalisia medioita. Kun ravintola aloitti toimintansa, lentoasemalla ei ollut samanlaista palveluvalikoimaa kuin nykyään. Baari erottui joukosta. Sosiaalinen media on epäilemättä kuitenkin muokannut Oak Barrelin tunnettavuutta ja imagoa sellaiseksi, kuin sen nyt tunnemme.

Kun mtv Uutiset kirjoitti ravintolasta vuonna 2015, oli meemiytyminen ehtinyt siirtyä jo jonkinlaiselle meta­tasolle. Jutussa nimetön toimituksen henkilö totesi pakollisen kuvan Oak Barrelista olevan ”oikeastaan jo varsinainen läppä somessa”. Eräs toinen mainitsi paikan kulkevan lempinimellä Öykkäri.

Ehkä on käynyt niin kuin monen suomalaisen kulttuurimuodon kanssa: noloa vitsiä on alettu elää tosissaan. Kun Eppu Normaali tai Arttu Wiskari laulavat läpeensä ironisesti peräpohjalaisesta juoppoudesta ja epäonnesta, ollaan kappaleita äänestämässä pala kurkussa Suomen tärkeimmiksi sävelteoksiksi aina Finlandian yläpuolelle. Kun ämpärijonoista uutisoidaan ja päivitellään niiden hölmöyttä, silloin vasta lähdetäänkin jonottamaan ämpäreitä.

Ja kun kaljaselfie lentokentällä alkaa tuntua nololta Suomi-jutulta? Taivas varjele.

”Ulkomaiset vieraat ovat ihmetelleet tätä baaria ja sen merkitystä suomalaisille. Sanoisin, että aamuisin alkoholia tässä nautiskelevat ovat yleensä lähinnä suomalaisia”
Markus Sakko

Lienee turvallista sanoa, että jos nostetta ja pöhinää kaipaava toimija – oli se sitten kauppakeskus, kunta tai lentoasema – tarvitsee erikseen teippauksilla ja hashtageilla koristellun selfieseinän, se on epäonnistunut.

Helsinki-Vantaan asiakkaat sen sijaan ovat kehittäneet lentoasemalle meemipaikan lähestulkoon ilman minkäänlaista brändityön saastuttavaa kosketusta. Koko aseman tunnistettavin tavaramerkki on olohuone, joka vastaa samalla suomalaisuuden ydinkysymykseen: saako sieltä viinaa?

Kyllä saa, erikoisanniskeluluvalla jo puoli kuudelta aamulla. Ja kuunteles tätä: vaikka lentoaseman käytävä katkaisee baarin anniskelualueen kahtia, istumaan saa kävellä aivan itse oluen kanssa, ilman alkoholilainsäädännön rajoituksia.

Tällaiset detaljit itsessään riittävät tekemään paikasta meikäläisille anarkistisen mukkelismakkelismaan, jossa herrojen luomat säännöt ovat lentäneet romukoppaan. Miksi emme siis ottaisi pikku näkäräistä jo kukonlaulun aikaan?

”Ulkomaiset vieraat ovat ihmetelleet tätä baaria ja sen merkitystä suomalaisille. Sanoisin, että aamuisin alkoholia tässä nautiskelevat ovat yleensä lähinnä suomalaisia”, Sakko sanoo.

Vuodesta 2018 talossa työskennellyt Shift Manager Pasi Laitinen tunnistaa baarin erityislaatuisuuden.

”On tämä erikoista. Kello voi olla seitsemän aamulla tai illalla, mutta fiilis ja kiire voi olla ihan sama. Kellolla ei ole mitään väliä.”

Erikoisuudet ovat baarimikolle kuitenkin ennemminkin rikkauksia. Asiakkaat ovat keskimäärin eri mielentilassa kuin tavanomaisessa baarissa. Häiriköt ovat harvinaisia, sillä nousuhumalaan ehdittyään useimpien pitää jo lähteä koneeseen.

”Tämä on loistotyö. Meillä on hyvä porukka, ja ihmiset ovat tänne tullessaan hyvällä tuulella. On ilo olla täällä.”

Ranskalainen antropologi Marc Augé esitteli 1990-luvun alussa ajatuksen ei-paikoista (non-lieu). Hän tarkoitti niillä usein ostoskeskusten, hotellien ja lentoasemien kaltaisista julkisia tiloja, hetkellisiä, helposti unohtuvia ja tunnelmaltaan ohuita paikkoja, jotka eivät kerää varsinaisen paikan kaltaisia merkityksiä. Niiden käytävillä voi olla hankala sanoa edes, missä maassa ollaan.

Vielä kymmenen vuotta sitten kapitalismi- ja turismikriittisenä opiskelijana siteerasin teoriaa innoissani. Kammottavaa! Pelkkää kuolemaa! Sitä paitsi Jacques Tati!

Onneksi vanheneminen on liuottanut asenteista turhan kuonan. Olen joutunut myöntämään, että lentoasemien kaltaiset paikathan ovat juuri niitä jännimpiä. Kun ihmiset ovat matkalla, kaikki on erilaista. He saattavat omaksua itsestään kokonaan eri version; tehdä asioita, joita eivät muuten tekisi; lähestyä ihmisiä, joita eivät muuten lähestyisi. Tuo kaikki puhaltaa pelkkään siirtymiseen luotuihin paikkoihin draaman kuin itsestään.

Tom Hanksin tähdittämä The Terminal saattaa olla rikollisen huono elokuva, mutta ilman kotimaata jäävän ja lentokentälle asumaan asettuvan Viktorin elämää seuraa samalla innostuneena, miltei kateellisena. Se on sukua lapsen haavekuvitelmille siitä, että voisi jäädä yöksi Ikeaan tai ostarille.

Eikä Oak Barrelia varsinkaan voi ei-paikaksi sanoa. Halusimme tai emme, se on ladattu suorastaan tihkumaan merkityksiä.

Siksi tunnen oloni lopulta melankoliseksi, kun joudun päättämään oluttuokion ja lähtemään kotiin. En edelleenkään haluaisi lentää mihinkään. En haluaisi edes juoda enempää. Haluaisin vain jäädä tänne, mennä juttelemaan baarin pöydissä istuville ihmisille, kuulla tulevasta lomastaan valpastuneiden matkailijoiden tarinoita. Tarkkailla pariskuntia suhteen eri vaiheissa, rakastavia ja viilenneitä eleitä, vapauden lupausta heijastelevia pieniä ilmeitä. Siemailla yhtä ja samaa lähtökaljaa ilman aikomustakaan lähteä, jäädä katsomaan pilviin kohoavien suurten koneiden väsymätöntä rytmiä.

Olisiko siinä uusi seikkailujen tulevaisuus?

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »