Apu

Nuorten metsien jätti: suomalaisilla on suuri velka hirvelle

Nuorten metsien jätti: suomalaisilla on suuri velka hirvelle
Nähdessäni tumman hahmon ilmestyvän metsäsaarekkeen takaa jarrutan ja ajan auton hiekkatien laitaan. Viimeinkin löysin etsimäni. Suuri hirvisonni astelee kaurapellolla kaikessa rauhassa ilta-auringon kadotessa horisontin taakse.
Julkaistu: 15.9.2019

Avaan auton ikkunan ja sujautan kameran ulos. Hirvi ei tunnu välittävän minusta lainkaan. Sitä ei näytä häiritsevän edes kameran sulkimen tasainen naksahtelu, sen on täytynyt jo tottua siihen.

Nykyään hirvien bongailu autosta on suosittu laji luontokuvauksen harrastajien keskuudessa. Luultavasti tämäkin sonni on taltioitunut lukuisten kameroiden muistikorteille. Varsinkin Etelä-Suomessa sarvipäät ovat tottuneet siihen, ettei autossa sitä tarkkaileva ihminen ole uhka. Tosin luulen, että jos nyt astuisin autostani ulos, pellolla heinää popsiva 12-piikkinen sonni pakenisi paikalta. Ilman auton suojaa olisin hirven silmissä se kaksijalkainen saalistaja, joka keihäs kädessään seurasi sitä tälle niemimaalle 11 000 vuotta sitten.

Runollisesti maalailtuna voisi sanoa, että hirvi oli meistä ”metsäläisistä” ensimmäinen. Ei ihme, että sillä on ollut kautta aikain erityisasema Pohjolan kansojen keskuudessa tärkeänä riistalajina ja metsän toteemieläimenä. Monien mielikuvissa hirvi edustaa edelleen kesyttämätöntä luontoa, ihmiskäsin koskematonta erämaata.

Mutta minkälainen eläin hirvi on ja miten se on päätynyt elämään ihmisen läheisyydessä keskellä kulttuurimaisemaa?

Kiima-aika ei ole pelkkää sarvien kalistelua

Syyskuussa metsissä alkaa tapahtua, on hirvien kiima-aika.

Hirvilehmät tulevat normaalisti kiimaan syyskuussa tai lokakuun alkupuolella. Tällöin sonnit alkavat liikkua niiden lähettyvillä. Urokset möyrivät kiimakuopissaan jättäen niihin virtsamerkkejä naaraita ja kilpakosijoita varten.

Usein mielletään, että eläinten kiima-aika tarkoittaa rajuja yhteenottoja mahtavien hirvisonnien kesken. Näin käy välillä, kun kaksi tasavahvaa mahtisonnia kohtaa eikä kumpikaan suostu perääntymään. Silti Avarasta luonnosta tutut sarvien kalistelut eivät ole niin yleisiä kuin luontodokumentteja katsoessa saattaa luulla.

Hirvillä on alkamassa kiima-aika kurkien valmistautuessa syysmuuttoon. Pian hirvisonnit pistävät parastaan ­kilpaillessaan alueen naaraista.

– Hirvien elämässä ei ole usein tarve mennä taisteluihin, vaan pelkkä mahtailu riittää. Tällöin heikompi osapuoli tajuaa, ettei sen kannata lähteä mittelemään alueen herruudesta. Joskus kalautellaan sarvia pari kertaa ennen kuin toinen tajuaa olevansa heikompi ja poistuu paikalta. Taistelu suurisarvisen ja vahvan lajitoverin kanssa voisi johtaa pahoihin haavereihin tai jopa kuolemaan, joten riski on liian suuri, Luonnonvarakeskus Luken erikoistutkija Jyrki Pusenius kertoo puhelimessa.

Naarashirvet suosivat suuria ja komeasarvisia mahtisonneja

Hirvilehmä voi paritella useiden eri sonnien kanssa. Tosin naaras on vastaanottavainen hedelmöittymiselle vain noin vuorokauden ajan. Kilpailu siitä, kenen siittiöt hedelmöittävät munasolun, on siis kovaa.

– Oletus on, että naaraat suosivat suuria ja komeasarvisia uroksia eli mahtisonneja, joiden suuret sarvet kielivät uroksen geenien elinvoimasta. Tästä ei tosin ole tarkkaa tieteellistä tutkimusta, mutta tämä käsitys tutkijoilla on, Pusenius selittää.

Ikä on keskeisessä asemassa hirvien lisääntymiskäyttäytymisessä. Hirvi on luontaisesti melko pitkäikäinen, vanhimmat Suomessa tavatut yksilöt ovat olleet 20–25-vuotiaita. Silti urokset ja naaraat ovat parhaassa lisääntymisiässä 6–10 vuoden ikäisinä. Tutkimusten mukaan täysikasvuisista eli yli kuusivuotiaista hirvilehmistä reilusti yli puolet saa kaksoset, kun nuoremmista, kaksi ja puolivuotiaista naaraista, vain joka viidennes. Aivan kuten nuoremmilla yksilöillä, vanhimmilla lehmilläkin poikastuotto on heikompaa, vaikka naaraat voivat lisääntyä vielä 15-vuotiaina tai vanhempinakin.

Yli kymmenvuotiaat seniorisonnit joutuvat yleensä tekemään soidintantereella tilaa itseään nuoremmille ja vahvemmille sulhoille. Hirven kultakausi kestää siis niin sonneilla kuin lehmilläkin vain muutaman vuoden.

Hirviemo ylittämässä metsäautotietä noin nelikuukautisen vasansa kanssa.

Ihmisellä on määrittelevä rooli hirven elämässä ja siinä, minkä ikäisiä ja kokoisia sarvipäitä maamme metsissä liikkuu. Sudet ja karhut verottavat hirvikannasta omansa, mutta ylivoimaisesti suurin osa kuolleisuudesta aiheutuu metsästyksestä.

– Ihminen säätelee metsästyksen kautta hirvikannan kokoa ja rakennetta, Pusenius toteaa.

– Jos kanta tämän seurauksena koostuu liian nuorista tai toisaalta liian vanhoista yksilöistä eikä parhaassa lisääntymisiässä olevia yksilöitä ole riittävästi, alkaa lajille yleensä tulla ongelmia.

Tämä on nähty myös Suomessa, kun naaraita on ollut huomattavasti enemmän kuin uroksia, minkä lisäksi on ollut huutava pula elinvoimaisista, elämänsä parhaassa kunnossa olevista mahtisonneista.

Jos naaras ei syksyisin kohtaa aikamiehen ikään tulleita sulhokokelaita, voi se joutua tyytymään nuorempiin kosijoihin. Näin on tapahtunut erityisesti niillä alueilla, joilla suurimmat hirviurokset on ammuttu komeiden sarviensa takia. Tällaisten sukupuolivinoumien vuoksi hirven luontainen lisääntyminen on häiriintynyt, ja se on vaikuttanut koko kannan rakenteeseen.

Vasat syntyvät myöhään keväällä, ja seuraava talvi voi olla kohtalokas

Hirviemon kantoaika on noin 237 vuorokautta, ja tavallisesti naaras synnyttää vasan keväällä toukokuun aikana. Tosin synnytys voi viivästyä etenkin silloin, jos hirvilehmä ei ole löytänyt sopivia kumppaneita ja on tullut tiineeksi vasta uusintakiiman aikaan myöhemmin syksyllä. Tällöin vasa syntyy merkittävästi myöhemmin keväällä, ja sen selviytyminen ensimmäisestä talvesta voi vaarantua. Vasan paino nousee tavallisesti parikymmentä kiloa kuukaudessa.

Hirvikannan sääntelyssä on kuitenkin menty Puseniuksen mukaan parempaan suuntaan. Tietoisuus on kasvanut, ja monet metsästysseurat pyrkivät verottamaan alueellisia kantoja kestävästi niin, että kannan näkökulmasta oikeat yksilöt säästyvät.

– Hirvikannan rakenne on parantumaan päin. Ennen ammuttiin liikaa sonneja, mutta nykyään lehmä–sonnisuhde on tasaantunut, ja Suomessa elää enemmän lisääntymisikäisiä uroksia. Lisäksi nimenomaan mahtisonnien osuus on nykyään suurempi kuin vuosikymmenen alussa.

Hirvi on edelleen maamme merkittävin riistalaji. Alueelliset riistaneuvostot päättävät hirvikantaa koskevista tiheys- ja rakennetavoitteista sidosryhmiä kuultuaan.

– Nykyään monilla alueilla on päästy kantatavoitteisiin, tosin joillain alueilla on vielä petrattavaa. Mutta suunta on oikea, Pusenius pohtii.

Hirvikannat ovat tiheämmät eteläisellä kuin lounaisella rannikolla

Nykyään hirvi luokitellaan Suomessa elinvoimaiseksi. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan hirvikannan suuruus syksyn 2018 jahdin jälkeen oli noin 86 500 hirveä. Edelliseen vuoteen verrattuna kanta pieneni 11 prosenttia.

– Hirvikannan tämänhetkinen suuruus saadaan, kun lasketaan metsästyskauden alussa olevan kannan koko ja lisätään siihen kevään vasatuotto. Se on noin 55 prosenttia koko kannasta eli 47 000–48 000. Kanta on siis ennen syksyn metsästyskautta noin 134 000 yksilön nurkilla, hirvien populaation dynamiikkaan erikoistunut tutkija Pusenius arvioi.

On mielenkiintoista huomata, että tiheimmät hirvikannat esiintyvät maamme eteläisellä ja lounaisella rannikolla, missä tuhannella hehtaarilla voi elää keskimäärin viisi hirveä. Pohjoisessa tiheydet ovat pääosin alle kolme sarvipäätä per tuhat hehtaaria.

Mistä painopiste johtuu?

– Pohjoiseen mentäessä olosuhteet ovat karut ja haastavat. Maamme lauhkeimmissa eteläosissa on paremmat ravintoapajat hirvelle, mikä näkyy kannan suuruudessa, Jyrki Pusenius kertoo.

Kesällä hirvelle maistuvat monet nuoruusvaiheessa olevat kasvit, kuten horsmat, kaikenlaiset heinät ja ruohot sekä vesikasvit. Niissä on paljon natriumia, josta kasvinsyöjillä on usein puutetta.

Emä ja sen neljä kuukautta vanha vasa ovat ­viettäneet syysyön pellolla ruokailemassa. ­Aamun sarastaessa ne suuntaavat takaisin ­metsän suojiin. Hirvilehmä viettää talven ­tiiviisti ­vasansa kanssa ja vieroittaa sen keväällä ennen kuin sen on aika synnyttää toukokuussa.

Hirviä on siis eniten maamme eteläosissa, missä asuu runsaasti myös ihmisiä. Miten ihmisen vahva läsnäolo vaikuttaa hirven käyttäytymiseen?

– Hirvi on sopeutuvainen, ja se on ajan saatossa mukautunut elämään ihmisen vahvasti muokkaamassa ympäristössä. Pohjoisessa, missä ihmisiä on paljon vähemmän, hirvet ovat useimmiten paljon arempia ja niillä on lääniä, jonne paeta. Etelässä hirvet ovat tottuneet autoihin ja ääniin, tosin metsästyskauden alettua syksyllä ne muuttuvat aroiksi ja piilotteleviksi.

Mennäänpä ajassa taaksepäin, metsäläisten ja toteemieläinten aikakauteen – aikaan ennen teollista maailmaa. Miten ihmiskäsin koskemattomia erämaita asuttavat hirvet elivät? Olivatko asiat tuolloin hirven näkökulmasta paremmin?

– Noin 5 700 vuotta sitten Saimaan ympäristöön syntyi maankohoamisen vuoksi kuivia alueita, joihin pian alkoi kasvaa uutta metsää. Hirvet suosivat tuolloinkin nuoria metsiä, missä oli niille runsaasti ravintoa. Metsäläiset seurasivat hirviä nykyisen Saimaan alueelle, mistä on muistona kalliomaalaukset ja luulöydökset. Itse eläin ei siis tässä mielessä ole muuttunut tuhansien vuosien aikana, hirvi on ennen kaikkea nuorten metsien laji.

Liikametsästys oli hävittää lajin

Niiden tuhansien vuosien ajan, joina ihminen on ollut olemassa tällä niemimaalla, hirvi on ollut tärkeä saaliseläin. Liikametsästys on ollut vähällä hävittää lajin, ja vuosina 1868–96 hirvi olikin täysin rahoitettu. Salametsästys kuitenkin jatkui, ja hirvi kävi kuilun partaalla. Suomen itsenäistyessä maan viralliseksi kannaksi arvioitiin vain muutama kymmenen sarvipäätä.

– Ennen toista maailmansotaa hirvellä meni huonosti, mutta sotien jälkeisen tehometsätalouden myötä syntyi reilusti nuoria taimikoita. Tämä oli yksi merkittävä syy, miksi hirvikanta alkoi kasvaa 1970-luvulla. Tehometsätalous tarjosi sille ennennäkemättömät ravintoapajat, Pusenius toteaa.

On jo hämärää. Heinät huojuvat tuulessa. Sirkat sirittävät, ja pari sinnikästä hyttystä pyrkii inisten auton avoimesta ikkunasta sisään. Seurailen hirvisonnin verkkaista liikehdintää pellolla, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Kaikkialla ympärillä talousmetsät reunustavat näkymää tumman aaltoilevana muurina. Autoteitä on kaikkialla. Kun katsoo hetken hirven silmin ihmisen rakentamaa kulttuurimaisemaa, peltojen ja talousmetsien mosaiikkia taimikoineen, avohakkuineen ja nuorine männikköineen, painotus muuttuu.

Hirven näkökulmasta ihmisen keinotekoinen järjestelmä jäljittelee sille ihanteellista luontaista ravintoympäristöä. Talousmetsäjärjestelmässä nuorta taimikkoa syntyy pikavauhdilla monikertainen määrä verrattuna luonnon omiin prosesseihin.

Hirvet menestyvät nyky-Suomessa

Toisin kuin vanhoista metsistä riippuvaiset eläinlajit, hirvellä on edellytykset menestyä nyky-Suomessa, jossa sen elinpiiri on pääosin nuorta ja keski-ikäistä talousmetsää sekä pelto- ja avohakkuuaukeita.

Juuri tästä syystä metsistään elantoa saava ihminen näkee hirven haittaeläimenä, joka verottaa hänen omaisuuttaan. Erityisesti tämän takia ja kolareiden pelossa hirvikantaa seurataan tarkoin, jotta se ei pääse kasvamaan kohtuullisena pidetyn tiheyden yli.

Metsästys puolestaan asettaa omat vaatimuksensa. Kenties hirven on pelastanut se, että ihmisen silmissä sen arvo riistalajina ei ole laantunut, vaan metsäläisten perintö elää kulttuurissamme vahvana.

Omaa historiaamme tarkastellessa hirvi on ikään kuin aikakone, joka on kietoutunut osaksi tämän niemimaan ja siellä eri aikakausina eläneen ihmisen tarinaa.

Ajellessani hiekkatietä pitkin kotiin, kauriiden silmien kiiluessa auton ajovaloissa pimeyden keskeltä mieleeni muistuvat luontokuvaaja- ja kirjailija Heikki Willamon sanat.

Kun vuosia sitten kysyin häneltä, miten hän kiteyttäisi hirven merkityksen lauseella tai parilla, hän totesi empimättä:

– Miettikää, miten paljon me suomalaiset olemme hirvelle velkaa.

Kommentoi »