Minä olen ennen kaikkea ihminen, sanoo Aron Rintamäki (Aleksi Holkko), joka on kyllästynyt olemaan puolisonsa jatke ja myötäilijä. Henrik Ibsenin 1800-luvun loppupuolella kirjoittama Nukkekoti tuntuu KOM-teatterissa varsin raikkaalta. Alkuperäinen, aikanaan radikaali tarina naisen voimaantumisesta ja taistelusta yhteiskunnan ja parisuhteen jäykkiä normeja vastaan ei enää tuntuisi rajulta, mutta näytelmä tuodaan miesparin myötä hyvin nykyaikaan. Nyt kyse onkin yksilöistä ja valtadynamiikasta, rahasta ja rakkaudesta, pariskunnasta, jonka yhteiset kulissit ovat erityisen tärkeitä, koska he ovat jäykässä pankkimaailmassa jo valmiiksi silmätikkuina.
Heikki Rintamäki (Niko Saarela) on menestyjä, joka pienen notkahduksen jälkeen on aloittamassa pankinjohtajana. Puoliso Aron Rintamäki on Heikkiä kiertävä satelliitti, joka ei uskalla edes esittää mielipiteitä. Heikillä on ote Aronista taloudellisesti, mutta suurin syy valtapeliin löytyy Aronin menneisyydestä. Ensin oli vaikea suhde isään, ja nyt on vaikeuksia parisuhteessa, jossa isän muisto edelleen kummittelee. Aron pienentää itseään ja käyttäytyy mahdollisimman lapsenomaisesti, jotta ei antaisi Heikille syytä moitteisiin. Heikin selän takana hän on kuitenkin sen yhden kerran toiminut itsenäisesti ja käyttänyt valtaa, hyvästä syystä, ja nyt sen seuraukset uhkaavat tulla maksettavaksi. Onko petos aina petos, vaikka syy olisi hyvä? Ohittaako miehen kunnia jopa rakkauden?
Näytelmä on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja muokkauksia. Yksi oleellisimmista on se, että esityksen ohjaajan Mikko Roihan vapaasti kääntämä ja sovittama Nukkekoti sijoittuu nyt Pohjanmaalle, mikä tuodaan murteessa tuntuvasti esille. Erityinen kiitos yleisökenttää laajentavalle englanninkieliselle tekstitykselle. Se ei ole pahitteeksi kantasuomalaisellekaan – elävä murreilmaisu on paikoin niin vahvaa, että katse hakeutuu kuin varkain tarjolla olevaan käännökseen.
Pääosien esittäjät tuovat esityksen uudelle tasolle. Etenkin Aleksi Holkko välittää hienosti Aronin tunnemyrskyn. Lopussa tilanteen hyväksynyt Aron on henkisen kasvun jälkeen jo niin eri ihminen, että tuntuu kuin näyttelijä vaihtuisi välissä. Mikä skaala! Niko Saarelan Heikki on isäntä ja voimahahmo, johon Saarela tuo hyvin pohjalaista uhoa ja itsevarmuutta, jonka pohjavireenä on pelko hylätyksi tulemisesta ja häpeästä. Pienemmissä osissa Vilma Melasniemi, Markus Riuttu ja Tiina Weckström täydentävät hyvin pääparia.
Mikko Roihan valosuunnittelussa korostuivat varjot, joita hyödynnetään erityisen hyvin näytelmän loppupuolella Heikin ja Aronin suhdetta määrittävässä kohtauksessa. Myös lavastus on Roihan käsialaa. Eri tasojen hyödyntäminen luo hyvin mielikuvaa isommastakin asunnosta.
