Puheenaiheet
Apu

Norppamiehen matkassa – Kimmo Ohtonen sukelsi saimaannorppien kanssa veden alle

Norppamiehen matkassa – Kimmo Ohtonen sukelsi saimaannorppien kanssa veden alle

Avun luontomies Kimmo Ohtonen ja saimaannorppia jo neljä vuosikymmentä seurannut Ismo Marttinen vierailivat Suur-Saimaan pinnan alla.
Teksti Kimmo Ohtonen
Kuvat Kimmo Ohtonen, Ismo Marttinen
Mainos

Vene lipuu Suur-Saimaan vesillä kohti kirkkaan kevätauringon paisteessa hohkavaa kallioluotoa, jota ympäröivät lukemattomat eri kokoiset siirtolohkareet. Taipalsaarelainen Ismo Marttinen tähystää kiikareilla varmistaakseen, ettei rantakivillä ole lekottelemassa saimaannorppa. Sitä kun on usein vaikea havaita järveltä käsin paljain silmin.

Näin äitienpäivän aikoihin on saimaannorppien karvanvaihdon aika, jolloin ne mielellään paistattelevat päivää kivien päällä ja pitävät turkkinsa kuivana.

– Ei ole ketään kotona, voidaan käydä piipahtamassa, Ismo toteaa ja laskee kiikarit kojelaudalle.

Joka kevät jäiden lähdettyä vapaaehtoisella norppien suojelijalla Ismolla on edessään mittava urakka. Hän sukeltaa Etelä-Saimaalla kaikki norppien talvipesät, joihin tiedetään tai epäillään syntyneen kuutti. Sukelluskertoja kertyy helposti nelisenkymmentä.

Ismo etsii sukeltamalla pesän ympäristöstä tärkeää tutkimusmateriaalia, kuten kuutin syntymän vahvistavan istukan ja tarkistaa samalla, ettei kuutti ole kuollut pesään. Valitettavasti varsinkin huonojen talvien jäljiltä pesäkuolleita kuutteja on löytynyt useita.

Edessämme lähestyvän luodon suhteen Ismo kertoo olevansa optimistinen. Aiemmin keväällä, kun Saimaa oli vielä tukevan jään peitossa, hän pääsi seuraamaan kallion takaa, kuinka luodon rannalla köllötteli harmaavillainen kuutti. Se odotteli avannon suulla emoaan takaisin kalastusreissulta ja nukkui kaikessa rauhassa.

– Kaikkien näiden vuosien jälkeen on edelleen joka kertaa upeaa nähdä terve ja hyvinvoiva norpanalku, Ismo kertoo.

Jäät lähtivät Suur-Saimaalta vapunpäivänä, eikä Ismo ole sittemmin nähnyt kuuttia. Tänään hän tekee sukellustarkastuksen kuutin synnyinluodon ympäristöön.

– Norpan pesän on tuon takana, Ismo sanoo kuiskaavalla äänellä ja osoittaa luodon laidalla törröttävää niemenkärkeä.

Täällä ei näy ihmiskäden jälkeä

Ismo ohjaa veneen kahden suuren, jäkäläpartaisen rantakiven välistä kapeaan solaan. Kuuluu vaimea kumahdus, kun keula pysähtyy mannerjään sileäksi hioman kallioluodon kylkeä vasten. Hyppään veneestä kalliolle ja kiedon köyden kaartuvan rantakoivun rungon ympärille.

Luodon kasvillisuus on Etelä-Saimaalle tyypillisen karua, mutta silmiinpistävää on se, ettei täällä isommin näy ihmiskäden jälkiä. Takanamme nouseva kiviseinämä peittyy ensin hopeahohtoisen jäkälän ja lehdettömien varpujen alle, kunnes luodon laella alkaa sammalmattoinen mäntymetsä. Puiden rungot ovat suoria ja sattumanvaraisen kiemuraisia yksilöitä, joiden oksat kurottavat holtittomasti eri suuntiin.

Kevään merkit kaikuvat kaikkialla ympärillämme. Taivaalla allien keihäänkärkinen aura etenee äänekkäästi kohti pohjoista määränpäätään. Jossain lähistöllä härkälintu mylvii soidinlauluaan alkukantaisella nuotillaan. Joutsenpari vastaa pistäen kellomaisen kimeällä kailotuksellaan paremmaksi. Hetkeä myöhemmin ne lähtevät lentoon purjemaiset siivet paukuttaen veden pintaa kuin mattopiiskat.

Nostamme sukellustarvikkeita sisältävät laatikot veneestä samalla, kun Ismo kertoo käyneensä ensimmäisen kerran tällä luodolla isänsä seurassa ollessaan vielä pikkupoika.

– Isäni Kaiku Marttinen rakasti viettää aikaa järvellä, metsästää, kalastaa ja seurata eri eläinlajien käyttäytymistä. Isällä eikä muillakaan ollut silloin aikoinaan mitään määrätietoista otetta suojelutoimintaan, vaan kaikki lähti spontaanisti silkasta kiinnostuksesta Saimaan alueen luontoon.

Luodolta on matkaa linnuntietä Ismon synnyinkotiin vain muutama kilometri. Nykyään hän tuntee läpikotaisin Suur-Saimaan vesistön ja norppien suosimat saaret ja luodot. Minua kiinnostaa, missä tämän luodon suojiin syntynyt kuutti ja sen emo mahtavat nyt olla.

– Luulen että ne ovat jossain tässä lähistöllä. Norppa on utelias eläin ja ne saattavat tälläkin hetkellä tarkkailla meitä vedestä, missä ne ovat omassa elementissään ja siksi rohkeampia. Pistetään sukelluskamppeet päälle ja lähdetään tarkastamaan pesän ympäristö, jos vaikka löytäisimme istukan, Ismo sanoo ja ojentaa minulle kuivapuvun.

Ismo Marttinen kerää talteen kuutin istukan.

Ensisukellus Saimaaseen

Istumme kuivapuvut päällä ja sukellustankit selässä rantakallion reunalla, joka laskeutuu loivasti sinertävään veteen. Huljuttelen räpylöilläni vettä. Tästä olisi helppo kellahtaa järveen, mietin. Kuin norppa konsanaan. Silti tunnen jännityksen saavan sydämeni lyömään kiivaasti. En ole kokenut sukeltaja, ja edessäni on ensisukellus Saimaaseen. Vaikka kevätpäivä on helteisen lämmin, vesi on edelleen hyytävän kylmää, vain neliasteista. Ensisukellukselleni ei kuitenkaan voisi olla parempaa syytä.

– Jos löydämme tältä pesäpaikalta istukan, lähetän sen Eviraan tutkittavaksi. Istukasta otetaan raskasmetallinäytteet ja kuutin dna. Sen avulla tutkijat voivat selvittää muun muassa, kuka pienokaisen emo on. Tätä kautta voimme pala palalta rakentaa kokonaiskuvaa Saimaan norppakannasta, Ismo kertoo ja vetää maskin kasvoilleen.

Ismo aloitti vapaaehtoisen norppien suojelutyön vuonna 1979, jolloin Saimaalla uiskenteli ainoastaan reilut 100 viiksiniekkaa. Nykyään Ismolla on jo miltei neljän vuosikymmenen kenttäkokemus norpan aktiivisesta suojelutyöstä.

Tiedustelen Ismolta, kuinka monta kertaa hän sukeltanut Saimaassa.

– Noin parituhatta kertaa. Koko sukellusharrastukseni lähti 70-luvulla palavasta halusta oppia, miltä maailma näyttää norpan silmin. Saimaannorppa viettää yli 80 prosenttia ajastaan veden alla, joten veneestä tai rannasta käsin näemme vain häviävän pienen osan sen elämästä.

Ismon ideana syntynyt norppien pesien tarkistaminen sukeltamalla on tätä nykyä oleellinen osa saimaannorpan tieteellistä tutkimusta. Se on myös konkreettinen esimerkki siitä, miten norppakantaa on saatu autettua johdonmukaisella suojelutyöllä, joka on perustunut paikallisten ihmisten, tutkijoiden ja luonnonsuojelijoiden pitkäjänteiseen yhteistyöhön.

Tämän ansiosta Saimaan vesistössä uiskentelee nykyään noin 380 norppaa. Silti norppa, yksi maailman vain viidestä makeanveden hyljelajista, on edelleen erittäin uhanalainen ja haavoittuvainen muuttujille. Norppien suurimman uhat ovat ilmastonmuutos ja kalaverkkoihin menehtyminen.

Ismo pyytää minua tekemään varusteiden tarkastuksen vielä kerran. Luen ääneen painemittarin lukeman, testaan, että suuhun laitettava hengityssäädin toimii ja varmistamme yhdessä, että kaikki remmit ovat tukevasti kiinni.

– Eiköhän mennä, Ismo sanoo ja laskeutuu sulavasti kalliolta veteen. Hetkessä hän on kadonnut pinnan alle. Näen vain pintaan nousevista kuplista, missä hän menee. Kerään rohkeuteni ja työnnän itseni molemmin käsin veteen. Hetken kellun pinnalla ennen kuin tyhjennän puvun ilmasta ja Saimaa ottaa minut luokseen. Lokkien kirkuna ja peipon luritus vaimenevat vedenalaisen huminan alle. Taivaankannella porottava aurinko värjää humuksisen veden ympärilläni sakean kellertäväksi. Hyytävä vesi nipistelee kasvojani, mutta vain hetken. Yhtäkkiä huomaan olevani pohjassa viiden metrin syvyydessä ja näen edessäni tutun hahmon, joka viittoo minua seuraamaan häntä.

Etenemme kivikkoisen pohjan tuntumassa. Tasaisin väliajoin Ismo potkaisee räpylöillään rauhallisesti vauhtia ja liukuu eteenpäin. Heijastelen Ismon liikkeitä ja tunnen, kuinka koko kehoni alkaa hiljalleen rentoutua. Ajantaju katoaa. On vain keskityttävä tähän hetkeen, jokaiseen potkuun ja hengenvetoon.

Näkyvyys on vain muutama metri, mutta se riittää. Tuntuu hienolta nähdä omin silmin, miltä norpan valtakunnassa näyttää.

Ismo Marttinen ja Kimmo Ohtonen ovat norpan suojelun kautta vanhoja tuttuja. Kuva: Laura Ohtonheimo.

Saimaan luonnon maskotteja

Mietin lumipesän suojiin helmikuun loppupuolella syntynyttä kuuttia, Kuvittelen, miten se on kevään aikana sukellellut emonsa rinnalla luodon ympäristössä ja opetellut norpan elämän aakkosia, kuten kalastamisen jalon taidon. Tarkkailevatko emo ja kuutti meitä tälläkin hetkellä sakean veden suojista? Liikkuukohan kuutti vielä äitinsä matkassa?

Jäiden lähdettyä norppaemot alkavat hiljalleen vieroittaa jälkeläisiään, vaikka normaalisti kuutit pyrkivät seuraamaan niitä mahdollisimman pitkään. Jotkut emot antavat kuuteilleen lähtöpassit jäiden lähdettyä, toiset liikkuvat poikasensa kanssa vielä kesälläkin.

Ismo pysähtyy suuren kiven luokse ja viittoo minua luokseen. Samalla näen pohjassa suuren, yksilonkeroista mustekalaa muistuttavan olion. Olemme löytäneen sen, mitä tulimme etsimään. Ismo ottaa istukan varovasti käteensä ja näyttää peukullaan pintaa kohti.

Pinnalle noustuani lokkien kaakatus täyttää ilman, mutta korvissani kaikuu edelleen vedenalainen kohina. Hetken kellun vedessä pää pinnalla ja annan silmieni tottua kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Nousemme takaisin luodolle ja otamme sukellusvarusteet pois.

Tuuli on tyyntynyt. Taivaalla porottava aurinko lämmittää sukelluksen aikana kohmettuneita sormia ja poskipäitä.

Ismon kaataessa meille termarista kahvia kysyn, mikä tekee norpasta hänelle niin tärkeän. Ismo katsoo hetken mietteliään näköisenä järvelle ennen kuin toteaa:

– Norpan harvinaisuus tekee siitä koko Saimaan luonnon maskotin, mutta kysymys on kokonaisuudesta. Saimaa on niin tärkeä. Vaikka norppaa pidetään Saimaan kruununjalokivenä, on se kuitenkin vain osa Saimaan ainutlaatuista luontoa. Haluan suojella sitä kokonaisuutena. Norppa tietenkin on Saimaan järviluonnon ravintoketjun huipulla, joten sen hyvinvointi ilmentää, että Saimaan ekosysteemi voi hyvin. Me ehkä tarvitsemme tällaisia lipunkantajia joiden kautta me ymmärrämme luontoa.

Hetkeä myöhemmin, juuri kun olen hörppäämässä kahvia, Ismo osoittaa järvelle ja kuiskaa:

– Katos, kuka se siellä.

Kääntäessä pääni katseeni kohtaa norpan kanssa. Silkkipäinen hylje katselee meitä pyöreän uteliailla silmillään. Ismo kertoo, että kyseessä on luodon rannalla pesinyt naarasnorppa. Tähyilemme ympärillemme, mutta emme näe kuuttia missään. Kenties se on jossain lähistöllä, sukeltelee itsenäisesti muikkujen perässä.

Hetken norppanaaras ui pinnalla meitä vilkuillen, kunnes se sukeltaa pinnan alle.

Odotamme tovin, ja muutaman minuutin päästä norpan pää ilmestyy kaukana luodosta. Ismo kertoo norpan olevan kalastuspuuhissa.

– Ehkä se haluaa kohta päästä kotiluotonsa kivelle paistattelemaan päivää ja keskittymään turkinvaihtoon. Eiköhän me lähdetä ja luovuteta luoto takaisin sille, kenelle se oikeasti kuuluu.

Julkaistu: 16.6.2018