
Luimme Juhon kanssa Kunderaa. Niin luki toki moni muukin, elettiin 90-luvun alkupuolta ja Milan Kundera oli muodissa Suomessakin.
Kunderassa oli kaikki kohdallaan. Hänen nimensä. Hänen kirjojensa nimet, joko viehkeät (Olemisen sietämätön keveys, Naurun ja unohduksen kirja) tai kohtalokkaat (Kuolemattomuus, Elämä on toisaalla). Hänen henkilöhistoriansa: vainotun kirjailijan menneisyys rautaesiripun takana ja pelastautuminen sieltä Ranskaan, missä hän kirjoitti ja hurmasi naisia.
Milan Kunderan älykkyydestä meillä ei ollut epäilystäkään. Sehän näkyi hänen kirjoissaan, kesken tarinan hän herkesi muina miehinä pohdiskelemaan Nietzschen filosofiaa, Beethovenin jousikvartettoa tai Prahan neuvostomiehitystä. Jos vain lukisimme hänen kirjojaan, muuttuisimme ehkä itsekin ihmisiksi, jollaisiksi halusimme tulla. Hienommiksi, viisaammiksi, eurooppalaisemmiksi; samaan aikaan painaviksi ja keveiksi niin kuin Kunderan henkilöhahmot.
Aikuisiällä en ole voinut lukea Milan Kunderaa muistamatta lukioaikaisia pyrkimyksiäni. Poden joko häpeää tai noloutta, en tiedä kumpi sana olisi oikea, Kundera tietäisi: jos olisin hän, voisin tehdä tunteestani kauniisti pienoisromaanin kaareen asettuvan eksistentialistis-filosofisen analyysin.
Siksi olikin mielenkiintoista kuulla Milan Kunderan paluusta. Merkityksettömyyden juhla, miehen ensimmäinen romaani 13 vuoden tauon jälkeen, on jo noussut myyntilistojen kärkeen Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa. Suurenmoinen, aurinkoinen, syvällinen, hauska; näin romaania kuvaili L’Expressin kriitikko.
Aurinkoinen ja hauska kirja onkin, ei tietenkään kuoliaaksi naurattavalla mutta sympaattisella, myhäilevällä tavalla. Syvällinen, tietysti – onhan se Milan Kunderan kirjoittama. Mutta suurenmoinen? Enpä tiedä.
Alain pohtii napaa, kirjan ensimmäinen lause. Tutulta kuulostaa. Tässä kulkee Alain, aito kunderamainen haahuilija, ajattelee eroottisia ajatuksia, ja sitten Alain jo hetkeksi unohtuukin, kehiin heitetään kukapa muukaan kuin Stalin. Sivulla 53 saapuvat enkelit, tuttuja kunderalaisia sivuhenkilöitä hekin. Alain esittää ystävilleen tyypillisen Kundera-kysymyksen: Onko enkeleillä napaa?
Tällaista. Tyylipuhdasta, sataprosenttista Kunderaa. Niin reseptin mukaan keitettyä, että kirja voisi olla pastissi tai melkeinpä parodia, ehkä jopa kirjailijan itsensä rakentama pila. Kunderahan rakastaa kaikenlaisia piloja, hänen kirjansa ovat täynnä niitä ja niiden analysoimista.
Kuvittelen 86-vuotiaan Milan Kunderan Pariisissa jossain avarassa kattohuoneistossa, lukemassa L’Expressin kritiikkiä. Kuvittelen hänen kähisevän, tupakan ja calvados-naukkujen marinoiman naurunsa. Hahaa. Siitäs saitte. Kundera sulkee lehden ja kävelee takaisin makuuhuoneeseen. Käy sängyn laidalle istumaan, katselee rakastajattarensa paljasta napaa, laskee kurttuisen kätensä nuoren naisen vatsan vielä sileälle iholle. Verhojen raosta huoneeseen lankeaa Pariisin harmaa valo. Kirjailija on tyytyväinen sekä itseensä että maailmaan.
Merkityksettömyyden juhla on romaaniksi lyhyt, hädin tuskin satasivuinen. Se tuntuu makealta jälkiruoalta, luultavasti viimeiseltä pöytään kannettavalta annokselta ennen ravintolan sulkeutumista.
Sellaisena se on erittäin tervetullut. Nautittava, terapeuttinenkin. Vaikka en ole koskaan varsinaisesti kieltänyt Kunderaa, olen kokenut epäilyksen hetkiä. Entä jos hän olikin vain Paulo Coelho ennen Paulo Coelhoa? Huijari, joka hurmasi keskenkasvuiset sielumme suurilla sanoillaan?
Näinhän ei onneksi ole. Uutta kirjaa lukiessani tajuan nolostelleeni aina vain nuorta itseäni, en koskaan Kunderaa. Vanhoilla päivillään mestari laskettelee ehkä aika lailla automaattiohjauksella, mutta onhan hänellä siihen varaa, mies on hyvänen aika luonut romaaneilleen aivan omanlaisensa kieliopin. Nobel Milanille ja äkkiä, kohta häntä ei enää ole.
Armollista on myös muistaa, ettemme me Juhon kanssa hurmaantuneet pelkästään Kunderan ilmeisestä älykkyydestä. Käytännössä kaikissa kirjoissaan, myös Merkityksettömyyden juhlassa, Kundera kirjoittaa ystävyydestä. Ystävyys, yleensä miesten tai nuorukaisten välinen, on hänen ikuisia teemojaan. Siihen me rakastuimme. Siihenkin. ■