Apu

Nokikana on hurjapäinen taistelija, joka puolustaa pesäänsä kiivaasti – Älä anna leppoisan ulkomuodon hämätä – Nämä ottelut voivat päättyä kuolemaan

Nokikana on hurjapäinen taistelija, joka puolustaa pesäänsä kiivaasti – Älä anna leppoisan ulkomuodon hämätä – Nämä ottelut voivat päättyä kuolemaan
Nokikana on Suomen siivekkäiden joukossa melkoinen persoonallisuus, 1800-luvulla maahamme kotiutunut uudistulokas. Nokikanojen väliset taistelut ovat hurjia, mitä ei keilapallon näköisestä, rauhalliselta vaikuttavasta linnusta heti uskoisi.
Julkaistu: 17.8.2020

Yleensä, kun alan kirjoittaa lintuaiheista juttua, käännyn suosikkikirjani puoleen. Taiteilijaveljekset von Wright – Suomen kauneimmat lintumaalaukset on paitsi upea taidekirja, myös tietoteos.

Tällä kertaa opuksesta ei valitettavasti ollut apua, sillä kirjassa ei ole nokikanaa. Tuo mustanpuhuva kahlaajalintu on Suomessa eteläinen laji, ja lisäksi sen verran uusi tulokas, että 1800-luvulla paljolti Kuopion seudulla vaikuttaneet von Wrightit tuskin löysivät sellaista maalattavakseen.

Nokikanan olemus on pyöreähkö, kuin keilapallo, jolle on kasvanut jalat.

Eipä siis ihme, ettei suomalainen kansanperinne tunne tuota vasta reilut sata vuotta sitten maahamme kotiutunutta rehevien järvien ja merenlahtien lintua. Varsinkin Etelä-­Suomessa nokikana on nykyään jo niin yleinen, että lähes jokaisella rehevöityneellä tai runsaskasvustoisella vesistöalueella siihen voi törmätä.

Noin 30–40 sentin pituisen nokikanan tunnistaa pyöreästä olemuksesta ja kokomustasta värityksestä. Seisoskellessaan rannalla se on kuin keilapallo, jolle on kasvanut jalat.

Nokikanan vihertävät jalat ovat muhkean kokoiset. Varpaissa on räpylämäiset leventymät, jotka ovat hyödyksi linnun astellessa ruovikon reunamilla epävakaalla alustalla. Maalla nokikana on kömpelö, mutta vedessä se on kuin kala vedessä.

Nokikanan poikaset ovat värikkäitä, ulkonäöltään kuin metsän mennin­käisiä.

Valkoinen otsakilpi tunnusmerkkinä

Usein ensimmäinen havainto nokikanasta on kimeä, metallinen kvik-kvik-ääni. Uidessaan se nyökyttää päätään hauskasti eteenpäin. Nykiminen kertoo siitä, että nokikana ei ole kovin taidokas uimari. Hyvänä tuntomerkkinä toimii valkoinen otsakilpi.

Useimmat muut rantakanat, kuten luhtahuitti ja liejukana, ovat vähälukuisia ja viettävät piileskelevää elämää ruovikon kätköissä. Nokikana sen sijaan tulee usein avoimelle vesialueelle, jolloin sitä on helppo havainnoida.

Vanhat nokikanayksilöt ovat tummempia kuin nuoret. Sukupuolet ovat samannäköisiä.

Nokikana on kiivasluonteinen lintu, joka puolustaa pesäänsä ärhäkästi.

Nokikana rakentaa pesänsä vesikasveista ruovikon reuna-alueille. Siinä se usein jököttää paikallaan pitkiä aikoja päivystämässä. Monet muut vesilinnut hajaantuvat kauas järvien selille, mutta nokikana viihtyy lähellä rantaa. Niinpä nokikana on luontokuvaajalle keskimääräistä helpompi kohde.

Pesänrakennukseen nokikana käyttää edellisvuotisia kuivia korsia, sillä pesän pitää kellua. Yleisimpiä pesätarpeita ovat osmankäämi ja järviruoko.

Nokikana puolustaa pesäänsä ärhäkästi. Se on kiivasluonteinen lintu.

Nokikanan poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuussa. Ne ovat värikkäitä, ulkonäöltään kuin metsän mennin­käisiä.

Nokikana voi kohdella poikasiaan rajusti. Vain kolme seitsemästä selviää poikasajasta.

Ankara kasvattaja

Nokikana osaa pitää kuria paitsi aikuisille lajitovereilleen, myös jälkikasvulleen. Jos joku poikasista heittäytyy liian ahneeksi ja alkaa vaatia enemmän kuin oman osuutensa ruuasta, emo saattaa ottaa sen nokkaansa.

Kurittamiseen kuuluu, että emo ravistelee poikasta rajusti ja työntää sen pään veden alle. Poikanen saattaa paeta kuritusta ja traumatisoitua niin, että ei enää palaa takaisin pesueensa pariin. Tuollainen toiminta on nokikanojen keskuudessa niin yleistä, että poikueiden koko saattaa supistua poikasaikana seitsemästä keskimäärin kolmeen.

Suomessa ja muualla Euroopassa elävän nokikanan kasvatusmenetelmät ovat ankaria, mutta omalla tavallaan tasapuolisia ja ehkä jopa oikeudenmukaisia – jos nyt luonnossa sellaista käsitettä voi edes käyttää.

Nokikana on on persoonallinen ja ilmeikäs kuvauskohde, jonka elämästä ei puutu draamaa.

Nokikanan sukulainen, uudella mantereella elävä amerikannokikana kasvattaa poikasiaan eri tavoin. Sen poikasilla on päälaellaan paljas, kirkkaanvärinen laikku, jota reunustavat oranssinväriset untuvat. Ruokaa kerjätessään poikaset esittelevät kilvan värejään.

Tavallaan sopii pohjoisamerikkalaisen yhteiskunnan luonteeseen, että amerikannokikana ruokkii enemmän niitä poikasia, jotka ovat väriensä perustella todennäköisesti elinvoimaisimpia. Eurooppalainen nokikana jakaa tasaisemmin niukkuutta kaikille – lieneekö se omaksunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion oppeja?

Oli miten oli, sekä meikäläisen nokikanan että sen Amerikan-serkun kasvatusmenetelmät johtavat lopulta samaan lopputulokseen: melkein kolmannes pesien tuottamista poikasista kuolee nälkään. Luonto on armottoman selviytymistaistelun tanner, siellä ei tunneta sääliä eikä oikeudenmukaisuutta.

Nokikana on ärhäkkä lintu. Etenkin reviiritaistelut ovat näyttäviä. Niissä tappiolle jäänyt osapuoli voi menettää henkensä.

Rajuja reviiritaisteluja

Useimmat linnut ovat mielestäni kauniita, ja niiden poikaset söpöjä. Nokikana ei kuulu tähän joukkoon. Sen elintavoissa ja luihussa olemuksessa on jotain, mikä ei erityisesti miellytä minua. Lisäksi nokikana viihtyy matalissa, rehevöityneissä vesissä, jotka kesällä usein haisevat ikävästi.

Ehkä noista syistä nokikana ei herätä minussa erityisen lämpimiä tuntemuksia, mutta yhtä kaikki se on persoonallinen ja ilmeikäs kuvauskohde, jonka elämästä ei puutu draamaa.

Nokikana tunnetaan näyttävistä reviiritaisteluistaan, jotka ovat komeimmillaan pesimäkauden alussa. Tämä lintu ei ole erityisen tuttavallinen, vaan se saattaa käyttäytyä vihamielisesti, paitsi kilpakosijoita, myös muita lintulajeja kohtaan.

Kahakat ovat niin rajuja, että heikompi tappelupukari saattaa jopa heittää henkensä.

Nokikana takatalvessa.

Nokikana muuttaa yön pimeydessä

Nokikana on yömuuttaja, jonka hiilenmusta hahmo sulautuu täydellisesti hämärään maisemaan. Niinpä nokikanat häipyvät Suomesta syksyllä huomaamattomasti – yhtenä päivänä niitä vain ei enää ole lintulahtea elävöittämässä.

Kauas nokikanat eivät mene. Siinä missä moni muuttolintumme suuntaa trooppiseen Afrikkaan asti, nokikanalle riittää lähialuematkailu. Laji talvehtii Itämeren alueella, missä vain on sulaa vettä, ja lauhoina talvina niitä saattaa talvehtia Suomenkin vesialueilla Ahvenanmaalla.

Nokikanan täytyy olla tarkkana säiden suhteen, sillä se tarvitsee ruokailupaikoikseen hyvin matalia vesialueita – juuri niitä, jotka jäätyvät ensimmäisinä. Talvi saattaakin yllättää paitsi autoilijan, myös nokikanan.

Kommentoi »