Seija Evestin, 87, liikkuminen on nivelrikon vuoksi hyvin vaikeaa. Siksi kotona on sekä pyörätuoli että rollaattori, joiden avulla hän pystyy hoitamaan arki­askareita. Seija arvelee, että polvien nivelrikot ja käsien hermovaurio ovat saaneet alkunsa jo nuoruuden loukkaantumisista.

Lapsena Seija luisteli usein meren jäällä, ja nuorena urheilullinen tyttö pelasi lentopalloa. Työpaikan lentopallon sekajoukkueessa hänet palkittiin parhaana syöttäjänä ja parhaana naispelaajana.

Nykyisin Kela-taksi noutaa Seijan kahdesti viikossa kuntoutukseen Raision Kerttulakotiin. Hän on käynyt siellä säännöllisesti jo kymmenen vuotta.

– Taksikuskikin kysyy, missä Seija tänään haluaa istua, hän kertoo.

Taksiin tulee yleensä 4–6 ihmistä. Edessä istuvat pääsevät ensin aamukahville ja takapenkkiläiset menevät saman tien jumppaamaan.

– Minä haluan yleensä ensin aamukahville. Sen jälkeen menemme kolmanteen kerrokseen, jossa voi virkata tai tehdä ristipistoja. Itse en pysty käsien hermovaurion vuoksi tekemään kumpaakaan, mutta värittämään pystyn.

Seija värittää paljon myös kotonaan. Hän on värittänyt muun muassa kukka-asetelmien kuvia, jotka haluaisi kehystää tauluiksi. Kun käsien kunto heikkeni, ohuet värikynät eivät enää pysyneet käsissä. Siksi hänelle hankittiin myös Kerttulakotiin paksumpia kyniä.

– Välillä kunnon heikkeneminen raivostuttaa ja toisinaan naurattaa, mutta rakastan värittämistä. Olen iloinen, että voin yhä jatkaa sitä.

Viime vuoden kesäolympialaisten aikaan Kerttulakodissa järjestettiin omat olympialaiset. Ohjelmaan kuului muun muassa keihäänheittoa.

– Istuimme rivissä ja ihmettelimme, missä keihäät mahtavat olla. Sitten ohjaajat toivat meille hammastikkuja. Se hetki olisi pitänyt kuvata, kun selvisi, että tikut ovat ne keihäät. Heitin lähes toimimattomalla kädelläni hammastikun vastakkaiseen seinään asti ja mietin, että minustahan tulee vielä keihäänheittäjäkin, Seija nauraa.

Nuorena Seija pääsi heti yhteiskoulun jälkeen sihteeriksi vakuutusyhtiö Sammon Turun konttoriin.

– Paikkaan oli paljon hakijoita. Pomo kysyi, osaanko ruotsia. Vastasin, että kyllähän minä sitäkin väännän, koska isäni puolen Lindströmien suku on ruotsinkielistä. Lapsuuden kodissani puhuttiin kuitenkin suomea.

Kun Seija oli työskennellyt viitisen vuotta Sammossa, hän kuuli, että turkulainen kemianteollisuuden yritys Farmos etsi työntekijöitä.

– Ajattelin, että vaihtelu voisi tehdä hyvää. Hain paikkaa ja sain sen. Toimenkuvaani kuului muun muassa konekirjoitusta ja laskutusta, mutta myös paljon muuta. Joskus toimin esimieheni sijaisenakin.

1950-loppupuolella Seija osallistui Naantalissa urheilujuhlien tanssiaisiin ja tapasi Postipankissa työskentelevän Martti Evestin. Seurustelu johti Turussa vuonna 1957 solmittuun avioliittoon. Esikoistytär syntyi vuonna 1961 ja kuopus neljä vuotta myöhemmin.

– On vaikea sanoa jälkeenpäin, kumpi meistä halusi enemmän perhettä. Mieheni halusi myös oppia ruotsia, kun kuuli, että suvussani on ruotsinkielisiä.

Vuonna 1965 Seija ja Martti asettuivat Raision keskustaan kerrostaloasuntoon, jossa Seija edelleen asuu. Seijaa neljä vuotta vanhempi Martti menehtyi kymmenen vuotta sitten.

Parin molemmat lapset asuvat Turun seudulla. Seijalla on kuusi lastenlasta sekä 5- ja 3-vuotiaat lastenlastenlapset, joita hän tapaa mielellään.

Lapsena Seija oli vähällä menettää näön toisesta silmästään. Hän oli tuolloin 7-vuotias ekaluokkainen ja asui perheineen Imatran Vuoksenniskalla.

Kaikilla koululaisilla oli syksyllä viikon mittainen perunannostoloma. Seija käytti pellolla kuokkaa, jonka molemmissa päissä oli kaksi piikkiä. Kuokan toinen terä iskeytyi vahingossa hänen oikeaan silmäänsä.

– Kukaan ei alkanut puhdistaa silmää, vaan minut kiidätettiin Imatran sairaalaan. Silloin kävi tuuri. Sairaalassa oli ruotsalainen professori opettamassa lääkäreille silmäleikkauksia. Pääsin hoitoon hänen opastamanaan.

Leikkauksen jälkeen Seija joutui pitämään pitkään silmälappua oikean silmän päällä. Koulukaverit kiusasivat häntä merirosvoksi. Lopulta silmän näöstä palautui puolet, ja loppu pystyttiin korvaamaan silmälaseilla.

– Minulle on tehty Ranskassa silmälasit, joiden oikealla puolella on seitsemän linssiä päällekkäin. Lukeminen sujuu niiden avulla edelleen.

Sen sijaan moni muu arkinen asia tuottaa vaikeuksia. Viime aikoina nivelrikko on vaivannut niin ikävästi, ettei Seija hän pysty edes nukkumaan sängyssä. Hän viettää yöt olohuoneen isossa nojatuolissa.

Seija haluaisi laittaa kukkia ja siivota itse. Häntä harmittaa, ettei katossa roikkuvaa vanhaa kristallikruunua ei ole pesty.

– Isäntä halusi aikoinaan ostaa sen välttämättä, koska se oli niin kaunis. Taisi olla 1970-lukua.

Vaikka kodin askareet vievät aikaa, Seija pitää niistä. Hänellä on myös useita auttavia käsiä lähipiirissään.

– Olen myös hieman itsepäinen, koska haluan laittaa kukkia, vaikka en oikein pystyisi siihen. Siksi ruukkuja hajoilee aika usein. Samoin haluan paistaa pizzani uunissa, mutta joskus en saa otetta, ja pizza tippuu lattialle. Seijan lentävät pizzat ovat ystävilleni jo käsite.

Aikanaan Seija oli myös ahkera ompelija, joka teki perheelleen paljon vaatteita. Takin ompeleminen oli haastavaa, mutta hän kertoo ylpeänä, että sekin onnistui.

– Olen aina sanonut, että kotona lasten kanssa oleva nainen ei ole vain äiti. Kun sanoin sen kerran miehelleni, hän päätti ostaa minulle parhaimman mahdollisen ompelukoneen. Ompelin sillä hattujakin. Isäntä osti minulle myös mallinuken.

Kotiäitivuosien jälkeen Seija pääsi töihin Raision aluesairaalaan, josta hän jäi eläkkeelle 20 vuoden työuran jälkeen. Työhön kuului muun muassa potilasasiapapereiden käsittelyä.

Seija uskoo, että hänen myönteinen elämänasenteensa on perua omalta isältä.

– Pappa kannusti minua aina kaikessa, mitä tein. Hiihtokilpailussakin hän sanoi, että Lindström pärjää aina. Sen muistaminen tuo iloa.

Usein Seija laittaa silmät kiinni ja ajattelee, mitä pappa nyt sanoisi.

– Joskus kuulen hänen äänensä ja ajattelen, että tulenkohan ihan hassuksi. Silti luotan aina siihen, että papan neuvoilla pärjää.