Ihminen elää kuolemansa jälkeen niin kauan kuin hänet muistetaan. Hän kulkee mukana yhteisissä kokemuksissa, ja kun menetyksen jälkeinen suru hellittää, jäljellä ovat kaikki kauniit muistot.

Laulaja, näyttelijä Hanna-Riikka Siitosen kuolemasta on vasta hetki, mutta hän on vahvasti läsnä.

– Joka päivä ja monissa yllättävissäkin tilanteissa mieleeni tulee, että mitähän hän tähän tai tuohon asiaan sanoisi. Minulla on tunne kuin toinen puoliskoni olisi lähtenyt pois. Ainoa, mikä surussa auttaa, on puhuminen Hanna-Riikan tunteneiden läheisten kanssa, sanoo hänen rakas ystävänsä ja monivuotinen artistikollegansa Nina Tapio.

Hän miettii myös sitä, saako surusta puhua julkisesti, saako hymyillä. Saa, sillä käsittelemätön suru näännyttää ja vie elämänilon ja musertaa alleen.

Nina Tapio istuu Herttoniemen kartanon puistossa vanhan huvimajan portailla. Huvimajan alapuolella on tumma metsälampi, veden pinnalla syksyn ensimmäiset keltaiset lehdet.

Hetkessä on jotain haurasta, haikeaa ja samalla kaunista, kesän hehkusta luopumista ja sen hyväksymistä, että ihmisen elämä ja sen loppuminen ovat osa luonnon kiertokulkua.

Ystävän sairastaminen, kamppailu syöpää vastaan kesti kaikkiaan kahdeksantoista vuotta. Se oli pitkä ja ankara taistelu Hanna-Riikalle, ja se oli läheisille aikaa, jolloin yhteisistä asioista oli luovuttava pala kerrallaan.

– Viimeinen keikkamme oli vuosi sitten Eckerö-laivalla. Saman vuoden alussa Taikapeili-duomme esiintyi muun muassa Oulussa ja Imatralla Go 90’s -keikoilla, Nina Tapio sanoo kulkiessaan pitkin kartanon puiston hämärää lehtikujaa.

Vauhdikkaina keikkavuosina kaksikko treenasi yhdessä jomman kumman kotona, ja he lauloivat jopa puhelimitse keskenään.

– Niin ei olisi voinut tehdä, jos näkemyksemme musiikin tekemisestä olisi ollut erilainen.

Lue koko haastattelu Avun torstaina 13.9. ilmestyneestä numerosta 38/2018.