Eeva

Nina Repo ja Mikko Kouki: "Ystävät epäilivät, ettei suhteemme kestä"

Nina Repo ja Mikko Kouki: "Ystävät epäilivät, ettei suhteemme kestä"

Kun kirjailija Niina Repo ja teatterinjohtaja Mikko Kouki rakastuivat, suhde eteni monen mielestä epäilyttävän nopeasti. Värikästä liittoa onkin koeteltu, mutta ennen kaikkea sitkeydellä siunattu.
Teksti Sanna Wallenius
Mainos

Mikko Kouki ja Niina Repo menivät naimisiin vain viiden kuukauden seurustelun jälkeen.

Elämä menee harvoin niin kuin etukäteen suunnittelemme. Kirjailija Niina Revon, 46, ja Turun kaupunginteatterin taiteellisen johtajan Mikko Koukin, 49, perheessä väite kulminoituu puutalokodin kauniiseen kaakelitakkaan, jonka valmistuminen muistutti farssia.

Tulisijalle myönnettiin rakennuslupa vasta, kun useampi arkkitehti ja insinööri oli käynyt mittaamassa turkulaisperheen tilukset ulkovarastoa myöten. Byrokratiasirkuksen jälkeen takka seisoi pitkään kotikadulla 25 kilon paloina, sillä remonttimiehet eivät tienneet, kuinka painavat möhkäleet saataisiin kannettua sisään.

”Takkaprojekti todisti, että todellisuus on aina kuvitelmaa absurdimpaa. Juuri kun ajattelet, että ei tämä voi tästä enää hullummaksi muuttua, niin asiat saavat vielä yllättävämmän käänteen”, Niina Repo tuumaa nauraen.

Niinan mielestä tapaus on myös mainio muistutus unelmista.

”Ensin himoitsemme jotain fanaattisesti, mutta kun haave sitten toteutuu, sen lumo jotenkin kummallisesti haalistuu.”

”Eli tarkoitat siis minua! Ensin niin komea ja nuori adonis, ja nyt tällainen kolmekymmentä kiloa lihavampi keski-ikäinen mies, joka vain istuu hiljaa sohvalla”, puoliso Mikko Kouki naljailee.

Pingisottelumainen väittely on ollut aina tunnusomainen piirre kahden räiskyvän taiteilijan liitossa. Takkatulen loimussa on käyty kiivaita keskusteluja aina Turun Palloseuran pelitaktiikasta Niinan puutarhaostoksiin saakka. Useimmiten sanaottelu on herkullista leikkiä, jonka käsikirjoituksen molemmat osaavat jo ulkoa.

Mikko tietää, että vaimon saa kimpaantumaan kutsumalla tätä materialistiksi.

”Niina tykkää käydä kaupoissa. Hän ostelee koko ajan lisää tavaraa, vaikka meillä on ennestään nurkat täynnä.”

”Ei muuten pidä paikkaansa. Keväisin saatan hurahtaa taimien ja kukkasipulien kanssa, mutta osaan minä elää säästeliäästikin. Nuorempana oli pakko, sillä raha oli välillä tiukassa”, Niina puolustautuu.

“Niina oli täysin pitelemätön”

Vuonna 1996 ei puhuttu kukkasipuleista. Kun Niina ja Mikko kohtasivat sattumalta tamperelaisessa ravintolassa, tunteet ottivat heti vallan ja sanelivat jatkon.

”Niina oli nuori ja kaunis, mutta luonteeltaan hyvin temperamenttinen ja boheemi. Täysin pitelemätön. Olin lukenut hänestä joitakin haastatteluja ja tiesin, että hän on palkittu esikoiskirjailija”, Mikko sanoo.

Niina puolestaan oli nähnyt Mikon useissa näytelmissä, joista erityisesti roolit Ronja Ryövärintyttäressä ja Tummien perhosten kodissa olivat jääneet mieleen.

”Mikossa oli jotain villiä ja alkukantaista karismaa. Ja tehoa vain lisäsi se, että hän sattui olemaan töissä teatterissa, joka oli myös suuri intohimoni. Ihastuin heti, vaikka Mikolla oli siihen aikaan viisi muutakin tyttöä kierroksessa.”

Ystävät epäilivät suhteen kestävyyttä, sillä nuorten taiteilijoiden elämä oli vauhdikasta ja ympärillä pyöri jo töiden puolesta paljon uusia tuttavuuksia.

”Kai lähipiiri ajatteli, että olemme liian rauhattomia vakiintumaan. Ja luonteiltammekin olimme erilaisia: minä tietysti huomattavasti kiltimpi kuin Mikko”, Niina ei malta olla lisäämättä.

Kilpakosijat joutuivat luovuttamaan, sillä Niina ja Mikko päättivät mennä naimisiin vain viiden kuukauden seurustelun jälkeen.

”Me emme välittäneet muiden puheista. Olimme hullaantuneita toisiimme, joten suhteen sinetöinti tuntui silloin itsestäänselvältä ratkaisulta.”

Lasten takia vaikeiden aikojen yli

Vilkas seuraelämä rauhoittui pian, sillä esikoispoika Akseli syntyi jo vajaan vuoden kuluttua tapaamisesta. Eri kaupunkien välillä sukkuloinut pari perusti yhteisen kodin Turkuun ja asettui aloilleen.

”Kaikki tapahtui silloin niin nopeasti, että kahdenkeskinen seurusteluvaihe jäi meillä lopulta aika lyhyeksi”, Mikko myöntää.

Vuonna 2005 perhe kasvoi vielä toisella pojalla, Toivolla.

”Pojat ovat parasta, mitä olemme saaneet yhdessä aikaan. Olkoon kuinka kliseistä tahansa, mutta on se totta, että lasten takia olemme olleet valmiita yrittämään vaikeampienkin aikojen yli”, Niina arvelee.

”Älä unohda rakkautta. Onhan se ollut lopulta kaiken pohja”, Mikko huomauttaa.

Kuoppia tielle on osunut, sen myöntävät molemmat. 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa Suomessa ei juuri tehty elokuvia tai televisiosarjoja, joiden lopputeksteissä ei olisi ollut Mikko Koukin nimeä. Elokuvat Valkoinen kaupunki ja Riisuttu mies toivat Koukille Jussi-palkinnot parhaasta käsikirjoituksesta ja sivuroolista. Työtarjouksia sateli.

”Se oli hienoa ja hämmentävää aikaa. Jossain vaiheessa tuntui, että kaikki ovet vain aukenivat Mikolle. Olin hänestä ylpeä, mutta toki tuo tarkoitti sitä, että hän oli paljon poissa kotoa ja perheen touhuista. Se ei ollut minun kannaltani helppoa”, Niina kertoo.

“Kadun, että kerroin syövästäni julkisuudessa”

Vuosi 2007 heitti perheen arjen raiteiltaan ja asetti ongelmat uudenlaiseen perspektiiviin: Niinalla todettiin rintasyöpä.

Hoitojen aikana Mikko otti vetovastuun pojista, yhdeksänvuotiaasta Akselista ja vain vuoden ikäisestä Toivosta.

”Meitä pelotti, mutta yritimme elää mahdollisimman tavallista arkea. Mitä muutakaan siinä olisi voinut tehdä”, Mikko toteaa.

Niina antaa puolisolleen kiitosta tilanteen haltuun ottamisesta.

”Mikko oli korvaamaton apu ja tuki. En vieläkään tiedä, miten olisin pärjännyt ilman häntä.”

Mikko muistaa rankimpana vaiheena sytostaattikuurit, jotka aiheuttivat Niinalle pahoinvointia.

”Niina oli väsynyt ja seurusteli lähinnä oksennussangon kanssa. Oli ylipäätään hirveää katsoa vierestä, kun toiseen sattui.”

Kortisonilääkityksen vaikutus oli päinvastainen: uupumus vaihtui energisyyteen.

”Välillä tuntui kuin myrsky olisi puhaltanut läpi kodin. Niina ei malttanut pysyä ollenkaan paikoillaan, vaan puuhasteli ja järjesteli koko ajan jotain. Minun oli silloin viisainta pysytellä pois jaloista.”

Sairauden aiheuttamia tuntoja Niina purki Arpi-kirjaan, jonka hän teki yhdessä valokuvaaja-näyttelijä Laura Malmivaaran kanssa.

”Välillä melkein kadun, että tulin kertoneeksi syövästäni julkisesti. Olen ollut terve pian vuosikymmenen, mutta kannan mukanani kai lopun ikäni potilaan tarinaa. Joskus se harmittaa.”

Lukijoiden antama palaute muistuttaa, että kirjalla ja lehtijutuilla on ollut tärkeä paikkansa vertaistukena.

”Jokainen vakavasti sairastunut tietää, ettei elämä palaa sen jälkeen entiselleen. Sairaus koettelee myös parisuhdetta, sillä siihen liittyy paljon pelkoja ja odottamattomia tunteita. Olen kuullut myös tapauksista, joissa molempien käsitys tulevaisuudesta on muuttunut sairauden jälkeen niin radikaalisti, että suhde on päättynyt eroon. Se on täysin ymmärrettävää.”

“Onnellisuus on monimutkainen vyyhti”

Parisuhteen haasteet ovat innoittaneet Niina Repoa myös kirjailijana. Revon kuudes romaani, viime keväänä ilmestynyt Kompleksi muistuttaa paikoin hänen omaa elämäänsä. Yhteneväisyydet alkavat jo päähenkilöstä, jonka kirjailija nimesi Niinaksi.

Kirjan Niina on töissä yliopistolla. Samoin Niina Repo, joka opettaa kirjoittamista Turun yliopiston kirjallisuuden laitoksella. Kirjan Niinalla on kaksi poikaa ja taiteilijamies. Niin Revollakin.

Yksi romaanin vahvoista teemoista on pettäminen. Särjetyn sydämen tunneryöppy, joka viskoo petettyä kostonhalun, vainoharhaisuuden ja anteeksiannon välillä.

”Totta kai tiesin kirjoittaessani, että ihmiset lukevat Kompleksia totena, Mikon ja minun elämänä. Siksi käänsin koko tarinan lopulta ylösalaisin. Kirja on siis sekoitus faktaa ja fiktiota, ja juuri siksi sen kirjoittaminen oli erityisen herkullista”, Niina sanoo.

Mikko sai lukea kirjaa ensimmäisestä versiosta lähtien ja antoi suoraa palautetta, niin kuin hänellä on tapana.

”Totesin Niinalle, että taas olet tehnyt tarinan, jossa miehet ovat täysiä sikoja ja naiset hyviä ihmisiä.”

Niinaa puolison arvio naurattaa.

”No ei se nyt ihan niin ollut, mutta myönnän, että kirjan henki oli ensin turhan negatiivinen. Niinpä pehmensin sitä, ja kierros kierrokselta tarina muuttui hauskemmaksi.”

Niina on pohtinut usein, mikä ajaa parit niin syvään rotkoon, etteivät he jaksa kivuta sieltä enää yhdessä ylös.

”Itse en usko siihen, että onni olisi vain yhden tien päässä. Onnellisuus on paljon monimutkaisempi vyyhti, jonka eteen meidän on nähtävä hirveästi vaivaa.”

“Terapiasta oli meille apua”

Kahden taiteilijan liitossa eniten hankausta on aiheuttanut taloudellinen epävarmuus ja yllätyksenä ilmestyneet rahahuolet. Kun kotia kohtasi joitakin vuosia sitten vesivahinko ja korjausremontit pitkittyivät, molempien pinna oli kireällä.

”Onhan se niinkin, että pitkässä suhteessa kriisiin ei tarvita edes kummempaa syytä. Joku arkinen ja täysin mitätön asia voi aiheuttaa eripuraa ja kasvaa absurdeihin mittasuhteisiin pattitilanteeksi, jossa kumpikaan ei halua tinkiä omasta kannastaan.”

Niina tunnustaa, että periksiantamattomuudesta on tullut hänelle avioliitossa melkein pakkomielle. Niin synkkää hetkeä ei olekaan, etteikö kannattaisi vielä kerran yrittää.

”Olen panostanut tähän suhteeseen niin paljon, että luovuttaminen ja ero tuntuisivat turhauttavilta. Siltä, että heittäisin hukkaan kovan työn tuloksen.”

Mikko huomauttaa, että kahteenkymmeneen vuoteen on mahtunut myös hetkiä, joiden yli he eivät olisi päässeet pelkällä sitkeydellä.

”Terapiasta oli ainakin meille apua. Siellä ymmärsimme, että moni asia on liitossamme myös hyvin. Muistan aina, kun terapeutti kuunteli meitä hetken ja totesi, että yhteisen huumorintajun olette ainakin säilyttäneet.”

”Se on muuten totta. Meillä on aina naurettu, vaikeinakin päivinä. Ja ajan myötä tuo puoli on vain vahvistunut. Onneksi, sillä tosikon kanssa en kyllä jaksaisi ollenkaan elää”, Niina puuskahtaa.

Hän on huomannut, että pitkässä suhteessa armollisuus sekä itseä että puolisoa kohtaan lisääntyy.

”Nuorempana minäkin ajattelin kaikesta aika lailla mustavalkoisesti. Nyt ymmärrän jo, ettei ole olemassa oikeita tai vääriä ratkaisuja, vaan kaikessa on puolensa. Siksi olen halunnut puntaroida asioita aina eri kanteilta ennen kuin olen rynnännyt tekemään äkkinäisiä päätöksiä.”

Mikko arvelee, että syöpäkokemus on muuttanut molempien suhtautumista avioliittoon.

”Osaamme entistä enemmän arvostaa sitä, että olemme yhä yhdessä ja ylipäätään terveinä”, Mikko sanoo.

Esikoispoika tähdittää Tuntamatonta sotilasta

Työ on yksi Niinan ja Mikon intohimoista. Neljä vuotta sitten ensi-iltansa sai Vuosaari-elokuva, jonka pariskunta käsikirjoitti yhdessä ohjaaja Aku Louhimiehen kanssa.

”Olemme olleet työparina aina toimiva tiimi. Meillä on nytkin viritteillä useampi hanke, mutta aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat”, Niina kertoo.

Mikko jatkaa Turun kaupunginteatterin taiteellisena johtajana. Sen lisäksi tänä vuonna ensi-iltansa saa hänen ensimmäinen elokuvaohjauksensa, jota Kouki työstää Fingerpori-sarjakuvasta.

Niina on alkanut haaveilla paluusta vapaaksi kirjailijaksi, vaikka työ yliopistollakin on palkitsevaa.

”Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, kannattaako pitää kiinni taloudellisesta turvasta vai tyytyä hiukan vähempään ja lähteä toteuttamaan unelmiaan.”

Samojen valintojen edessä painii esikoispoika Akseli, joka vietti vuoden vaihto-oppilaana Chilessä ja tähdittää syksyllä 2017 ensi-iltansa saavaa Tuntematon sotilas -elokuvaa. Pikkuveli kulkee myös isän ja isonveljen jalanjäljillä: Toivolla on roolit Turun kaupunginteatterin näytelmissä Neljän tien risteys ja Robin Hood.

”Kumpaakaan emme ole alalle patistaneet, mutta teatteri on kiehtonut heitä pienestä pitäen. Mielenkiintoista on nähdä, mihin pojat lopulta päätyvät”, Niina miettii.

Kiireisimpien ruuhkavuosien hellittäminen on tapahtunut niin varkain, ettei hän osaa vielä edes suhtautua lisääntyneeseen vapaa-aikaan.

”Vielä joitakin vuosia sitten arkemme rytmittyi täysin poikien harrastusten, sählyn, jalkapallon, jääkiekon ja tenniksen mukaan. Nyt lapset viilettävät omia menojaan ja minä möllin Mikon kanssa kotona kaksin. Se tuntuu oudolta.”

Kiroileva äiti ja seestynyt isä

Draamaa turkulaisesta puutalosta ei puutu jatkossakaan. Perheen miehet ovat yhtä mieltä siitä, että äidistä on tullut viime kuukausina poikkeuksellisen äkäinen.

”Toivo ja Mikko väittävät, että kiroilen ja tuiskahtelen nykyään hirveästi. Siinä saattaa olla perää. Tiedän, että ilmaisen asioita välillä turhan kärjekkäästi”, Niina tunnustaa.

”Jos kehitys on sama, sinusta on tulossa kovaa kyytiä vanha ja kärttyinen”, puoliso pelottelee.

Suoruudella on ollut jo konkreettisiakin seurauksia. Turkulaisen puutalon siivoussopimus raukesi hiljattain.

”Annoin ilmeisesti liian rehellistä palautetta siivoojillemme, sillä he ottivat lopputilin”, Niina kertoo nolona.

Mikkoa koko episodi jaksaa yhä huvittaa.

”Tiedätkö, miltä tuo kuulostaa? Olet kuin sellainen paha porvarisrouva, joka kyykyttää kilttejä työläisiä.”

”No, se hyvä puoli tässä on, että olen huomannut sittenkin tykkääväni siivoamisesta. Ei se niin terapeuttista ole kuin puutarhanhoito, mutta yllättävän mukavaa”, Niina sanoo.

Hänen mielestään Mikkokin on iän myötä muuttunut. Tosin päinvastaiseen suuntaan.

”Minusta on tullut rähisijä ja Mikko on seestynyt. Ei hän jaksa enää edes baarissa käydä.”

Aviomiehellä on analyysi valmiina.

”Ehkä kerään voimia viidenkympin villitystä varten.”

Kuvat: Timo Pyykkö

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 5/2016. Artikkelin nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 11.4.2017