Eeva

Nina Björnström: ”On ollut vaikea hyväksyä, etten parane koskaan”

Nina Björnström: ”On ollut vaikea hyväksyä, etten parane koskaan”
Kun Nina Björnström kruunattiin Miss Suomeksi, hän oli täynnä nuoruuden paloa. Intohimo kuljetti kauneuskuningattaren lentoemännäksi, lapsuuden unelma-ammattiin. Nina olisi halunnut jatkaa lentämistä eläkeikään saakka, mutta elämällä oli hänen varalleen toinen suunnitelma.

Sinusta tulee vielä Miss Suomi, 19-vuotiaalle Nina Björnströmille sanottiin, kun hän seisoi marokkolaishotellin aulassa vastaanottamassa asiakkaita. Ninaa suorasukainen heitto huvitti. Lukiovuosina Porvoossa hän oli tienannut taskurahaa tekemällä mallintöitä, mutta kauneuskilpailut olivat kaukana nuoren naisen suunnitelmista.

”Minulla oli silloin hyvin mustavalkoiset mielipiteet ja selkeä visio siitä, kuinka elämäni kulkisi. Olin päättänyt jo kuusivuotiaana, että ryhdyn lentoemännäksi ja tiesin, etten haluaisi koskaan lapsia. Marokkoonkin päädyin töihin vain, koska halusin parantaa kielitaitoa matkailualaa varten”, Nina muistelee.

Hotelliin pelmahtaneet suomalaisasiakkaat eivät kuitenkaan luovuttaneet. Kampaaja Risto Helin ja toimittaja Maria Schulgin esittäytyivät ja kertoivat olevansa kuvausmatkalla hallitsevan Miss Suomen, Tuula Polven, kanssa.

”Yhtäkkiä olin kuin koiranäyttelyssä. Risto ja Maria käskivät näyttää hampaani ja kävellä edestakaisin, niin että he näkisivät askellukseni.”

Mystiset oireet

Pitkän taivuttelun jälkeen Nina antoi periksi ja osallistui kauneuskilpailun karsintoihin. Se kannatti: vuonna 1988 hänet kruunattiin Miss Suomeksi.

Missivuosi oli unohtumaton, täynnä mielenkiintoisia kohtaamisia ja tilaisuuksia, mutta Nina piti kiinni lapsuuden unelmastaan. Hän kouluttautui lentoemännäksi 22-vuotiaana.

”Minulla ei ollut epärealistisia odotuksia työnteon suhteen. Aloitin kesätöissä jo pikkutyttönä, ja olen ollut luonteeltani aina suorituskeskeinen ihminen. Tykkään olla jatkuvasti liikkeessä ja tehdä paljon.”

Ilmailuala osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Matkustamista rakastava Nina nautti kansainvälisestä työyhteisöstä ja siitä, että asiakkailta sai yleensä palautteen välittömästi.

Lomalentojen vastapainoksi kyydissä oli toisinaan arvovaltaisia vieraita, kun presidenttejä ja huippupoliitikkoja kuljetettiin valtiovierailuille.

Harmikseen Nina alkoi kuitenkin pian kärsiä toistuvista flunssakierteistä, jotka äityivät usein keuhkokuumeeksi asti. Ne pakottivat hänet sairauslomalle.

Lääkärit epäilivät syyksi astmaa.

”Epätietoisuus stressasi, mutta vielä enemmän harmitti soittaa jatkuvasti lennonselvitykseen ja ilmoittaa, että olen taas kipeä enkä pääse töihin. Tunsin sairastamisesta syyllisyyttä”, Nina tunnustaa.

Nina ei halunnut luovuttaa. Hän söi monipuolisesti ja yritti pitää kunnostaan huolta pysyäkseen terveenä.

”Nopeatempoinen aerobic oli yksi suosikkijumpistani, mutta aina sen jälkeen olin pian taas keuhkokuumeessa.”

Nina Björnström ei ole koskaan halunnut salata sairauttaan. ”Minua on auttanut jaksamaan se, että olen puhunut vaikeistakin asioista avoimesti.”

Vuonna 1995 mystisille oireille löytyi vihdoin syy. Ninalla diagnosoitiin harvinainen trakeobronkomalasia, joka saa keuhkot painumaan kasaan rustokudoksen puuttumisen vuoksi.

”Se selitti, minkä vuoksi harmittomilta tuntuneet flunssat levisivät usein keuhkoihin ja aiheuttivat sitkeän tulehduksen.”

Tutkimukset jatkuivat, ja seuraavana vuonna Ninalta löydettiin vielä hypogammaglobulinemia. Geenivirheestä johtuva sairaus altistaa bakteeri-infektioille ja voi puhjeta missä vaiheessa elämää tahansa. Synnynnäistä sairautta on ilmennyt vain pohjoiseurooppalaisilla.

”Tuolloin 1990-luvulla sairaus oli melko tuntematon eikä ollut edes nettiä, josta olisin voinut käydä etsimässä tietoa. Suomessa kohtalotovereita oli vain 160, ja siinäkin joukossa sairaus oireili eri tavoin. Eniten masensi kuulla, etten voi koskaan parantua tästä”, Nina kertoo.

Keuhkot kovilla

Sairaus toi oman haasteensa myös Ninan työhön, sillä lentokoneessa oli vaikea välttää bakteereita ja vuorotyö piti elimistöä jatkuvassa kuormitustilassa.

Nina sai elämäänsä onneksi muuta ajateltavaa, kun hän tutustui ystäviensä kautta Tomi Lehtoseen ja rakastui. Tomi ei säikähtänyt 29-vuotiaan Ninan sairautta, vaan vakuutteli, että he selviävät kaikesta yhdessä. Suhde eteni nopeasti. Jo vuoden kuluttua ensikohtaamisesta nuoripari oli naimisissa.

”Rakastuin Tomissa siihen, että hänessä oli herkkyyttä ja lämpöä mutta myös kunnianhimoa. Ehkä kohtaamisemme osui myös hyvään vaiheeseen. Olimme ehtineet elää nuoruutta jo tarpeeksi, joten vakiintuminen tuntui hyvältä”, Nina arvelee.

Puoliso on ollut sanojensa mittainen mies: suhde on kestänyt jo 24 vuotta.

”Olemme kulkeneet melkoisen matkan, vaikka näin jälkikäteen tuntuu, että aika on hujahtanut hetkessä. Tomin työn vuoksi asuimme välillä pari vuotta Dallasissa, mutta muuten olemme viihtyneet Porvoossa.”

Nina Björnströmillä on ollut koiria lapsesta saakka. Nykyään hän on arvostettu kasvattaja, jonka kääpiövillakoirat nousevat näyttelyissä usein korkeimmille palkintosijoille.

Vastoin nuoruuden ehdottomia suunnitelmia Ninasta tuli myös äiti: ensin syntyi tytär Nia ja muutamaa vuotta myöhemmin poika Noel. Raskauksien aikana Ninan vointia tutkittiin sairauden vuoksi tavallista tarkemmin. Odotus ja synnytys menivät kuitenkin suhteellisen hyvin.

”Perheen perustaminen on ollut elämäni tärkeimpiä päätöksiä. En olisi ikinä uskonut, että voin kokea niin järisyttävän voimakasta rakkautta kuin koen lapsiani kohtaan. Oma perhe on minulle kaikki kaikessa.”

Sairauteensa Nina on jo vuosien ajan saanut vasta-ainetta, jota seulotaan terveestä verestä ja annetaan suonensisäisesti joka toinen viikko. Yhtä lääkepulloa varten verisoluja tarvitaan viideltätuhannelta ihmiseltä.

”On hurjaa ajatella, että olen riippuvainen niin valtavasta määrästä ihmisiä. Olen jokaiselle verenluovuttajalle ikuisesti kiitollinen, sillä ilman hoitoa olisin jo kuollut. En selviäisi ilman vasta-ainetta”, Nina sanoo.

Voimat katosivat

Aina lääkekään ei ole auttanut. Yhdeksän vuotta sitten Nina ajautui keuhkokuumekierteeseen, joka pakotti hänet vuoden aikana kuusi kertaa sairaalahoitoon. Jatkuvat antibioottikuurit rasittivat elimistöä niin, että jalasta katkesi jänne.

”Muistan, kuinka yritin raaputtaa talvella auton ikkunoita ja tunsin, että voimani olivat kadonneet. Silloin ajattelin, ettei tämä voinut olla totta. Olin 43-vuotias, mutta fysiikaltani kuin kahdeksankymppinen vanhus, joka hengästyi lyhyelläkin matkalla.”

Hengästymistä aiheutti oikea keuhko, joka oli mennyt jatkuvan sairastelun myötä kasaan niin, että lääkäri suositteli keskimmäisen keuhkolohkon poistamista.

”Leikkaus pelotti, mutta lääkäri vakuutti, että elämäni helpottuisi sen jälkeen. Hän oli oikeassa. Sairastelukierre loppui pariksi vuodeksi ja keuhkojeni toimintakyky parani, vaikka osa otettiin pois.”

Vaikka kääpiövillakoirat ovat menestyneitä näyttelykoiria, ne ovat myös rakkaita lemmikkejä.

Suurempi luopuminen oli edessä, kun Nina joutui tekemään päätöksen työnsä suhteen. Hän järkyttyi, kun sai nähtäväkseen työpoissaolonsa kymmenen vuoden ajalta.

”Selvisi, että olin ollut enemmän sairauslomalla kuin töissä. En olisi halunnut antaa periksi, mutta ymmärsin, että minun oli pakko ajatella terveyttäni ja perhettäni. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua työstä, joka oli ollut intohimoni kahdenkymmenen vuoden ajan.”

Rakkaan työpaikan jättäminen on ollut suru, jota Nina tunnustaa käsittelevänsä vieläkin. Haikeus iskee varsinkin silloin, kun vanhat työkaverit tai lentoemäntänä työskentelevä sisar kertovat kuulumisiaan.

”Ensimmäinen vuosi meni itkiessä. Minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä joutunut tyhjän päälle, kummalliseen välitilaan. En kuulunut enää työyhteisöön, mutta en ollut vielä sairauseläkkeelläkään. Eniten sattui se, että jouduin luopumaan unelma-ammatistani niin nuorena.”

Perhe tukena

Perhe on ollut Ninan tukena alusta saakka ja pitänyt huolen, että äidin aika ei käy pitkäksi. Nina on kuljettanut lapsiaan harrastuksiin ja ollut kotona, kun he ovat tulleet koulusta.

”Toki tiedän olevani etuoikeutettu, sillä moni haaveilee, että saisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Mutta on minullakin päiviä, jolloin kaipaan lentokoneeseen ja tarjoilukärryn kahvaan kiinni. Työ rytmitti elämää eri tavalla.”

Viime vuosina Nina Björnström on päässyt keskittymään toiseen nuoruuden intohimoonsa, koiriin. Hän on kasvattanut koiria yli kolmekymmentä vuotta kennelnimellä Miniwin’s. Kotona asustaa neljä kääpiövillakoiraa, jotka ovat kaikki kansainvälisiä muotovalioita.

”Kun murehdin sairauseläkkeelle jäämistä, mieheni lohdutti, että nyt voin keskittyä koiriin niin paljon kuin haluan. Hän ei tainnut tietää, mitä lupasi”, Nina sanoo ja nauraa.

Nina käyttää paljon aikaa koirien trimmaamiseen, pesemiseen, kouluttamiseen ja näyttelymatkoihin. Elinikäinen harrastus on tuonut ympärille myös tiiviin ystäväpiirin.

”Eläimet ovat opettaneet minulle järjestelmällisyyttä. Ne tarvitsevat paljon rakkautta mutta myös sääntöjä, aivan niin kuin lapsetkin.”

Ninan keuhkoista poistettiin osa yhdeksän vuotta sitten. Se helpotti elämää joksikin aikaa.

Nina uskoo, että koiraharrastus on osaltaan korvannut myös tyhjiötä, jonka työstä luopuminen jätti.

”On palkitsevaa nähdä omien tai kasvattikoirien menestyvän näyttelyissä, mutta harrastuksessa on myös sosiaalinen yhteys. Tuntuu hyvältä kuulua perheen lisäksi johonkin muuhun porukkaan.”

Flunssakausina Ninan on yhä jätettävä näyttelymatkoja väliin.

”Se on tosiasia, joka minun on opittava vain hyväksymään. Eivät nämä sairaudet mihinkään häviä.”

Tahdin hiljentämisessä suorittajalla on vielä opettelemista. Nina myöntää, että tekemisen vimma on peruja omilta vanhemmilta. Lapsuudenkoti oli aina moitteettoman siisti, eivätkä äiti ja isä malttaneet vapaapäivinäkään olla jouten.

”Sorrun itse samaan. Kun muu perhe on töissä ja koulussa, koen, että minunkin on saatava jotain aikaiseksi. Kotityöthän eivät lopu koskaan. Ongelma on siinä, etten osaa pysähtyä ajoissa. Unohdan kuunnella kehon merkkejä ja pian makaankin jo sängyn pohjalla sairaana”, Nina on huomannut.

Sairautensa myötä hän on joutunut opettelemaan uudenlaista tasapainoa ja lempeyttä itseään kohtaan.

”Aiemmin en millään halunnut antaa periksi. Ajattelin, että jos sairastun, otan vain antibioottikuurin. Nyt hyväksyn jo, että rajun jumpan sijasta kannattaa mennä kävelemään. Haluan suojella näitä keuhkoja, jotka minulla on vielä jäljellä.”

Kestääkö elimistö?

Jokainen flunssa johtaa edelleen helposti keuhkokuumeeseen, ja sen myötä sairaalahoitoon. Silloin pelko iskee: entä jos tämä on se kerta, jolloin elimistö ei enää kestä yhtään uutta tulehdusta?

”Ne ovat yksinäisiä hetkiä, jolloin olen haavoittuvaisimmillani. Haluaisin elää vielä pitkään, nähdä lasten ja mahdollisten lastenlasten kasvavan.”

Porvoon sairaalan hoitajista ja lääkäreistä on tullut vuosien varrella tuttuja.

”Vaikka sairaalaan meno surettaa, tiedän, että siellä on töissä upeita ihmisiä. He tuntevat minut läpikotaisin ja antavat parasta mahdollista hoitoa.”

Nina kuuluu sairaalan asiakasraatiin, jossa hän voi tuoda kuuluviin asiakkaan äänen potilasta koskevissa asioissa.

”On todella tärkeää, että potilaita kuunnellaan. Varsinkin pitkäaikaissairaat tuntevat oman kehonsa ja potilashistoriansa vuosien varrelta niin hyvin, että heistä on hoidon suunnittelussa iso apu. Siksi potilaan mielipidettä ei kannata koskaan ohittaa.”

”Haluaisin elää vielä pitkään, nähdä lasten ja mahdollisten lastenlasten kasvavan.”

Kaksi vuotta sitten Nina vietti elämänsä ikimuistoisimman loman Malediiveilla. Matka oli perheen lahja viisikymmentä vuotta täyttäneelle äidille.

Paratiisisaarella Nina nautti kiireettömistä rantapäivistä, pitkistä illallisista ja hemmottelusta kylpylässä. Mukana oli kaikkein rakkain kokoonpano: Tomi, Nia ja Noel.

”Tunsin koko matkan ajan äärimmäistä kiitollisuutta kaikesta kokemastani. Siitä, että olen saanut ihanan perheen, ystävät ja huikeat työvuodet ja että olen yhä hengissä sairasteluista huolimatta. Lapset vilkuilivat minua vähän väliä ja kysyivät: ’Itketkö sinä äiti taas’”, Nina sanoo naurahtaen.

Toisinaan Nina myöntää pohtivansa, kuinka hänen sairastelunsa vaikuttaa lapsiin. He ovat tottuneet pienestä pitäen siihen, että äiti joutuu välillä sairaalaan.

”Ehkä lapsistani on kasvanut tavallista empaattisempia, mutta myös tietyt säännöt ovat perheessämme iskostuneet jokaisen selkärankaan. Kotiin tullessa käydään ensimmäiseksi pesemässä kädet.”

Nina on pohtinut paljon sairautensa periytymisriskiä. Noelilla on jo todettu trakeobronkomalasia, mutta poika voi hyvin ja käy säännöllisesti kontrolleissa. Harrastuksista on karsittu pois sellaiset, jotka rasittavat liikaa keuhkoja.

”Toisaalta olen sitä mieltä, ettemme voi ruveta liikaa pelkäämään ja lakata elämästä. Jokaisella on omat taakkansa. Tämä sairaus on minun reppuni, jota kannan mukanani aina. Silti haluan katsoa eteenpäin luottavaisin mielin”, Nina sanoo ja muistelee sitä 19-vuotiasta tyttöä marokkolaishotellissa.

Nyt nuoren naisen uhmakkuus hymyilyttää Ninaa.

”Nuorena kuvittelin, että kaikki menee niin kuin minä päätän. Nyt ymmärrän, että voin suunnitella tulevaa ja vaikuttaa asioiden kulkuun, mutta viime kädessä elämällä on meille jokaiselle ihan oma käsikirjoituksensa. Se tuo aina vastaan yllättäviä käänteitä, joihin emme pysty varautumaan.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 7/2019. Nettiversiota on muokattu.

Nina Björnström on kiitollinen perheelleen ja ystävilleen. Rakkaat ihmiset ovat korvaamaton apu silloin, kun hänen vointinsa pahenee.
Julkaistu: 2.2.2020
Kommentoi »