Eeva

Niina Nurminen: "Työtunteja lisäämällä ei synny tulosta"



Niina Nurminen: "Työtunteja lisäämällä ei synny tulosta"

Näyttelijä Niina Nurminen tietää, että työelämän murros ahdistaa suomalaisia. Niinakin koki olevansa jumissa urallaan, kunnes hän keksi ratkaisun.
Teksti Sanna Wallenius
Kuvat Paavo Martikainen

On työpäiviä, jotka eivät unohdu. Näyttelijä Niina Nurmiselle, 53, sellainen oli hetki, jolloin hän näki pysäyttävän kuvan. Siinä kokonainen työyhteisö oli hirttäytynyt samaan naruun. Näin rankkaa reaktiota Niina ei ollut osannut odottaa, vaikka olikin pyytänyt asiakasyrityksensä työntekijöitä visualisoimaan rehellisesti tuntojaan taiteen keinoin.

Tapauksesta on jo neljä vuotta, mutta Niina muistaa tilanteen yhä kuin eilisen. Nurmisen työyhteisövalmennusta tarjoava ArtSense-yritys sai tuolloin toimeksiannon suurelta, monikansalliselta firmalta, jossa johtajuusongelmat olivat ehtineet kyteä pitkään. Päälle päin sitä ei olisi arvannut.

”Kun näin, kuinka huonosti nuo työntekijät voivat, tunsin itseni voimattomaksi. Koin valtavaa vastuuta ja pelkäsin, että en millään pysty auttamaan heitä, sillä taiteilijana en ole mikään terapeutti”, Niina muistelee.

Työntekijöiden tunteet tuntuivat pelottavilta myös siksi, että ne vaikuttivat niin tutuilta. Niina oli paiskinut töitä kolme vuotta yksityisyrittäjänä, joista viimeiset kuukaudet jatkuvasti kipeänä.

”Olin sortunut yrittäjän vitsaukseen. Ahnehdin töitä, sillä halusin saavuttaa kaiken nopeasti. Innostuksissani en vain ollut huomannut hiipivää uupumistani.”

“Meidän pitäisi uskaltaa tehdä asioita toisin"

Pelottava pysähdys oli lopulta tarpeellinen niin suuren yrityksen työntekijöille kuin Niinalle itselleenkin. Hän alkoi merkitä kalenteriinsa vapaapäiviä ja ryhtyi pitämään kunnon kesälomia.

”Välillä lipsun ja teen liikaa töitä, mutta ymmärrän jo, että työtunteja lisäämällä ei nerokkaita ideoita ja tulosta synny. Vaikka työ olisi kuinka ihanaa tahansa, välillä on heitettävä aivot narikkaan ja levättävä.”

Suomalaisen työkulttuurin tila ei ole viime vuosina jäänyt kenellekään epäselväksi. Kun uutisissa on kerrottu lähes viikoittain uusista yt-neuvotteluista ja keskustelut ovat sivunneet taantumaa, tulevaisuus on näyttäytynyt synkkänä.

Niina toivoo, että yritykset uskaltaisivat hellittää hetkeksi tulospaineistaan ja tehdä päätöksiä pidemmällä tähtäimellä.

”Talouden käänteitä on entistä vaikeampi ennustaa, mutta synkistely ei hyödytä ketään. Varmat ratkaisut tarkoittavat varmaa seinää päin ajamista. Siksi meidän kaikkien pitäisi uida lohien tavoin vastavirtaan, yhdistää voimamme ja uskaltaa tehdä asioita toisin”,

Niina Nurminen näpäyttää, mutta sanoo ymmärtävänsä, että monia murrosaika ahdistaa.

Kun Niina itse valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 1989 ja aloitteli näyttelijänuraansa, monessa teatterissa tehtiin vielä niin sanottuja hautakivisopimuksia. Trendi oli pitkään sama muillakin aloilla: eläkkeelle jäätiin samasta työpaikasta jopa neljänkymmenen vuoden uran jälkeen.

”Monelle tuli silloin illuusio varmuudesta. Ajateltiin, että työ kyllä pysyy, vaikka kaikki muu romahtaisi ympäriltä. Siksi ei mietitty varasuunnitelmiakaan.”

Niina toivoo, ettei työ olisi suomalaisille rangaistussiirtola, josta he odottavat vapautumista.

“Aloin määritellä arvoani töiden mukaan”

Niina on valinnut tyypillisen taiteilijan tien: hän on ollut koko ikänsä pätkätöissä ja vaihdellut teatteritaloja ja tuotantoyhtiöitä produktioiden mukaan. Se on opettanut sietämään epävarmuutta.

”Oikeastaan koko näyttelijän ammatti valmistaa siihen. Joudumme lavallakin olemaan auki sille, että jotain yllättävää voi tapahtua. Samalla tavalla työkin on epäsäännöllistä ja katkonaista. Vuoden sopimus on meidän alalla jo pitkä työsuhde.”

Nuorempana hän ei osannut suhtautua tulevaan aina yhtä luottavaisesti.

”Odottelin kotona työnantajien soittoa ja hätäännyin, jos rooleja ei kuulunut. Ja koska näyttelijän ammatissa persoona vaikuttaa väistämättä työhön, aloin määritellä omaa arvoani sen mukaan, kuinka paljon töitä minulla ylipäätään oli.”

Niinan mielestä on luonnollista, että jokainen kriisiytyy ammatissaan jossain vaiheessa elämäänsä. Hänen kohdallaan sisäinen pohdinta käynnistyi 2000-luvun vaihteessa.

”Vaikka nautin työstäni, aloin myös kyseenalaistaa sitä. Toki koin tyydytystä, jos yksikin ihminen kertoi saaneensa jonkin oivalluksen roolieni kautta, mutta silti mietin, mikä tarkoitus työlläni lopulta on.”

Vastaus löytyi Lontoosta. Niina päätyi Royal National Theatren esiintyvien taiteilijoiden koulutukseen, jossa tutkittiin, kuinka taidetta voi hyödyntää yhteiskunnassa.

”Olen ollut aina kiinnostunut ihmismielestä ja vuorovaikutustaidoista. Oli mahtavaa oivaltaa, ettei minun tarvitse lähteä vaihtamaan ammattia, vaan voin laajentaa nykyistä osaamistani.”

Uskottava housupukunainen

Kun Niina palasi takaisin Suomeen, hän tutustui Forum-teatterin menetelmiin. Kahdentoista näyttelijän ryhmä valmentaa työyhteisöjä taiteen ja teatterin keinoin. Mukana on myös Niinan puoliso, näyttelijä Carl-Kristian Rundman.

Vuorovaikutuskoulutuksia täydentämään syntyi myöhemmin monialainen ArtSense-yritys.

”Haluamme edistää renessanssihenkeä ihmisissä, yrityksissä ja yhteiskunnassa. Koen onnistuneeni, jos huomaan, että ihmiset pystyvät asettumaan toistensa asemaan, innostuvat ideoimaan yhdessä ratkaisuja ja luomaan uutta työkulttuuria”, Niina sanoo.

Hän uskoo, että aitous ja persoonan peliin heittäminen ovat tärkeimpiä valtteja myös työelämässä.

Jotkut asiat Niina myöntää itsekin oppineensa kantapään kautta. Sellainen oli ensimmäinen liikeneuvottelu, jossa hän teki kaikkensa näyttääkseen uskottavalta suuren yrityksen toimitusjohtajan silmissä.

”Puin ylleni korkokengät ja mustan housupuvun, jota olin käyttänyt hautajaisissa. Opettelin ulkoa liikemaailman sanastoa, kuten strategiaa ja kvartaalia, jotta en hämmentyisi, jos joku ottaisi ne puheeksi. Kun kotoa lähtiessäni katsoin peiliin, mietin, että olen kuin jokin vieras roolihahmo. En tuntenut oloani kotoisaksi.”

Kohtalon ivaa oli, että toimitusjohtaja oli pukeutunut neuleeseen ja farkkuihin.

Niinalla ei ole ollut koskaan vakituista työpaikkaa, mutta hän ei ole kokenut olevansa sen vuoksi heitteillä.

“Joskus on päästävä epäonnistumisen yli”

Useimmat ihmiset kaipaavat vertaiskokemuksia. Niina saa yhä palautetta roolistaan Ilman kavaluutta -sarjasta, jossa hän näytteli takausvelan kanssa painivaa naista.

”Kun sarja esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran vuonna 1996, ihmiset pysäyttelivät kadulla ja kertoivat omia, todella koskettavia takaustarinoitaan. Epäonnistuminen työelämässä tai raha-asioissa on yhä monelle hirvittävä häpeä.”

Muutama vuosi sitten Niina matkusti Kaliforniaan, jossa hän tapasi vaihto-oppilasvuoden aikaisia kavereitaan kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

”Oli liikuttavaa, kuinka avoimesti ihmiset puhuivat elämänsä synkimmistäkin tapahtumista. Joukossamme oli lapsen menettäneitä, konkurssin tehneitä ja sairauden pysäyttämiä, mutta yksikään ei ollut jäänyt suruunsa kiinni. Juuri se on oleellista. Tietenkään huolia ei voi lakaista maton alle, mutta jossain vaiheessa on pakko päästää irti ja jatkaa elämää”, Niina sanoo.

Haastavissa elämäntilanteissa ja yhteiskunnallisissa murroksissa tarvitaan luovuutta. Suomea sotien jälkeen rakentanut sukupolvi on tästä malliesimerkki. Niina ihailee erityisesti Pohjois-Karjalassa, Selkiän kylällä vaikuttanutta isoäitiään, jonka yritteliäisyys kulkee perintönä perheen naisissa.

”Isoäiti oli selviytyjä, joka vietti nuoruutensa vaikeissa ja köyhissä oloissa, muttei koskaan lannistunut. Hän ompeli verhoista vaatteita ja kunnosti vanhasta bussista Karjalan evakoille majapaikan. Meillä olisi paljon opittavaa tällaisesta arjen luovuudesta.”

Tämän päivän suomalaisilla on toisenlaiset huolet. Meidän ei tarvitse paeta sodan jaloista, mutta eriarvoistuminen jakaa kansaa enemmän kuin koskaan aiemmin.

”Leipäjonojen näkeminen on pysäyttävintä tässä ajassa. Tiedän olevani äärimmäisen etuoikeutettu, kun minulla on perustoimeentulo ja katto pään päällä. Kaikilla asiat eivät ole näin hyvin.”

“Nuorilla ei ole omistamisen pakkomiellettä”

Niinalla ja Carl-Kristianilla on 20- ja 26-vuotiaat lapset, joiden ajatukset työelämästä ovat erilaisia kuin vanhempiensa sukupolvella. Esikoinen pohtii, kuinka hän voisi yhdistää biologian opinnot ryhmäliikuntaohjaajan ja seikkailuoppaan pätevyyden kanssa.

”Tämän päivän nuoret arvostavat työn monimuotoisuutta ja vapautta. He eivät siedä enää autoritääristä, ylhäältä sanelevaa johtamismallia, vaan johtavat itse itseään. Minusta se on hyvä suuntaus”, Niina toteaa.

Myös lasten suhde rahaan on erilainen kuin vanhemmillaan.

”Heillä ei ole omistamisen pakkoa. He eivät halua kuormittaa tavaralla ympäristöä eivätkä itseään. Tämä asenne tekee heistä joustavia muutoksissa.”

Niina myöntää ihailevansa rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat irrottautua vanhoista kaavoista ja innostua uudesta. Sellainen on Kimmo Huhtimo, joka irtisanoutui lääkärikeskus Mehiläisen asiakaskokemusjohtajan paikalta ryhtyäkseen Niinan yhtiökumppaniksi ArtSenseen.

Kaksikko tapasi, kun Niinan yritys teki Mehiläisen kanssa yhteistyötä.

”Minusta on vieläkin ihmeellistä, että hän uskoi minuun ja yhteiseen visioomme, ja hyppäsi pois niin isoista saappaista. Toki tämä luo uuden tilanteen myös minulle, sillä yritykseni henkilöstö tuplaantui. Huomisesta ei kukaan tiedä, mutta uskon, että hyvässä porukassa voimme saada ihmeitä aikaan”, Niina Nurminen sanoo.

Kun Niina täytti viisikymmentä, hän ei tunnistanut itsessään ikäryhmänsä tyypillistä kauhukuvaa: työt menevät, kukaan ei enää huoli, minua ei tarvita. Kriiseilyn sijaan Niina otti lomaa ja matkusti vaeltamaan Saksan Alpeille.

”Kun seisoin yksin vuorenrinteellä, kuulin lehmänkellojen kilkatuksen, tunsin heinän tuoksun ja näin allani hohtavan kirkkaan lammen, kyyneleet tulivat”, Niina kertoo.

”Vaikka työ on suuri intohimoni, se ei saa olla elämän itseisarvo. Onnellisimmillani olen, kun maltan pysähtyä ja nähdä kauneutta ympärilläni.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 4/2016. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 29.4.2018