Apu

Nelli-koiran pakina: Olen unkarilaisen yksinhuoltajan lapsi, yksi sisarukseni muutti Vatikaaniin – toinen Saudi-Arabiaan

Nelli-koiran pakina: Olen unkarilaisen yksinhuoltajan lapsi, yksi sisarukseni muutti Vatikaaniin – toinen Saudi-Arabiaan
Psykologi Pirkko Lahden kirjoittamassa pakinasarjassa seurataan maailman menoa 12-vuotiaan bichon frisé napolitain Nellin silmin.
Julkaistu: 22.3.2021
Olen alkuperältäni unkarilainen. Meitä oli perheessä kolme sisarusta, ja äitini oli yksinhuoltaja. Yksi sisaruksistani muutti Vatikaaniin sinne kardinaalien ja paavin valtakuntaan. Mitähän hänen oleskelunsa siellä Pietarin kirkon kylmillä lattioilla ja Vatikaanin huoneistoissa oikein on? Taitaa olla kylmää ja/tai tuskaisen kuumaa.
Toinen sisaruksistani muutti Saudi-Arabiaan. Joku prinssi hänet vei. Käyskenteleekö nyt mosaiikkilattioilla ja lurauttelee pihan koristepensaisiin tai kultakoristeisiin lammikoihin!
Minä se sitten muutin Suomeen. Täällä on luontoa jalkojen alla. Toki näinä synkkinä sadetalvina tai valkoisina lumitalvina on tosi tylsää tallustaa puistossa: sateessa likaantuu, ja lumessa varpaat palelevat. Katuhiekka sattuu varpaisiin. Sain sentään toppatakin, joka suojaa kylmältä ja sateelta. Ostivat minulle saappaatkin. Sukat juuri ja juuri menevät, mutta saappaista en pidä. Kesällä on onneksi valoa!
Ykskaks olemme eri puolilla maailmaa ja yhteydet ovat katkenneet. Niinhän käy ihmissisaruksillekin.
Aika jännää on, että yhdessä me pentuina vartuimme, mutta ykskaks olemme eri puolilla maailmaa ja yhteydet ovat katkenneet. Niinhän käy ihmissisaruksillekin. Välimatkat pitenevät, ja uusi kulttuuri vie mennessään. Toki skypet ja muut tekniset välineet auttavat, mutta harvenee se yhteydenpito. Jokainen on kiinni omissa asioissaan ehtimättä pitää yhteyksiä yllä. Sitten on helppoa syyllistää muita, kun eivät pidä yhteyttä. Täällähän minä aina olen, mikseivät soita.
Jos mikään ei arjessa enää oikein sido, on sukulaisuus joskus hauras side. Löytyy toki aktiivisukujakin sukuseuroineen ja muineen, mutta kaikki aktiivinen kanssakäyminen vaatii jonkun toimijan – jonkun, joka jaksaa pitää yllä soittorinkiä tai sähköpostiverkostoa ja kutsua koolle. Helposti aina ajatellaan, että se on jonkun toisen, ei minun tehtäväni. Eikö niin?
Jos mikään ei arjessa enää oikein sido, on sukulaisuus joskus hauras side.
Ranskalainen tutkija Maffesoli puhuu heimoista. Ne kuulemma kantavat 2000-luvulla, niiden varaan rakentuu toimiva yhteisö. Uusheimot eivät edusta entisiä vaikkapa karjalais- tai savolaisporukoita. Ne ovat golfin harrastajia, järjestöihmisiä, kennelkerhoja, talviuimareita tai urheilujoukkoja hiihtäjineen tai villasukkajuoksijoineen. Maffesolin mukaan pitäisi jokaisen siis kulua perheen ja suvun lisäksi johonkin heimoon. Heimolaisia sitoo yhteinen missio, harrastus.
Ammattikin voi toimia heimolaisuuden pohjana. Meitä koiria sitoo tehtävämme, olemmeko palveluskoiria, ajo- tai noutokoiria, seurustelukoiria tai vaan tavallisia perhekoiria. Kuulumme ilman muuta johonkin heimoon.
Emme ole enää niin riippuvaisia sisaruksistamme, vaikka sanovat, että veri on vettä sakeampaa. Onko enää? Uudet ”sisaruksemme” ovat samoja asioita harrastavia aktivisteja lähellä meitä. Tapaamme heitä usein tai ainakin säännöllisesti. Erakoksi tai yksinäiseksi ei saisi jäädä, eikä kukaan vapaaehtoisesti jääkään. Olosuhteet vain ajavat ihmisiä yksinäisyyteen, valitettavasti. Koirakin voi olla yksinäinen ja passivoitua, jos sitä ei oteta huomioon.
Sisarukseni ovat siis kaukana, mutta heimolaiset lähellä. Ehkä sisarukset silti seuraavat toisiaan, ainakin jos he ovat julkisuudessa. Jospa kaukaiset sisareni kuulevat minusta jotakin. Lähipuiston ystäväkoirat, heimolaiset, tapaan taas huomenna.
Kommentoi »