Apu

Nelli-koiran pakina: Haistoin vauvan tulon emännästäni, kun hän vielä odotti – osaisin tulkita vaipanvaihdon ajatkin, jos osaisivat kysyä

Nelli-koiran pakina: Haistoin vauvan tulon emännästäni, kun hän vielä odotti – osaisin tulkita vaipanvaihdon ajatkin, jos osaisivat kysyä
Nelli-koiran pakinassa psykologi Pirkko Lahti kirjoittaa uuden tulokkaan saapumisesta perheeseen. Koira vaatii perheeltään huomiota, mutta niin vaatii vauvakin. Entä sitten, kun nämä kaksi tulokasta täytyy totuttaa toisiinsa?
Julkaistu: 13.6.2021

Jokainen meistä koirista on oman perheen maailman rakkain, olemme me sitten jalo- tai sekarotuisia. Monirotuisten kenneliä ei ole, mutta seropi-rotu tunnetaan (sekarotuinen piski). Viime aikoina on tuotu Suomeen rescue-koiria, ja ne ovat usein monirotuisia. Ne ovat usein erilaisten katukoirien pentuja, sopivan monikasvoisia. Ihanaa, että ne saavat kodin, ruoan, pedin ja huolenpidon.

Meidän koirien kasvattaminen on pitkä prosessi. Meidän on opittava sosiaalisiksi ja tiedettävä, miten missäkin tilanteessa toimitaan. Se vie runsaan vuoden, ainakin minulta vei. Taitaa olla vielä hieman keskenkin. Emäntäni lukivat kaikenkarvaisia oppikirjoja ennen kuin ottivat minut, mutta taisi se kasvatus hakea uomansa kuten usein lastenkin kasvatuksessa: rapsutusta ja rajoja, joita on aina oltava. Rakkauttahan ne ovat.

Eri asia ovat agilitykoirat ja -ihmiset. Agilityyn en yltäisi – eikä emäntänikään. Tiedän erään Mörrin, joka meni emäntänsä kanssa koirakouluun ja jäi kahdesti luokalle. Emäntä oli hieman vanhempi, ja häneltä rajojen asettaminen ”rakkaalle” ei oikein onnistunut.

Koirasta tulikin sitten pitäjän kuuluisuus, kun se karkaili ja vieraili milloin missäkin talossa, jos ovi oli auki. Kerran perhe istui syömässä, kun keittiön sohvan alta kuului kuorsausta. Mörrihän se siellä.

"Vauvankin tulo perheeseen on iso asia. Koko päivärytmi muuttuu: ei jää aikaa kuntosalille, skumppapippaloihin, kursseihin eikä työhön."

Itse asiassa lemmikin ottaminen on iso juttu. On kiva haluta lemmikkiä, mutta huolenpito meistä on sitovaa: jonkun tulee lähteä meidän kanssamme aamu-, päivä- ja iltalenkille, ja isompaa koiraa pitää vielä juoksuttaakin. Ulkoilutamme omistajia toivottavasti riittävästi ja suhteellisen säännöllisesti.

Vauvankin tulo perheeseen on iso asia. Koko päivärytmi muuttuu: ei jää aikaa kuntosalille, skumppapippaloihin, kursseihin eikä työhön. Vauvat eivät ole itsenäisiä pitkään aikaan, me koirat emme koskaan. Olemme riippuvaisia ihmisten huomiosta.

Vauva perheessä syö minun paikkaani, ja totta kai se harmittaa. Olen mustasukkainen huomiosta. Voin näykkäistä, kun ärsyttää. Meidät pitäisi jotenkin totuttaa toisiimme. Minun pitäisi saada haistella vauvaa, seurata hoitotoimenpiteitä, syöttämistä, vaipan vaihtoa, muuten ne hämmentävät. Vauva äänteleekin. Sekin on uutta. Itku voi hermostuttaa.

"Parempaa minua ei ole, ei edes vauva. Odotan, että se oppii rapsuttamaan ja silittämään minua. Sitten se ehkä menettelee."

Yleisesti me silti oivallamme, että selviytymisen ehtona on sopeutuminen ja tykästyminen, jopa vauvan suojeleminen. Jos emäntä jännittää vauvan ja minun kohtaamista, aistin jännityksen. Kerran vauva ryömi kupilleni ja söi nappulani. Siitä en pitänyt.

Minä tarvitsen edelleen omaa tilaa ja rauhaa, kai se vauvakin. Vanhempana koirana en enää oikein sopeudu vauvaan. Pentu on hieman helpompi hyväksyä, mutta sekin ottaa tilaa ja tykkäystä. Jään paitsi. Pennusta voi saada leikkikaverin, jos jaksaisi. Vauvaa minun tulee suojella ja vartioida. Osaisin tulkita vaipanvaihdon ajatkin, jos osaisivat kysyä. Haistoin muuten vauvan tulon aika tarkkaan emännästäni, kun hän vielä odotti.

Uudet tutkimukset kuulemma osoittavat, että vauvojen ehdollistuessa koiriin myös allergiat vähenevät.

Koirana näen aina itseni rakkaana oliona, olen sitten jalosti astuskeleva vinttikoira tai Kreikan katujen kasvatti. Parempaa minua ei ole, ei edes vauva. Odotan, että se oppii rapsuttamaan ja silittämään minua. Sitten se ehkä menettelee.

1 kommentti