Image

"Ne väittää, että mä oon raiskannu mutsin kämpillä tytön"


Image haastatteli Riihimäen vankilan osastolla D-5 seksuaalirikoksista tuomittuja vankeja. Suurin osa heistä osallistuu kahdeksan kuukautta kestävään Stop-ohjelmaan, jonka tarkoitus on estää seksuaalirikollisia uusimasta rikoksiaan. Stop-ohjelmaan osallistuakseen pitää tunnustaa ainakin osa rikoksesta, mutta aina tapaukset eivät ole niin yksinkertaisia. Yksi haastatelluista on noin kaksikymmentävuotias Risto. Laaja artikkeli Riihimäen vankilan osastosta D-5 julkaistaan torstaina 20.12. ilmestyvässä Imagessa.
Kuvat Antti Vettenranta

Risto, noin kaksikymmentä. Tuomittu lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksesta.

”Yks muija laittoi kädet mun housuihin mun kämpillä ja kysyi, haluutko seksiä. Se oli 14-vuotias. Sain siitä sitten tuomion ja tämmöstä. En tiiä, mitä se lainsäädäntö oikein kattoo, vaikka ei mitään pakottamista tai tämmöstä ollu siinä niin. Ne oli ryyppäämässä siellä kaverinsa kanssa. Siellä oli melko paljon sitä porukkaa ja tuttuja. Pikkukylä, kaikki tietää toisensa melkein.

Varmaan vanhemmat ovat painostaneet tekemään ilmoituksen. Ne tulivat sitten hakemaan sitä tyttöä mun kämpiltä, kotiin pahoilta teiltä. Oli jostain kyliltä kuulleet, missä se on.

Toinen syyte on raiskauksesta. Ne väittää, että mä oon raiskannu mutsin kämpillä tytön, vaikka en ole todellakaan tehny sitä.

Se teki ilmotuksen vasta 2-3 vuotta tapahtuneen jälkeen. Oon lukenu sen kuulustelupöytäkirjaa niin oli kyllä semmosta Muumilaakson settiä. Ainakaan itsellä ei ole sellainen käsitys, että pakottaminen ois oikein.

Niin se edellinen… Mä sivuutin sen ajatuksen, vaikka se laissa lukee. Varmaan välinpitämättömyyttä, ei ajatellut sen pidemmälle sitä juttua, että mihin se voi johtaa. Varmaan ajattelin, että ei tää johda mihinkään. Sitten kävi niinku kävi ja nyt täällä ollaan.

Varmaan Stop-ohjelman vaikein osuus on mennyt, saatiin käsiteltyä. Piti puhua omista rikoksista. Vaikeita juttuja piti löytää. Tuntuu, että siitä on vaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta kai se lopulta ihan hyvin meni.

Vanhemmat erosi kun mä olin 4-vuotias, onko sillä ollut jotakin vaikutusta, sitä on vähän ajautunut huonoille reiteille. Ei ole tavallaan sellasta pysyvää kotia ollut. Aina muutettu ja tällasii. Ei ole saanut sellasta vahvaa käsitystä itsestään, niin sitä on tehnyt kaikkea tyhmää. Äidin luona enimmäkseen olen asunut, viikonloppuisin käynyt isännällä. Mut ei se tuntunu kyllä yhtään kodilta, kun isännällä on siinä uusi vaimo ja sitten lapset siihen. Tuntui vastenmieliseltä mennä sinne, ei tuntenut kuuluvansa joukkoon.

Varmaan sekin, että vähän nuorempia olleet ne kaverit ton ammattikoulun jälkeen. On tullut paljon kylällä pyörittyä. Varmaan tekemisen puute ollut. Tuntuu, et täällä on melkein parempia kavereita, mitä tuolla siviilissä. Näin pienissä tiloissa sitä on pakko kehitellä tekemistä ja puheenaiheita, jos ei halua 24/7 nukkua sellissä.

Olen 2,5 vuotta ollut asunnottomana, kun ei tahdo saada kämppiäkään. On jäänyt niin paljon maksamatta vuokrakodeille.

Ajattelin yrittää palata vanhalle paikkakunnalle. Siellä on kumminkin sellanen asuntosysteemi, mikä meikäläiseltäkin jopa onnistuisi. Semmonen tuettu asuminen. Henkilökuntaa, jotka ohjaa päivän toimintaa.

Kyllä tämäkin reissu ja käräjät on opettanut sen, että kannattaisi vähän miettiä, että kenen seurassa liikkuu ja touhuilee mitäkin. Oon tajunnut jo aikapäiviä sitten, et ei tästä linnasta mitään hyötyä silleensä oo. Täällä vaan aikaa kulutetaan ja tyhjänpanttina ollaan. Tällasta se elämä tahtoo olla, purkitetaan ja häkitetään kaikki, mitä maa päällään kantaa.”

Julkaistu: 17.12.2018