Elämäni parasta aikaa oli nuoruus 70-luvulla. Se oli vapaamielistä hippikautta. Ei ollut niin turvatonta, sodat oli käyty, vanhemmat rakensivat maailmaa ja nuoret olivat radikaaleja. Saimme kokeilla rauhassa kaikkea ja oppia elämää. Nyt nuorilla on paljon ahtaampaa, ja pelko sanelee monia asioita. Olen oppinut hengittämään. Nuoresta asti olen joogannut ja hengitellyt huolia pois. Jos niitä on ollut, olen voittanut ne. En kanna mukanani suruja tai ikäviä asioita. Haluan puhdistaa ne pois ja mennä kohti uutta. Jollen sitä tee, menen vain kasaan ja muutun pienemmäksi.  Isänikin on muistuttanut hengittämisestä. Kun lapsena jännitin jotain, hän rentoutti niskani ja sanoi, että hengitä syvään. Ja että ihmisiähän me tässä kaikki ollaan. Sitä toistelin itselleni nuorena näyttelijänä. Enää en niin jännitäkään.  Mieheni Erik on opettanut minua rakastamaan luontoa, kaikkia elollisia olentoja ja elämää ylipäänsä. Luonnossa tajuan pienuuteni ja sen, että ongelmat ovat vain pääni sisällä. Tähtiä katsomalla saan pers-pektiiviä asioihini. Äitini sanoi aina huolista, että ne ovat pientä maailmankaikkeudessa.  Tykkään yhteisistä projekteista. Ennen teatterikoulua olin hinkannut viulua yksikseni Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla monta vuotta. Se oli kamalan raskasta. Nautin, kun sain soittaa duettoja isoisäni kanssa, ja Kauhajoen Speleissä innostuin hirveästi pelimannien yhteissoitoista. Teatterikouluun  päätin pyrkiä nähtyäni valokuvan Jukka-Pekka Palon kurssilaisista – heistä huokui sellainen yhdessä tekemisen ilo.  Näyttelijänurani alussa olin monen venäläisen teatterinohjaajan opissa, sillä heitä vieraili silloin usein Kansallisteatterissa. Heillä oli hyvin autoritäärinen ohjaustyyli eivätkä he säästelleet sanojaan, mutta opin heiltä paljon. Arvostan silti enemmän hienovaraisempaa ohjaamista. Mieluisimpia roolejani oli uida runoilija Anna Ahmatovan nahkoihin näytelmässä Musta purje, valkea purje. Se sijoittuu Stalinin aikaan, jolloin kaikki Annan kollegat joutuivat Siperiaan. Opin myös uutta Stalinista, joka oli lahjakas ihminen, mutta ajautui tyranniksi juoppohullun, hakkaavan isänsä vuoksi. Historiaan perehtyminen on yksi näyttelijän työn suurimpia oppeja. Näyttelijä on vähän kuin pesusieni: imen koko ajan vaikutteita ympäriltäni ja käytän niitä hyväksi työssäni. Havainnoin jatkuvasti kaikkea ja saatan yhtäkkiä tajuta jossain arkisessa tilanteessa kiteytettynä kaiken, mitä olen pohtinut roolin tai kohtauksen yhteydessä. Kirjoitan oivallukset heti muistiin.  Taiteen tehtävä on herättää. Nyt olen perehtynyt islaminuskoon, sillä ohjaan persialaiseen taruun perustuvaa sodanvastaista näytelmää Hiljaisuuden kivi. Se kertoo naisten rohkeudesta ja mustasta kivestä, jolle voi puhua murheensa. Kivi imee ne itseensä ja lopulta räjähtää.  Ajattelen, että  uskontojen ydin on samaa armon ja oikeutuksen hakemista. 

Teksti Leena Raivio, kuva Pekka Ailio