Eeva

Näyttelijä Saara Pakkasvirta: ”Hetkittäin uskon olevani ihan hyvä ja kaunis”

Näyttelijä Saara Pakkasvirta: ”Hetkittäin uskon olevani ihan hyvä ja kaunis”
Näyttelijä Saara Pakkasvirralla ei ole omasta mielestään lainkaan itsetuntoa. ”Kun ei pidä itseään minään, joutuu tekemään paljon töitä, että tuntisi kelpaavansa”, hän sanoo. Ehkä juuri sen ansiosta Saara on saavuttanut urallaan monta onnistumista.

Muutto maalle tapahtui melko tarkalleen viisi vuotta sitten.

”Saimme tarpeeksemme Helsingistä. Tietokoneelta tutkimme ja löysimme sopivan myynnissä olevan talon. Päädyimme Padasjoelle”, näyttelijä Saara Pakkasvirta, 81, kertoo.

Saara tiesi paikkakunnan entuudestaan, sillä hän oli ajellut siitä ohi mennessään entiselle mökilleen Kuhmoisiin.

Teräsleidit-elokuvassa Saara Pakkasvirta näytteli ikäistään eläkeläistä, joka on kiltti mutta ei syntyjään kovinkaan nokkela tai viisas. Saara sen sijaan kommentoi terävästi ja ronskisti niin omaa pitkää uraansa kuin maailman menoakin.

Yllättävää on, että arvostettu ja kehuttu näyttelijä ei ole koskaan oppinut itse arvostamaan itseään.

”Minulta puuttuu itsetunto kokonaan. Vaikka muiden mielestä onnistuisin kuinka hyvin, en usko sitä. Takaraivossani jyskyttää epäilys: tuskinpa sittenkään onnistuin, ja ensi kerralla en ainakaan ole hyvä”, Saara Pakkasvirta kertoo.

”Lapsena sain kuulla vanhemmiltani, että sisareni on kaunis ja minä olen älykäs. Se ei ollut kovin imartelevaa.”

Kova jännittämään

Saara sanoo olevansa myös kova jännittämään. Hän on tavallaan jopa ujo. Se on ristiriitaista, sillä hän on aina ollut äärimmäisen vilkas ja puhelias.

”Perhepiirissäni oli sellainen legenda, ja korostan, että se oli vain legenda, että opin puhumaan puolivuotiaana enkä ole sen jälkeen hiljentynyt. Totta on, että puhun koko ajan, 24/7, vai miten sitä nykyään sanotaan”, Saara kertoo naurahtaen.

”Nuorempana kyllästytin silloisen mieheni puhumalla työasioista kotona. Kun päätin lopettaa puhumisen, mies valitti, että suhisen öisin. Ilmeisesti supattelin unissani, puhe siirtyi sinne.”

Vierailu Helsingissä saa Saara Pakkasvirran herkistymään, onhan se hänen vanha kotikaupunkinsa. Saara on asunut pääkaupungissa melkein koko elämänsä, monessa eri osoitteessa.

”Synnyin Viipurissa, ja sodan jälkeen vanhempani muuttivat tänne. Lapsena ja nuorena asuimme Eiran slummeissa.”

Vaikka Eiran kaupunginosa on nykyään hienostoaluetta, 1960-luvulla oli toisin. Perhe asui huonokuntoisessa vuokratalossa, jossa oli puu- ja valopetrolilämmitys.

Helsingistä lähtiessään Saara kertoo tehneensä suuren virheen.

”Hävitin kaikki päiväkirjani, esityksiin liittyvät muistiinpanot, matkamuistoni, lehtileikkeet, vinyylilevyni, koko menneisyyteni. Ajattelin, että vanha pois ja kohti uutta elämää. Olen katunut sitä todella paljon.”

Saara Pakkasvirta on tehnyt kaksi terveyteen liittyvää hyvää päätöstä. Hän lopetti tupakoinnin poltettuaan 50 vuotta ja laihdutti sittemmin 18 kiloa.

Uusi elämä

Saaran uusi elämä on Padasjoella, noin 50 kilometrin päässä Lahdesta pohjoiseen. Kotoa on kävelymatka kahteen kauppaan, apteekkiin sekä luonnonsuojelualueeksi muutetuille kartanon maille.

Saaran perheeseen kuuluvat mies ja koira. Mies, ammatiltaan kirvesmies, löytyi aikoinaan ystävän kautta Kuhmoisista. Kumppani on Saaraa nuorempi, 64-vuotias, ja pariskunta on ollut yhdessä 19 vuotta.

”Mieheni on todella kätevä käsistään ja kova puuhaamaan ja kalastamaan, joten minun ei tarvitse tehdä oikein mitään”, Saara kuvailee arkeaan.

Koira, Jeppe Jee, on jo neljätoistavuotias.

”Eläinlääkäri sanoi, että sillä on nuoren koiran sydän. Ehkä se johtuu siitä, että se on pienehkö ja sopiva sekoitus, ’kilttikoira’-rotua”, Saara kertoo.

Padasjoella monella on auto tai kaksi, mutta Saara ja hänen miehensä ovat poikkeuksia. Autottomuus on pariskunnan hyvän kunnon salaisuus.

”Me kävelemme joka paikkaan, ja myös koiraa pitää viedä ulos.”

”Läskin mukana katosi diabetes ja jopa astma helpotti. En aio enää lihoa takaisin.”

Lähes liikuntakyvytön

Viisi vuotta sitten Saara ei ollut yhtä hyvässä kunnossa.

”Kun muutimme Helsingistä, olin todella lihava ja melkein liikuntakyvytön. Minun piti laihduttaa”, hän sanoo suorasukaiseen tyyliinsä.

Saara söi aiempaa vähemmän, kävi uimahallissa ja käveli paljon. Paino putosi kahdeksantoista kiloa.

”Läskin mukana katosi diabetes ja jopa astma helpotti. En aio enää lihoa takaisin.”

Toisen merkittävän päätöksen Saara teki jo aiemmin: hän lopetti tupakoinnin 30.11.2006. Jos Saara ei olisi ateisti, hän sanoisi, että hän oli tuona päivänä lähellä jotakin jumalaa. Tapahtui ihme, tai ehkä aika vain oli kypsä.

”Olin tupakoinut viisikymmentä vuotta, ja olin varsinainen ketjupolttaja. Viime vuosina saattoi mennä 60 savuketta päivässä. Sytytin uutta tupakkaa, kun entinen kärysi vielä tuhkakupin reunalla”, Saara kuvailee.

Lääkärit olivat moittineet häntä vuodesta toiseen. Kun hän oli ollut erilaisten vaivojen takia sairaalassa, hän oli katsellut sauhuttelijoita sairaalan ulkopuolella.

”Potilaskaapuiset tupakoitsijat ovat outo joukko, kuin jotain kurjalistoa. Ehkä heidän näkemisensä ja lääkärien jankutus olivat vähitellen vaikuttanut minuun.”

Oli syy mikä tahansa, tuona päivänä Saara oli menossa selkäleikkauksen jälkeiseen tikkien poistoon ja hänellä oli tapansa mukaan tupakka sormien välissä. Se oli sattumalta askin viimeinen. Saara katsoi tupakkaa ja päätti, että nyt tämä loppui.

Tuon jälkeen hän on polttanut vain yhden savukkeen. Sen hän sytytti sisarensa muistotilaisuuden jälkeen.

Padasjoella asuva Saara Pakkasvirta sanoo, että hänellä on hieman taipumusta erakoitua.

Kohurooli

Kahdeksankymmenvuotislahjaksi Saara sai kasetille nauhoitetun televisioelokuvan Salomo ja Ursula vuodelta 1966. Tarina kertoo vapautta etsivistä rakastavaisista.

”Olin siinä kauhean nuori, lapsi vasta, voi herran jestas, ja ihan surkea”, Saara muistelee kehuttua rooliaan.

Elokuvan tekoaikaan hän oli alle kolmekymppinen.

”Menin aluksi kauppakorkeakouluun, mutta viihdyin siellä vain kolme kuukautta. Kävin ehkä yhdellä luennolla. Se ei ollut minun juttuni.”

Se hyöty opiskelusta oli, että Saara pääsi osakunnan näytelmäkerhoon.

”Kolmessa ensimmäisessä roolissani sain esittää kahdeksankymppistä mummoa.”

Seuraavana vuonna avautuivat teatterikoulun ovet.

”En ymmärtänyt näyttelemisestä mitään. Koko maailma oli vieras. En tiennyt esimerkiksi, mitä on improvisaatio. Mutta se oli hyvä vuosikurssi, mukana olivat muun muassa Esko Salminen ja Rose-Marie Precht”, hän muistelee.

Opinnot keskeytyivät, kun Saara alkoi odottaa lasta.

”Sain tyttären, ja siitä seurasi vuoden tauko opiskeluissa. Se oli minulle monella tavoin tärkeä vuosi, aikuistuin melkoisesti”, Saara Pakkasvirta muistaa.

Opiskeluvuosista on jo aikaa. Tytärkin täytti juuri kuusikymmentä vuotta.

”Perhepiirissäni oli sellainen legenda, että opin puhumaan puolivuotiaana enkä ole sen jälkeen hiljentynyt.”

Vuosikymmen tuntuu parilta vuodelta

Saaralla on teoria vuosien kulumisesta. Sen mukaan ihmisen ensimmäiset kymmenen vuotta kuluvat todella hitaasti, kuin ne kestäisivät neljäkymmentä vuotta. Toinen vuosikymmen kuluu melkein yhtä hitaasti, mutta sen jälkeen vauhti kiihtyy.

”Ainakin minulla viimeisin vuosikymmen on tuntunut vain parilta vuodelta.”

Varsinaiseksi teatterikoulukseen Saara Pakkasvirta nimeää televisioteatterin.

”Oli opettavaista nähdä itsensä nauhalta uudestaan ja uudestaan.”

Saara muistetaan noilta vuosilta esimerkiksi kiitetystä televisiosarjasta Mummoni ja Mannerheim, jossa hän sai esittää naisen koko elämänkaaren nuoresta tytöstä vanhukseksi. Televisiossa näyttelemisen jälkeen Saara työskenteli pitkään Helsingin kaupunginteatterissa. Niiltä vuosilta tärkeimmäksi henkilöksi nousee ohjaaja Jouko Turkka.

”Turkka oli siihen aikaan henkisesti voimissaan, ja hän oli minulle hyvin merkittävä ihminen. Superfiksu, kamala ja kauhean hauska.”

Saara jäi kaupunginteatterista eläkkeelle jo 59-vuotiaana. Puoli vuotta myöhemmin hän palasi näyttämölle KOM-teatterissa.

”Viihdyin ja voin siellä hirvittävän hyvin”, hän kertoo.

Kuusikymppisenä, KOMin aikoihin, Saara kävi myös Eirassa katsomassa lapsuutensa ja nuoruutensa vuokrataloa.

”Siihen liittyi niin paljon muistoja. Pitkään arastelin mennä sinne, mutta lopulta uskaltauduin. Oli ilta, harmaa sää, seisoin siinä ja itkin pimeässä. Sitten katua pitkin juoksi vaaleanpunainen kissa, joka hyppäsi aidan yli takapihalle, ja minulle tuli hyvä olo.”

”Käyn säännöllisesti Helsingissä konserteissa ja teatterissa. Siinä mielessä tämä on aina kotikaupunkini”, Saara Pakkasvirta sanoo.

Taipumus masentua

Saara Pakkasvirralla on ollut taipumus masentua ja murehtia paljon. Hän ei usko kykyihinsä tai ammattitaitoonsa eikä arvosta varsinkaan ulkonäköään.

”Lapsena sain kuulla vanhemmiltani, että sisareni on kaunis ja minä olen älykäs. Se ei ollut kovin imartelevaa meille kummallekaan”, Saara muistaa.

Saara on aina ajatellut olevansa ruma, eivätkä edes muiden kehut ole vakuuttaneet häntä uskomaan muuta.

”Minusta on otettu jokunen kaunis valokuva. Silloin sattui olemaan taitava kuvaaja”, hän vähättelee.

Kehuja tarkemmin hän on painanut mieleensä huonoutta vahvistavat kommentit.

”Eräskin ohjaaja, en mainitse hänen nimeään, sanoi minut ensi kerran nähdessään, että ethän sinä niin ruma ole”, Saara kertoo hieman hymähtäen.

Joskus hetkittäin, esimerkiksi onnistuneen esityksen jälkeen, Saara osaa olla vähän aikaa tyytyväinen itseensä.

”Mutta pian mietin taas, että en oikeasti ollut hyvä, se oli vain sattumaa ja ehkä muiden ansiota.”

Kuulostaa surulliselta, mutta pian Saara hymyilee hiukan ja jatkaa:

”Se on raskasta, mutta oikeastaan se on ollut myös hyvä asia. Jos ei pidä itseään minään, joutuu tekemään koko ajan paljon töitä. Ehkä sen ansiosta on tullut myös onnistumisia.”

”Työ on parasta apua itsetunto-ongelmiin ja kaikkiin ikäviin vatvomisiin. Kun tekee pitkiä päiviä, ei ehdi murehtia.”

Ikä ei ole tuonut helpotusta

Ikä ei ole helpottanut Saaran ankaraa suhtautumista itseensä. Onneksi joskus on parempia päiviä, kuten vaikkapa Teräsleidit-elokuvan kuvaamisen aikoihin.

”Työ on parasta apua itsetunto-ongelmiin ja kaikkiin ikäviin vatvomisiin. Kun tekee pitkiä päiviä, ei ehdi murehtia.”

Kuolemaa Saara ei pelkää, se on luonnollinen päätös elämälle. Vanhenemisessakin pelottavat ainoastaan muistisairaudet.

Saaran äidillä oli Alzheimerin tauti, ja sitä hän ei todellakaan toivo itselleen.

”Vaikka on kai niitäkin erilaisia. Tätini oli oikein pirullinen luonne, mutta dementiapäivinään hänestä kuoriutui todellinen enkeli. Hän oli osaston kiltein potilas.”

Tähänkin Saaralla on teoria:

”Minkä jätät elämättä, sen edestäsi löydät”, hän arvelee.

”Iän myötä ajan kuluminen nopeutuu. Viimeisin vuosikymmen on tuntunut vain parilta vuodelta."

Elämä sujuu

Elämä Padasjoella on Saarasta aika mukavaa, varsinkin kun voi välillä piipahtaa tekemään töitä. Saara käy myös säännöllisesti Helsingissä konserteissa sekä katsomassa teatteriesityksiä ja elokuvia.

”Mieheni on hyvin kiltti, ja olemme olleet kauan yhdessä, joten elämä sujuu.”

Saaralla ei ole lapsenlapsia, mutta miehellä on poika ja tällä lapsia. Elämä jatkuu.

”Elän toivossa, että minä itse, mieheni, tyttäreni ja kaikki läheisemme voisimme mahdollisimman hyvin ja pysyisimme terveinä. Ja ehkä haluaisin matkustellakin. Esimerkiksi Skotlantiin olisi kiva mennä.”

Juttua riittäisi, mutta bussi Padasjoelle on pian lähdössä. Ennen hyvästejä Saara Pakkasvirta haluaa kertoa vielä jotain:

”Unohdin sanoa, että nykyään fanitan Morgan Freemania. Yleensä ihailen aina jotakuta hyvää tyyppiä, ja jos petyn, luovutan. Viimeksi jätin Clint Eastwoodin, kun hän äänesti Donald Trumpia.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 2/2020. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 26.7.2020
1 kommentti