Eeva

Lena Meriläinen: "Äidin ja tyttären suhde on elämän vaikeimpia ja antoisimpia – lähelle päästäminen vaatii vereslihalla olemista"

Lena Meriläinen: "Äidin ja tyttären suhde on elämän vaikeimpia ja antoisimpia – lähelle päästäminen vaatii vereslihalla olemista"
Lena Meriläinen huolehti vuosien ajan muistisairaasta äidistään. Keväällä koitti hyvästien aika. Äidistä luopuminen sai Lenan näkemään perheensä naisten ketjun uudella tavalla. Hän tajusi omaksuneensa pärjääjän roolin jo lapsuudessaan.
Julkaistu: 21.1.2021

Näyttelijä Lena Meriläinen silittää äitinsä Ruth Matson kättä. Tämä ei jaksa enää puhua paljon, mutta hento hymy pilkahtaa vielä kasvoilla. Kukaan ei osaa sanoa, onko aikaa jäljellä tunteja vai päiviä, mutta Lena tietää, että hänen äitinsä on hiipumassa pois.

Surun ja luopumisen seassa häivähtää kiitollisuus. Lena ajattelee 88-vuotiaan äitinsä yhdeksän kuukauden pituista hoitokoti­jaksoa. Se on ollut heidän suhteessaan kaunista aikaa.

Hoitokodissa muistisairaasta on tullut lempeä vanhus, joka on kaivannut syliin ja kertonut yhä uudestaan, kuinka paljon hän tyttärestään välittää.

Seuraavana yönä, maaliskuun ensimmäisenä päivänä 2020, Ruth nukkuu pois.

Lenan ja Ruthin suhteessa oli iso käännekohta vuonna 2012, kun Ruth sairastui.

Taiteilijaperheen esikoinen

Lena syntyi Helsingissä vuonna 1954 tanssitaiteilija Ruthin ja säveltäjä Usko Meriläisen esikoiseksi. Hieman alle parin vuoden päästä perheeseen syntyi kuopus Ari.

”Vanhempani halusivat tehdä ennen kaikkea taidetta. He kyllä rakastivat meitä lapsia, mutta työ oli molemmille elämän tärkein asia. Uskon, että heitä yhdistänyt urakeskeisyys oli yksi heidän pitkän avioliittonsa salaisuuksista”, Lena kertoo.

Perheellä oli myös yhteistä aikaa. Lena muistaa lapsuudestaan polveilevat keskustelut illallispöydän ääressä. Vanhemmat olivat kiinnostuneita lastensa päivän sattumuksista, ja samalla he puhuivat omista työasioitaan sekä päivän uutisista. Kesäisin perhe teki autoretkiä Lappiin ja Pohjois-Norjaan, sillä tien päällä oleminen oli koko perheen mielipuuhaa.

Ruth ja Usko riitelivät paljon mutta sopivat aina. Riidat koskivat lähinnä arkisia asioita: Ruth halusi olla aina ajoissa, Usko taas oli viimetipan ihmisiä.

”Lapsuuteeni kuului se, että vanhempani huusivat toisilleen. En säikähtänyt mekkalaa. Minulla oli turvallinen olo, koska suukopu päättyi aina sopuun.”

Vaikka Lena Meriläisen ja hänen äitinsä Ruth Matson suhteessa oli paljon rakkautta, heillä oli myös tulisia yhteenottoja. ”Meillä oli kiivas ja läheinen äiti-tytärsuhde.”

Lena ymmärsi oman vahvuutensa

Kotiapulainen hoiti taiteilijaperheessä arkiset askareet, kuten siivoamisen ja ruuanlaiton. Isä Usko oli perheen pomo. Hän teki kaikki isot päätökset ja sanoi viimeisen sanan. Lena uskoo, että se oli myös Ruthin toive. Siksi järjestely toimi hyvin.

Tytär omaksui perheessä pärjääjän roolin jo nuorena.

”Äitini oli luonteeltaan sydämellinen ja kiltti mutta myös hyvin herkkä. Hän saattoi säikähtää pienestä ja saada paniikinomaisia kohtauksia.”

Silloin Lena pysyi tyynenä. Hän tottui ja sopeutui äitinsä ajoittain ailahtelevaan käytökseen, kunnes hänestä tuli murrosikäinen. Silloin äiti ja tytär ottivat usein niin pahasti yhteen, että Usko joutui sovittelijaksi.

”Äitini mureni palasiksi riidoissamme. Ymmärsin, etten voi huutaa hänelle miten tahansa, sillä saatan oikeasti rikkoa hänet.”

Lena koetteli rajojaan kaikessa mahdollisessa. Takaraivossa kuitenkin jyskytti säntillinen kotikasvatus. Kun Lena lähti ottamaan ensimmäistä kertaa alkoholia, hän ei uskaltanut juoda kuin hiukan. Kotona hän näytteli olevansa humalassa, kapinoimista sekin.

Nuori Lena ymmärsi olevansa vahvempi kuin äitinsä.

”Äitini mureni palasiksi riidoissamme. Ymmärsin, etten voi huutaa hänelle miten tahansa, sillä saatan oikeasti rikkoa hänet.”

Lena uskoo, että äiti-tytärsuhteella oli osuutensa siihen, että hänestä kasvoi tunnollinen nainen, joka kannattelee herkästi muita.

Lena kävi katsomassa valkoisiin vaatteisiin puettua vainajaa hoivakodissa. ”Se oli pysäyttävä hetki. Ymmärsin, että jäljellä oli pelkkä kuori. Äiti oli jo jossain muualla.”

Äidin sairastuminen oli käännekohta

Ruthin kuoleman jälkeen Lena on miettinyt paljon heidän suhdettaan murrosiän myrskyistä viimeisiin vuosiin. Äidin menettäminen laukaisi Lenassa prosessin, joka jatkuu edelleen.

”Nyt ymmärrän, mitä surutyöllä tarkoitetaan. Olen itkenyt paljon ja antanut kaikkien tunteiden purkautua ulos. Se on ollut kaunista ja helpottavaa. Alan pikkuhiljaa hahmottaa äitisuhteeni koko kuvan.”

Suhteen iso käännekohta tapahtui vuonna 2012, kun äidin oli vaikea löytää lähikaupasta takaisin kotiin. Muistiongelmia ei voinut enää laittaa ohimenevän unohtelun piikkiin. Ruth sai samana vuonna Alzheimerin taudin diagnoosin.

Se säikäytti Lenan. Hän murehti etukäteen, minkälaisia vaiheita he tulisivat käymään läpi sairauden edetessä.

Vastuun kantamiseen tottunut Lena ei jäänyt pyörittelemään pitkäksi aikaa kauhuskenaarioita päässään. Hän ryhtyi toimimaan yhdessä tyttärensä Veera Gustafssonin kanssa.

Sairauden puhjettua Lena tai hänen tyttärensä kävivät joka päivä Ruthin luona. Veerasta oli iso apu, sillä hän asui perheineen samassa taloyhtiössä kuin isoäitinsä.

”Olin silti monta vuotta käytännössä äitini omaishoitaja. Huolehdin ruuat ja lääkkeet, kuuntelin murheita ja pidin seuraa. Kun sairaus eteni ja arjesta selviytyminen oli entistä vaikeampaa, avuksi tuli kotihoito.”

Lenaa ja hänen äitiään, tanssitaiteilija Ruth Matsoa yhdisti myös työ. ”Olin tanssijana mukana useassa hänen teoksessaan.”

Persoonallisuus muuttui

Raskainta Alzheimerin tautiin sairastumisessa oli vaihe, jolloin sairastuneen persoonallisuus muuttui. Lena kuvailee, kuinka hyvästä huumorintajustaan tunnettu Ruth muuttui äkäiseksi ja alkoi saada raivonpuuskia. Kerran tämä paiskasi kaapin oven niin lujaa kiinni, että ovi putosi saranoiltaan.

”Äitini suivaantui erityisesti siitä, jos puhuin hänen asioistaan kotihoidon henkilökunnan kanssa. Hän tunsi, että hänet jätettiin ulkopuolelle, ja se loukkasi häntä. Nyt ymmärrän, että äitiäni varmasti pelotti oman terveytensä heikkeneminen.”

Lena yritti ottaa Ruthin kiukun vastaan tyynesti, vaikka se oli vaikeaa.

”Jouduin todelliseen kärsivällisyyskouluun, enkä saanut kiitettävää arvosanaa. Onneksi pahin vaihe kesti vain muutaman vuoden ajan.”

Samaan aikaan, kun Lena huolehti Ruthista, hän teki työtään näyttelijänä. Monta vuotta jatkunut stressaava elämäntilanne alkoi purkautua fyysisinä oireina. Joulukuussa 2016 Lena hakeutui lääkäriin vatsakipujen vuoksi.

Lääkäri passitti potilaansa psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille, sillä hän arveli oireiden johtuvan uupumuksesta. Lena oli ihmeissään muttei vastustellut.

”Terapian aloittaminen oli minulle pysäyttävä kokemus. En ollut koskaan kuvitellut, että psyykkinen puoleni rakoilisi. Olin aina ollut pärjääjä.”

Hän oli itsekin hämmästellyt, miksi häntä itketti jatkuvasti ja pelkkä ajatus ihmisten tapaamisesta tuntui väsyttävältä. Elämästä oli tullut harmaata.

Lena aloitti puoli vuotta kestäneen terapian. Alkuun tapaamisia oli kerran viikossa ja loppua kohden hieman harvemmin.

”Terapian aloittaminen oli minulle pysäyttävä kokemus. En ollut koskaan kuvitellut, että psyykkinen puoleni rakoilisi. Olin aina ollut pärjääjä.”

Terapiassa Lena kävi läpi lapsuuttaan ja äitisuhdettaan. Sen kipupisteet nousivat pintaan.

”Ymmärsin, kuinka vaikeaa minun oli kestää, kun näin äitini voivan huonosti. Pohdin myös sitä, miten pystyisin käsittelemään äitini muistisairauden aiheuttamaa käytöstä ärähtämättä itse ja miten oppisin pitämään paremmin huolta itsestäni.”

Uupumuksen vaikeimmassa vaiheessa Lena rajasi työpäivänsä kolmeen viikossa, jotta hän ehti hoitaa äitinsä asiat ja levätä.

”Näyttelijän työ antoi minulle voimaa, sillä töissä minun oli pakko päästää irti muista asioista ja keskittyä täysillä roolisuoritukseen. Ymmärsin kuitenkin, että tarvitsen lisäksi vapaa-aikaa ja palautumista.”

”Olli on ollut minulle olkapää ja kuunteleva korva”, Lena kuvailee aviomiestään Olli Tolaa.

Läheisempi suhde tyttären kanssa

Tilanteessa oli myös valoisa puoli. Äidin sairastuttua Lena läheni entisestään tyttärensä Veeran kanssa.

”Vaikka kannoin äidistäni päävastuun, en kokenut olevani yksin. Veeralla oli isoäitinsä kanssa aivan erityisen läheinen suhde. Hän kävi usein mummunsa luona ja soitteli tälle. Äitini osasi käyttää puhelinta melkein loppuun asti.”

Ruthin sairastuminen ja Veeran kanssa syntynyt entistä läheisempi yhteys saivat Lenan pohtimaan äitiyttään. Hän tuli äidiksi 21-vuotiaana ensimmäisessä avioliitossaan.

”Olin niin nuori, etten osannut pohtia äitiyden merkitystä tai kasvatuksen filosofiaa. Ajatukseni pyörivät töistä ja opinnoista selviytymisessä. Jatkoin äitini perinnettä ja laitoin työn elämäni ykköseksi.”

Nykyään Lenan ja Veeran välit ovat avoimet. Läheisyys on vaatinut riitoja, mykkäkoulua ja välienselvittelyjä. He ovat keskustelleet kaikesta, myös siitä, miten Lenan työkeskeisyys on vaikuttanut Veeraan.

”Olen pyytänyt tyttäreltäni anteeksi, että valitsin työn hänen sijastaan. Tiedän, etten ollut parikymppisenä valmis äitiyteen, enkä antanut sille sen ansaitsemaa arvoa. Tässä kohtaa olen epäonnistunut äitinä.”

”Minun lapsuudessani lapsia opetettiin olemaan hiljaa, kun aikuiset puhuvat. Meitä ei juurikaan halailtu tai pidetty sylissä.”

Lena on onnellinen, että hänen tyttärensä on katkaissut sukunsa naisten toimintamallin.

”Hän toimii päinvastoin kuin minä ja äitini, mitä kunnioitan suuresti. Veera on hyvin tarkka siitä, että ensin hoidetaan lapset ja sen jälkeen työ.”

Lena kuvailee tytärtään joustavammaksi ja yhteistyökykyisemmäksi kuin hän itse on. Tärkein yhdistävä tekijä on samanlainen huumorintaju. Se auttaa puhumaan myös vaikeista asioista.

Lena ja Veera ovat nykyään myös tasaveroiset ystävät. Samanlainen suhde Lenalla oli aikuisiällä oman äitinsä kanssa.

”Kun olin teini-ikäinen, vanhempani tekivät minun ja veljeni kanssa niin sanotut sinunkaupat, jonka jälkeen aloin kutsua heitä etunimillä.”

Lena uskoo, että hänen vanhempansa halusivat eleellä kertoa, että he ovat myös lastensa ystäviä. Siitä lähtien Lena kutsui äitiään lempinimellä Ruti. Vasta tämän sairastumisen jälkeen hän alkoi kutsua Ruthia taas äidiksi.

”Veera ei sano minua Lenaksi, vaan hän on tehnyt selväksi, että olen hänelle aina äiti.”

”Kun Veera syntyi, olin epävarma itsestäni ja hädissäni tulevaisuudesta. Sen takia olin varmaan niin poukkoileva äiti.”

Epävarma äiti

Kun Veera varttui pikkutytöksi, Lenan isä opetteli letittämään lapsenlapsensa kutreja. Näky oli Lenasta uskomaton.

”Minun lapsuudessani lapsia opetettiin olemaan hiljaa, kun aikuiset puhuvat. Meitä ei juurikaan halailtu tai pidetty sylissä. Oli upeaa katsoa, miten tyttäreni sai kokea isältäni toisenlaista lämpöä ja lellimistä kuin olin itse saanut.”

Nyt on Lenan vuoro lelliä. Hän on kolmen lapsenlapsen mummu ja kahden lapsenlapsenlapsen isomummu. Perheen neljä sukupolvea ovat tiiviisti toistensa kanssa tekemisissä niin arkena kuin juhlapäivinäkin, kuten myös Ruth oli lähes viimeiseen asti.

Lenalle on käynyt kuten omalle isälleen: työkeskeisestä vanhemmasta on kuoriutunut läsnä oleva isovanhempi. Lena on omasta mielestään huono leikkimään mutta hyvä juttelemaan ja viettämään aikaa lasten kanssa.

”Ehdimme sanoa äidin kanssa kaikki asiat toisillemme. Hän pyysi minulta viimeisinä elinkuukausinaan anteeksi sitä, ettei ollut minulle tarpeeksi läsnä, kun olin lapsi."

”Kun Veera syntyi, olin epävarma itsestäni ja hädissäni tulevaisuudesta. Sen takia olin varmaan niin poukkoileva äiti.”

Lena nauttii siitä, että enää hänen ei tarvitse olla kasvatusvastuussa.

”Kerron mielipiteitäni vain kun niitä kysytään. Järjestely sopii minulle erinomaisesti.”

Jossain vaiheessa Lena ja hänen aviopuolisonsa, teatteriohjaaja ja draamasarjojen kehittäjä Olli Tola miettivät, haluaisivatko he vielä yhteisen lapsen. Ratkaisu oli lyhyen pohdinnan jälkeen molemmille selvä: molempien lapsiluku oli täynnä.

”Olemme Ollin kanssa työnarkomaaneja. Valitsimme uran perhe-elämän sijaan. Nyt, kun katson elämääni taaksepäin, olen äitinä, mummuna ja isomummuna tilanteeseeni tyytyväinen.”

Lenalla on rooli Syke-elokuvassa, joka saa lähiaikoina ensi-iltansa. Näyttelijän työ antoi hänelle voimaa myös uupumuksen aikana.

Ne tärkeimmät sanat

Yksi asia on tullut Lenalle kristallinkirkkaaksi, kun hän on pohtinut sukupolvien yhteistä matkaa.

”Äidin ja tyttären suhde on elämän vaikeimpia ja antoisimpia. Toisen lähelle päästäminen vaatii vereslihalla olemista. Vain antamalla läheisyydelle mahdollisuuden ja kohtaamalla omat sekä äiti-tytärsuhteen kipupisteet voi rakastaa.”

Lena on onnellinen, että hän ehti hyvästellä äitinsä ja valmistautua tämän kuolemaan.

”Ehdimme sanoa äidin kanssa kaikki asiat toisillemme. Hän pyysi minulta viimeisinä elinkuukausinaan anteeksi sitä, ettei ollut minulle tarpeeksi läsnä, kun olin lapsi. Koin, ettei minulla ollut enää mitään anteeksi annettavaa. Tartuin äitiäni kädestä ja sanoin, että sinä olet ollut minulle kiltti ja hyvä äiti.”

Kun Lena lähti viimeisen kerran hoivakodista, Ruth sai sanottua tyttärelleen vielä kerran sen kaikkein tärkeimmän, jota tämä ei lapsena kovin usein kuullut.

”Minä rakastan sinua.” ●

1 kommentti