Apu

Näyttelijä Jarkko Tiainen sanoo selvinneensä elämästä ilman hirveyksiä

Näyttelijä Jarkko Tiainen sanoo selvinneensä elämästä ilman hirveyksiä

Olen äitini ja siskoni kasvattama. Naisen ajattelu on monimutkaisempi kuin miehen. Nainen käsittelee kerralla tietoa paljon enemmän kuin mies.
Teksti Hannu Koskela
Mainos

Vartuin Kaukaan paperitehtaan varjossa Lappeenrannassa. Isä oli paperinkiillotukseen tarvittavan meesauunin hoitaja, äiti ravintolakokki. Nelihenkisen perheemme koti oli huone ja keittiö. Kun isä tuli töistä, hän istui pöydän ääreen, avasi Etelä-Saimaan, söi ja torkahti pöytään. Hetken kuluttua hän ponnahti ylös ja tuumi: Jahas, mihin sitten mentäisiin… Isä oli hengissä selvinnyt sotaveteraani, ikiliikkuja, joka viihtyi luonnossa Saimaan maisemissa. Hän teki koko ajan jotakin, tutki asioita, rassasi koneita. Tajusin varhain, että tekemällä oppii. Joskus heräsin isän huutaessa painajaisiaan, mutta sodasta hän ei puhunut. Kerran yritin haastatella häntä kaksoisveljensä kaatumisesta Uudellakirkolla, mutta hän vain vilkaisi kelloaan ja sanoi, että nyt alkaa Kauniit ja rohkeat. Äitini piti laittaa sotalapseksi Ruotsiin, mutta hän itki niin paljon, että häntä ei lähetetty. Kaksoissisar lähetettiin eikä hän enää palannut Suomeen. Yhdeksän vuotta vanhempi isosiskoni joutui alati hoitamaan minua. Kun poliisi torui tyttöä liian nuoreksi kuskaamaan kolmivuotiasta polkupyörällään, hän nosti minut poliisin syliin ja sanoi, että ota sinä sitten tämä. Koulu sujui kivasti, paitsi matematiikka. Aika alkoi kulua kavereiden kanssa hengaillessa. Lopulta riitti, ettei jäänyt luokalleen. Koulun satunäytelmässä Lintu sininen olin perinteisessä roolissa toinen puu vasemmalla. Lukioteatterissa pääsin Arsenikissa ja vanhoissa pitseissä verhonveivaajaksi yläramppiin. Kauhukohtauksissa heiluttelin sieltä toista jalkaani.  Kun näin Helsingin kaupunginteatterissa Peter Panin, se innosti. Kolmas yritys 1992 avasi oven teatterikouluun, jossa opin tekemisen rohkeutta ja luottamaan alitajuntaan, joka ratkoo juttuja puolestani. Ennen näyttelijäksi ryhtymistä minulla oli muitakin urahaaveita. Ehdin Lappeenrannassa käydä kaksi vuotta ammattikoulun ravintolalinjaa, ja niin paljon opin, että teen yleensä meillä kotona ruuat.  Optimistina toivon, että maallisen elämän loputtua olisi tarjolla kaikkea jännää, mutta näin ei ole. On elettävä tässä ja nyt. Elämän tarkoitus on luoda uutta elämää. Minulla on kaksi hienoa poikaa, jotka ovat iältään 21 ja 14. Heidät yritin opettaa reiluiksi kaikkia kohtaan riippumatta sukupuolesta, ihon väristä, uskonnosta. Isäni vei minua vesille, ja johdatan samoin poikiani. Jos elämä tökkii, uutta voimaa saa ammennettua Saimaan ulapoilta. Olen äitini ja siskoni kasvattama. Naisen ajattelu on monimutkaisempi kuin miehen. Nainen käsittelee kerralla tietoa paljon enemmän kuin mies.  Olen selvinnyt elämästä niin, ettei ole tapahtunut mitään hirveitä. Se voi olla asenteeni ansiota tai johtua vain puolustusmekanismista. Iloisimpia hetkiä elämässäni ovat olleet lastemme syntymät.

Teksti Hannu Koskela, kuva Kalle Parkkinen / Lehtikuva

Julkaistu: 29.9.2017