Soutelimme veneessä.  Kuvailin kaunista luontoa kolmivuotiaan tytön heleällä äänellä, mutta kun havaitsin rannalla lampaan, kysyin möreästi, mikä tuo karvainen tuolla on. Jotain näyttelijänlaatua se minussa jo taisi enteillä.

Aluksi kävin Steiner-koulua, jossa kudottiin puikoitta ja maalattiinkin sormilla. Siirryttyäni kansakouluun opettaja pani seinälle oravan kuvan ja käski jäljentää. En ymmärtänyt, miksi piti matkia. 

Kun sairastuin keuhkokuumeeseen, isoäiti käski äitini kutsua lääkärin nopeasti kotiimme. Lääkäri passitti minut heti sairaalaan, jossa toivuin kuukauden ajan. Isoäidin nopea reaktio pelasti minut.

Äidiltäni Teija Sopaselta opin äitiyden ja äitinä olemisen. Jatkuva muista huolehtiminen oli hänelle luontaista, ja se on periytynyt minulle hyvässä, mutta myös pahassa. Se näkynee liikana hösäämisenä.

Isäni Matti  Oravisto oli tyylikäs mies, jolta perin näyttelijyyteen ja kulttuuritaustaan liittyvää. Dramaattisinta elämässäni on ollut vanhempieni ero ollessani seitsenvuotias. Minulla ei sen jälkeen ollut yhteyttä omaan isääni.

Läheiseksi tuli äidinisä, jonka kanssa oli hiljaista, lämmintä yhdessäoloa ja yhteisiä kalaretkiä. Kun keskeytin koulun ja luin yksityisesti, silloin vaari – sillanrakennusinsinööri – opetti minulle matematiikkaa.   

Omien lasten kanssa on oltava korvat höröllään. Lapset ovat aina yllätyksellisiä, ja minulla on kirimistä pysyä nyt 28-, 22- ja 19-vuotiaan jälkikasvuni mukana. Lapsiltani toivon, että he suunnittelisivat asioita etukäteen, ja kun on menoa, eivät jättäisi viime tinkaan. Nuorin tunnistaa itsessään oppini, vanhin taas ei lainkaan.

Näyttelen Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Cabaret fraülein Schneideria, joka ei voi avioitua juutalaisrakkaansa kanssa natsi-Saksassa. Hän tekee tunteidentukkimisratkaisun. Itse osaan päättää, mihin etenen, enkä jää roikkumaan välitilaan, jossa elämä menee helposti hukkaan.

Totta kai elämän tarkoitus on rakkaus, mutta vastapuoliakaan ei saa pelätä ja tunteita on oltava molemmista ääripäistä.

Maallisen elämän lopussa odottaa pimeys ja tyhjyys. Ajatus rauhaisasta unesta on lohdullinen. Iän myötä olen huomannut haluavani uskoa, että vielä joskus tavattaisiin jo poismenneiden kanssa.

Mieheltäni, näyttelijä Pentti Heliniltä opin kärsivällisyyttä, ja se on niin tarpeeseen. Hän vakuuttaa, että lepääminen kannattaa aina, ja heittäytyy noin vain nokosille. Minä taas en haluaisi tuhlata aikaa sellaiseen turhuuteen kuin nukkuminen.

Olen yrittänyt ujuttaa miehelleni joitain juttuja, mutta sukkansa ovat yhä rytyssä jossain nurkassa. Olen myös ehdottanut katsontatapaa, että kannattaako olla niin karhumaisen kiltti ja että kannattaisi puolustaa asemiaan – jopa minua vastaan.

Iloisin hetki ovat olleet lastemme syntymät; se, että sen voi ainutkertaisesti jakaa toisen kanssa.

Teatterin tiiviissä  työyhteisössä olen toivonut oppivani nauttimaan myös siitä, että olen väärässä. Silloin voi huomata, että ajattelutapaansa voi myös muuttaa.

Teksti Hannu Koskela, kuva Timo Pyykkö