Eeva

Näyttelijä Ernest Lawson: ”Olin niin ujo, että pyörryin luokan edessä”

Näyttelijä Ernest Lawson: ”Olin niin ujo, että pyörryin luokan edessä”
Ernest Lawson oli lapsena niin ujo, että hän pyörtyi pitäessään esitelmää. Yläasteella hän huomasi huumorin voiman ja teki kaikkensa saadaksen kaverit nauramaan. Nuoresta miehestä kasvoi miljoonayleisöjä hauskuttava tähti, joka ei ole unohtanut äitinsä opetuksia.

”Togosta kotoisin oleva nuori mies pysäytti ikäisensä naisen Oulun kadulla reilut 30 vuotta sitten. Mies oli lähtenyt Afrikasta Eurooppaan opiskelujen takia. Hän oli sattumalta lomamatkalla Oulussa ja luuli pysäyttävänsä paikallisen ihmisen kysyäkseen tietä.

Kävi ilmi, että nainen oli itsekin muualta. Togolainen mies ja Kajaanista kotoisin oleva nainen alkoivat jutella ja tutkia yhdessä kaupungin karttaa. Muukalaiset sopivat tapaamisen vielä samalle illalle.

Pian yhteisen illan jälkeen mies muutti Ouluun. Pari vuotta ensikohtaamisesta minä synnyin vastarakastuneiden vanhempieni esikoiseksi. Elettiin 1980-luvun loppua.

Äitini työskenteli Oulussa lastentarhanopettajana, ja diplomi-insinööriksi opiskellut isäni sai töitä paikallisesta teknologiayrityksestä.

Perheemme täydentyi kahdella tytöllä, joista toinen oli minua kaksi ja toinen kuusi vuotta nuorempi. Olin heille huolehtivainen isoveli, ainakin omasta mielestäni.

Totuus taisi olla se, että pikkusiskoni joutuivat tuon tuosta mukaan järjestämiini jäyniin. Varsinkin sisarussarjamme keskimmäinen oli tiiviisti leikeissäni mukana.

Kerran yritin tehdä siskolleni samanlaista temppua, jonka olin nähnyt karate-elokuvassa. Näyttävässä karateheitossa pikkusiskoni pää osui sängyn kulmaan.

Ernest Lawson on kiitollinen vanhemmilleen heidän tuestaan. ”Toivon, että osaan kannustaa omaa tytärtäni toteuttamaan unelmiaan, kuten omat vanhempani tekivät.”

"Olin hieman nössö"

Koulunkäynnin aloittaminen rauhoitti minua. En ollut enää lapsijoukon vilkkain vaan pikemminkin syrjäänvetäytyvä. Olin hieman nössö enkä koskaan kuulunut koulun suosituimpaan porukkaan.

Koulussa ujous otti minusta vallan. Esitelmiä jännitin niin, että saatoin saada paniikkikohtauksen ja pyörtyä luokan edessä.

Yläasteelle mennessäni huomasin, että saan positiivista huomiota huumorintajuni kautta. Sain tilannekomiikallani muut nauramaan. Ymmärsin, että komiikassa tärkeintä on rytmi. Se, mitä sanoo, on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä on, millä hetkellä sen sanoo.

Minusta tuli takapulpetin huutelija, joka ärsytti opettajia saadakseen luokkakaverit nauramaan.

Äitini varoitteli minua, että pellen rooli voi olla raskas kantaa. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Ryhmän hauskuttaja saattaa kätkeä sisälleen herkkyyden ja vaikeat tunteet.

"Koulussa minua nimiteltiin"

Perheemme erottui katukuvasta 1990-luvun Oulunsalossa, sillä olimme isäni ja sisarusteni kanssa kaupungin ainoat tummaihoiset. Koulussa minua nimiteltiin ihonvärini takia.

En osaa ajatella, että olisin joutunut varsinaisesti koulukiusatuksi. Kyse oli pikemmin lasten normaalista, vaikkakin ikävästä kanssakäymisestä.

Lapset etsivät helposti ulkoisia tekijöitä, jotka erottavat jonkun porukasta. Luokkakaveri haukkui minua neekeriksi, ja minä haukuin häntä läskiksi.

En silloin kokenut, että neekeriksi nimittely oli sen suurempaa kuin se, että jotain toista kutsuttiin vaikkapa rillipääksi.

"Poliisit saivat kiinni ilkivallan tekijät"

Vakavammaksi kiusanteko muuttui yläasteella. Kävellessäni yksin illalla kotiin kohtasin muutaman kerran skinijengin, joka lähestyi minua uhkaavasti. He kutsuivat minua mutakuonoksi ja osoittivat pilottitakkiensa Suomen lippuja. Väistin jengin, sillä en halunnut joutua minua fyysisesti vahvempien poikien kanssa tappeluun.

Kerran heräsin kotona siihen, että rivitalomme julkisivuun oli maalattu natsisymboleja ja solvauksia.

Poliisit saivat pienessä kaupungissa nopeasti kiinni porukan, joka oli ilkivallan takana. He joutuivat vastuuseen teoistaan.

Olin välikohtauksen jälkeen ahdistunut ja surullinen. Tuntui pahalta ajatella, että joissakin ihmisissä on sisällä niin paljon vihaa, että se purkautuu ilkivaltana.

Minut pelastivat monet harrastukseni, joissa sain kokea kuuluvani ryhmään ihonväriin katsomatta. Pelasin jalkapalloa ja lentopalloa sekä soitin bändissä.

Nuoruuteni onnellisimmat muistot ovat pelireissuilta ja bänditreeneistä. Aktiivinen harrastustoiminta piti minut myös erossa nuoruusiän huonoista houkutuksista, alkoholista ja tupakasta.

Olin aina hyvä koulussa. Olin kiinnostunut opiskelusta, ja halusin täyttää vanhempieni toiveet. Etenkin isäni korosti koulutuksen tärkeyttä. Se on ymmärrettävää, sillä koulutus oli ollut Togossa syntyneelle isälleni pääsylippu hyvään elämään.

Pettymys

”Rakas mummini piti näyttelemistä aluksi huithapelin hommana. Hänkin ymmärtää nykyään, että elätän tällä perheeni.”

Pettymys

Koin ensimmäisen koulunkäyntiin liittyvän pettymyksen, kun en päässyt lukion jälkeen hakemaani opiskelupaikkaan. Luin kahtena vuonna oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin, mutta en päässyt sisään kummallakaan kerralla.

Pettymys oli valtava, sillä olin päntännyt tosissani. Oloani pahensi se, että lähes kaikki ystäväni olivat jo aloittaneet opiskelun.

Kahden vuoden lukemisen jälkeen ajattelin, että en voi hakata enää päätäni seinään. Päätin vaihtaa suuntaa. Äitini kannustamana hain opettajankoulutukseen, ja se on ollut yksi elämäni parhaista valinnoista.

Pääsin ensimmäisellä hakukerralla sisään, ja aloitin opettajaopinnot Helsingin yliopistossa kymmenen vuotta sitten.

Opintojen myötä minulle aukesi ovi kokonaan uuteen elämään. Menin heti ensimmäisenä syksynä mukaan yliopiston musikaaliin. Tapasin samanhenkisiä ihmisiä ja ajauduin harrastajateatteripiireihin. Innostuin erityisesti improvisaatiosta.

Hyvästit jännittäjälle

Esiintymiskokemuksen kasvaessa sain heittää hyvästit jännittäjälle sisälläni. Aloin nauttia lavalla olemisesta.

Yliopistomusikaalista löytyi elämäni rakkaus, nykyinen aviopuolisoni. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä, ainakin minun puoleltani. Kiinnitin jo ensimmäisissä musikaaliharjoituksissa huomiota pitkähiuksiseen, aurinkoisesti hymyilevään naiseen, joka kuului musikaalin tanssiporukkaan.

Tyydyin ihailemaan kaunista tanssijatarta kaukaa, sillä en uskonut, että minulla olisi hänen suhteensa lainkaan mahdollisuuksia. Olin itse musiikkinörtti, ja ajattelin, että noin upea nainen löytää rinnalleen jonkun adoniksen.

En vieläkään tiedä, miten kävi niin, että ihastukseni kohde kiinnostui minusta. Olin musikaaliharjoituksissa oma hassu, vitsejä viljelevä itseni. Ilmeisesti hän lämpeni huumorilleni, sillä aloimme melko nopeasti tapailla ja seurustella.

Vaikka en ole muuten kovin kohtalonuskoinen, sekä minun että vanhempieni rakkaustarinat panevat minut uskomaan johonkin suurempaan suunnitelmaan. Muutoin olisi suoranainen ihme, että kaksi ihmistä tapaisi toisensa täysin sattumalta miljardien ihmisten joukosta ja rakastuisi.

Naimisiin

Menimme naimisiin neljän vuoden seurustelun jälkeen. Opettajana työskentelevä puolisoni on maailman upein nainen. Yritän olla vaimolleni sellainen tyyppi, jonka kanssa hän haluaa olla joka päivä myös tästä eteenpäin. Parisuhteessa toista ei saa pitää itsestäänselvyytenä.

Elämäni mullistui kaksi vuotta sitten, kun perheeseemme syntyi tytär. Isäksi tuleminen on suurin ja tärkein asia, mitä minulle on tapahtunut.

Työpaikoilla tai muilla saavutuksilla ei ole isyyteen verrattuna mitään merkitystä. En tiedä parempaa tunnetta kuin se, kun tyttäreni halaa ja sanoo ’isi’.

Lapsi luottaa vanhempiinsa eniten koko maailmassa, ja minä haluan olla tyttärelleni luottamuksen arvoinen.

Haaveilin aina perheen perustamisesta. Tuntuu hassulta, että tiesin lapsemme sukupuolen etukäteen. Minulla oli alusta alkaen vahva aavistus siitä, että ensimmäinen lapsemme on tyttö.

Toivon, että perheeseemme syntyy vielä lisää lapsia, sillä minulle sisarukseni ovat olleet aina suuri ilo. Tällaisia asioita ei voi suunnitella etukäteen. Lapset ovat lahjoja.

Isäksi tuleminen on mullistanut monin tavoin ajatteluani. Koen entistä enemmän paineita huolehtia luonnosta ja toisista ihmisistä.

Haluan tehdä maailmasta mahdollisimman hyvän ja turvallisen paikan tyttärelleni.

”Huumorintajuni ja rakkauteni tilanne-komiikkaan tulevat äitini isän puolelta. Hän oli varsinainen vitsiniekka”, Ernest Lawson sanoo.

Mukaan Putoukseen

Samoihin aikoihin, kun tyttäreni syntyi, minulle tapahtui myös toinen suuri asia. Pääsin mukaan television Putous-ohjelmaan vuonna 2017.

En ollut uskoa silmiäni, kun näin minulle osoitetun koekuvauskutsun. Minusta tuntui mahdottomalta ajatukselta, että voisin harrastajateatteritaustallani päästä Suomen suurimpaan viihdeohjelmaan. Olin ollut ohjelman fani alusta lähtien.

Helsinkiin muutettuani olin kerran palaamassa kotiin eräistä juhlista. Jaoin taksin Putouksesta tutun näyttelijän Riku Niemisen kanssa, ja olin niin tohkeissani, että tein asiasta Facebook-päivityksen.

Putous teki minusta ammattiesiintyjän. Kun aiemmin tein opettajan työn ohella improvisaatiokeikkoja muutaman kympin palkkioilla, Putouksen myötä aloin elättää itseni näyttelemällä.

En ole missään vaiheessa ajatellut, että jättäisin opettajan työn lopullisesti tai että se olisi minulle kakkosvaihtoehto. Näyttelijän työ vie nyt kuitenkin niin paljon aikaa, että minun on keskityttävä siihen täysillä.

Olen vanhemmilleni kiitollinen, että he korostivat opiskelujen tärkeyttä. Freelance-näyttelijän työ on tuulinen ala, jolle tulee jatkuvasti uusia kasvoja. Turvallisuushakuisena ihmisenä olen onnellinen siitä, että minulla on takataskussa myös toinen ammatti.

Ernest on aina viihtynyt naisvaltaisissa kaveriporukoissa. ”En pidä itseäni minään superäijänä. Varsinkin nuorempana koin perinteisen miehen mallin hieman ahdistavana.”

Huithapelin hommaa

Vanhempani ovat ylpeitä menestyksestäni näyttelijänä, mutta rakas mummini piti näyttelemistä aluksi huithapelin hommana. Hänkin ymmärtää nykyisin, että elätän sillä perheeni.

Lapsuudenkokemukseni ovat muovanneet minusta sen miehen, joka nykyään olen. Sen lisäksi, että koti on ollut minulle turvallinen paikka, olen saanut myös valtavasti kannustusta. Vanhempani opettivat minulle myönteisen ajattelun voiman.

Olen aina pitänyt itsestäänselvänä sitä, että minulla on lupa haaveilla ja tavoitella unelmiani. Nyt aikuisena tiedän, että unelmat voivat toteutua.

Tiedän olevani etuoikeutetussa asemassa. Olen käynyt isäni kanssa muutaman kerran hänen kotimaassaan Togossa Länsi-Afrikassa. Matkat toiseen kotimaahani ja sukulaisiini tutustuminen ovat antaneet minulle perspektiiviä elämään.

Olen hyvin onnekas ja kiitollinen siitä, että olen sattunut syntymään Suomeen. Olen saanut kaikki mahdollisuudet rakentaa mieleiseni elämän.

Vaikka kontrasti Suomen ja Togon välillä on suuri, mailla on myös paljon yhteistä. Molemmat ovat pieniä ja melko tuntemattomia maailmankolkkia.

Meitä puoliksi suomalaisia ja puoliksi togolaisia ei ole kovin monta. Identiteettini perustassa yhdistyy kaksi harvinaista ja omaperäistä kulttuuria.

Perhekäsitykseni on afrikkalainen: perheeseen kuuluvat myös ystävät ja läheiset. Togossa asuu edelleen isäni sisaruksia ja serkkujani.

Yhdessä rakkaimmista lapsuudenkuvistani istun vauvana togolaisen mummoni sylissä. Odotan innolla sitä, että pääsen tutustuttamaan tyttäreni hänen togolaisiin juuriinsa ja sikäläiseen elämänmenoon. Perhe on minulle tärkein asia maailmassa.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 2/2020. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 30.8.2020
1 kommentti