Eeva

Näyttelijä Anu Sinisalo: ”Uneni paljastavat tulevia tapahtumia”


Näyttelijä Anu Sinisalo, 53, aistii herkästi muiden tunteita. Energiaa vievien työjaksojen jälkeen hän tarvitsee omaa tilaa ja hiljaisuutta. Kokemuksen myötä hän on oppinut hyväksymään oman epätäydellisyytensä ja jopa nauramaan sille.
Kuvat Jouni Harala

”Olen aina ollut tarkkailija, hiljainen ja vähän vetäytyvä. Olen viihtynyt paremmin itseäni vanhempien seurassa. Lapsena minusta oli ihanaa kuunnella aikuisten keskustelua. Joskus jopa teeskentelin nukkuvani, että saisin kuulla, mitä he puhuvat. Imin asioita itseeni kuin sieni.

Huomasin myös, että ihmisten elekieli saattoi välillä olla suuressa ristiriidassa puhutun kanssa. Tunnen, vaikka en osaa sanoa miten, kun joku ei tarkoita, mitä sanoo.

Nautin keskustellessani, kun voin aistia kaikkia niitä sävyjä, joita ei ääneen sanota. Se on kuin kuuntelisi suurta sinfoniaorkesteria. Meissä ihmisissä on niin paljon kiinnostavia kerroksia.

Koen, että muiden on helppo puhua minulle. Ventovieraatkin saattavat pysäyttää minut kaupungilla ja avautua isoista ja kipeistäkin asioista. Kun kuuntelen heitä, on kuin kokisin itse samoja tunteita.

Tämä aistiherkkyys on auttanut näyttelijäntyössäni. En kuitenkaan haaveillut nuoruudessani näyttelijän ammatista. Perhe oli minulle hyvin tärkeä. Olin ainoa lapsi. Myöhemmin sain sisar- ja velipuolen.

Poikani Aleksi on 34-vuotias. Tietysti olisi kivaa, jos saisin joskus lapsenlapsia. Jos niin ei käy, ei elämässäni mikään mene pilalle sen takia. Veljelläni on pienet lapset, joiden kanssa voin leikkiä ja touhuta. Pieni sukumme on perhekeskeinen.

Anu Sinisalo kuvitteli nuorempana, että viisikymppisenä hänen elämänsä olisi seesteistä. Niin ei käynyt. ”Onneksi ihminen ei ole koskaan valmis.”

Onni matkassa

Valmistuin Teatterikorkeakoulusta vuonna 1996. Olen ollut onnekas, kun olen saanut tehdä paljon töitä. Olen aina ollut freelancer enkä pidä itsestäänselvyytenä sitä, että työt riittävät.

Joskus olen ollut pitkiäkin aikoja työttömänä. Koen olevani näyttelijänä kokonaisuus. Kun pitää pysähtyä, luova puoli minussa autioituu. Silloin koen väistämättä epäilyksen hetkiä, jolloin mietin, että tässäkö tämä nyt sitten oli.

Pitkän ja intensiivisen työrupeaman jälkeen tulee tyhjyys, ja saatan vaipua epätoivon alhoon. Tuntuu kuin putoaisin, enkä voi olla varma, ottaako kukaan kiinni. Vaikka tunnen nämä tunteet entuudestaan ja tiedän niiden menevän ajallaan ohi, se ei helpota niiden kokemista.

Epävarmuutta

Epävarmuuden kestäminen on sietämätön mutta välttämätön vaihe. Iän ja kokemuksen myötä olen kuitenkin oppinut, että tulipa vastaan mitä tahansa, selviän siitä. Sama pätee elämän muihinkin osa-alueisiin. Tiedän jo, että lähes kaikesta selviää.

Olen saanut esiintyä sekä näyttämöllä että elävässä kuvassa ja näytellä mielenkiintoisia ja ristiriitaisia naisia. Unelmaroolia minulla ei ole. Yritän löytää jokaisesta roolista jonkinlaista vastavoimaa, vaikka sitä ei olisi hahmoon kirjoitettu.

Neljä viimeksi kulunutta vuotta on kehoni ja sieluni ollut vuokrattu rikosdraamasarja Sorjoselle. Esitän siinä poliisi Lena Jaakkolaa. Kolmas kausi on nyt valmistunut.

Rakastan työtäni. Nautin sen yllätyksellisyydestä, hetkistä jotka sytyttävät, siitä intohimosta ja antaumuksellisuudesta.

Työni saa minut tuntemaan itseni etuoikeutetuksi ja nöyräksi. Näytellessäni olen oman heimoni parissa.

Anu Sinisalo nauttii aidoista kohtaamisista ja intensiivistä keskusteluista ihmisten kanssa. ”En ole small talk -ihminen.”

Uusi rooli

Aloittaessani uutta roolia minuun iskee paniikki: pelkään, etten ikinä selviä siitä. Luen käsikirjoitusta yhä uudestaan, yritän saada roolihahmostani selvää, kunnes kaikki on yhtä suurta sekamelskaa päässäni.

Sitten koittaa ensimmäinen työpäivä ja muistan, että me kaikki teemme tätä työtä yhdessä, en todellakaan ole yksin. Tuolloin rauhoitun.

Kokemuksen myötä olen oppinut säännöstelemään energiaani paremmin. Tunnen jo kehoni mekanismin.

Silti väsymys yllättää: mieli jaksaisi pidemmälle, keho ei.

Olen kuitenkin oppinut käyttämään väsymystä myös työkaluna, enkä enää yritä pyristellä siitä irti vaan annan itseni olla.

Vaikka kuvattavana oleva kohtaus olisi riemukas, oma väsymyksen tila voi tuoda siihen lisää sävyjä ja syvyyttä.

Herkkä havainnoija

Työtilanteissa minussa herää herkkä havainnoija. Haluan olla vahvasti läsnä vastanäyttelijän kanssa. Kuuntelen, mitä hän sanoillaan tai tekemisillään tarkoittaa, mihin pyrkii tai mitä haluaa roolihahmoltani. Se vie paljon energiaa.

Kuvauksissa on läsnä suuri joukko ihmisiä ja erilaisten aistiärsykkeiden määrä on valtava. Koen asioita kaikilla aisteillani, ja liiallinen herkkyys voi viedä voimia.

Iän myötä olen huomannut olevani hyvin herkkä erityisesti äänille ja valoille. Minun on vaikea keskittyä mihinkään, kun äänet kimpoilevat. Varsinkin väsyneenä herkkyyteni korostuu.

Vastapainoksi olen oppinut suojelemaan itseäni. Kuvausten jälkeen haluan olla tilassa, missä on mahdollisimman vähän ärsykkeitä. Haluan olla läsnä itselleni.

Minulle se tarkoittaa sitä, että voin istua ja ihmetellä. Tuijottelen pilven muotoja, tähtiä tai muuttuvaa luontoa. Puuhastelen kotona, luen tai uppoan elokuvien ja televisiosarjojen maailmaan.

Näissä hetkissä kasaan itseäni. Silloin en ole puhelimen tavoitettavissa. On vaatinut opettelua laittaa puhelin äänettömälle ja ymmärtää, että mikään sellainen ei mene ohi, mistä minun pitäisi juuri siinä hetkessä olla tietoinen.

Tässä elämänvaiheessa se on mahdollista. Minulla on vain kourallinen todella hyviä ystäviä, ja he ymmärtävät tilantarpeeni.

Unet ovat Anu Sinisalolle merkityksellisiä. ”On tärkeää antaa itselleen lupa muistaa ne unet, jotka on muistettaviksi tarkoitettu.”

Hällä väliä

Toinen selviytymiskeinoni on, etten ota itseäni turhan vakavasti. Se on vain vahvistunut iän myötä. Vaikka yksi puoli minusta on totinen ja saatan velloa mielen myllerryksessä, seuraavana päivän nauran ’sirottelen tuhkat päälleni’ -asennettani.

Itselleen ja omille lapsellisuuksilleen nauraminen on puhdistavaa. Oman epätäydellisyytensä hyväksyminen ja sille antautuminen helpottaa elämää kummasti.

Näin viisissäkymmenissä olen uudestaan kuin murrosikäinen. Erona nuoruuteen on, että nyt tiedostan asian. Tällä elämänkokemuksella näen esimerkiksi oman kiukkuni tai ärtymykseni syyt ja seuraukset kuin vierestä katsoen. ’No siinähän nyt riehut, anna mennä!’

Tuntuu kuin saisi luvan kanssa olla hankala, hölmö ja lapsellinen. Kuvittelin nuorempana, että viisikymppisenä elämäni olisi seesteistä ja voisin vihdoinkin huokaista syvään helpotuksesta.

Niin ei käynyt. Onneksi ihminen ei ole koskaan valmis.

Näyttelijän työssä ikä tuo haasteita. Toivoisin, että televisiossa tai valkokankaalla kerrottaisiin tarinoita omasta ikäpolvestani muutoinkin kuin stereotypioiden kautta.

Jaana Saarinen tekee loistavan roolityön keväällä 2019 ensi-iltaan tulleessa Samppa Batalin elokuvassa Äiti. Ehkä elokuvan myötä alkaa uusi vaihe: tekijät saavat uteliaisuutta ja rohkeutta kertoa tämän ikäpolven tarinoita nyt, eikä vasta sitten, kun meidän aikamme on jo mennyt.

Ikä tuo muutoksia

Peiliin katsoessani olen hyväksyvämpi kuin aiemmin. Tietysti näen iän mukanaan tuomat muutokset, mutta olisi hulluutta antaa niiden vaikuttaa liiaksi.

On päiviä, jolloin pidän itsestäni enemmän ja toisia, jolloin voisin vetää jätesäkin päähäni ja olla näkymätön. Ne tunteet eivät liity ulkonäköön, vaan ihmisenä olemiseen.

Iän myötä keho toimii eri tavalla. Rasituksista palautumiseen kuluu huomattavasti enemmän aikaa kuin ennen.

Luotan intuitiooni ja kuulostelen, mitä kehoni milloinkin tarvitsee. Huomaan olevani entistä valppaampi erilaisten tuntemusten kanssa.

Pari vuotta sitten siirryin kasvisvoittoiseen ruokavalioon myös eettisistä syistä. En syö punaista lihaa lainkaan. Harvemmin otan lautaselleni kanaa, ja maitotuotteitakin olen vähentänyt. En kuitenkaan ole fundamentalisti syömisen suhteen.

Keväällä, jäidenlähdön aikaan, kävin uimassa, ja olen jatkanut uimista. Vesi tekee minut onnelliseksi.

Ehdoton ykkönen

Nukkuminen on oman terveyteni tukipilareista ehdoton ykkönen. Olen aina tarvinnut paljon unta, välillä nukun huonommin ja välillä paremmin.

Unimaailmalla on minulle hyvin tärkeä. Näen erityyppisiä unia: toisinaan näen selkeitä kuvia, toisinaan lauseita tai pelkkiä numerosarjoja. Herään keskellä yötä kirjoittamaan uneni muistiin, minulla on aina sängyn vierellä paperia ja kynä.

Olen oppinut, että mieltä voi harjoituttaa unien muistamiseksi tai sen ymmärtämiseksi, mitä unilla on sanottavana. Joskus voi mennä vuosia, ennen kuin ymmärrän unen viestin, mutta olen oppinut kantapään kautta, että unet ovat merkityksellisiä.

Näen unissani etukäteen suurehkoja elämäntapahtumia. Se on lohdullinen kokemus. Ensimmäisen tärkeän uneni näin teini-ikäisenä. Olimme mökillä, ja silloinen poikaystäväni lähti käymään jossain autolla, mutta häntä ei kuulunut takaisin.

Yöllä näin unessa hieman aiemmin kuolleen vaarini. Hänellä oli kädessään seudun kartta, johon oli merkitty eräs tienmutka ja kirjoitettu sana ’onnettomuus’.

Kun aamulla kuulin, että poikaystäväni oli viety ambulanssilla sairaalaan, tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Oivalsin, että näin asiat minulle kerrotaan.

”Iän ja kokemuksen myötä olen oppinut, että tulipa vastaan mitä tahansa, selviän siitä."

Turhasta huolehtija

Mietin välillä, minkälaisten luonteenpiirteiden kanssa haluaisin jatkaa loppuelämäni ja mitkä ovat tehneet tehtävänsä niin, että voin luopua niistä.

Turhasta huolehtimisesta voisin ainakin luopua. Järjellä ymmärrän, etten voi huolehtia maailmaa valmiiksi. Tunnepuolella siitä irrottautuminen on vaikeampaa.

Kun huomaan huolehtivani liikaa, yritän pohtia, onko se todellakin tarpeellista. Aina en onnistu, mutta kun tiedostan jonkin solmukohdan itsessäni, työstän sitä alitajuisesti. Se on helpottavaa.

Toivon, etten ikinä lankea katkeruuteen. Kyynistyminen ja katkeroituminen ovat lähellä toisiaan. Ne ovat kuin emotionaalinen musta aukko, johon häviää, ja joka tuhoaa kaiken ympäriltään – kuten ankeuttajat Harry Potter -kirjoissa.

Tietysti elämässä on synkkiä hetkiä. Yritän kuitenkin astua uusiin kokemuksiin puhtain mielin. Menneisyys voi tuoda niihin omat sävynsä, mutta siltikin yritän. Tommy Hellsten on kiteyttänyt sen hienosti: ’Älä anna menneisyyden varjojen estää näkemästä uusia mahdollisuuksia.’

Tunneihminen

Olen hyvin tunneihminen, mutta toisaalta osaan pitää jalat maassa. Kuitenkin oikein isoissa asioissa kuuntelen sydämen ääntä. Järki saattaa sekoittaa oikean tien.

Perusluonteeltani olen hyväntuulinen. Herään lähes joka aamu onnellisena ja uteliaana uuteen päivään. Onnellisuus merkitsee jokaiselle hieman eri asiaa.

Se, että pyritään koko ajan jatkuvaan onnellisuuden tilaan, voi olla myös ansa.

Arkena saan iloa pienistä, yksinkertaisista asioista. Esimerkiksi siitä, kun käyn ostamassa pienelle parvekkeelleni kukkia tai käyn kävelyllä luonnossa koirani kanssa.

Pinja on Espanjasta tuotu, hyvin huumorintajuinen ja nauravainen löytökoira. Se täyttää nyt neljätoista vuotta.

Olemme saaneet kulkea pitkän yhteisen matkan, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Pieni koira on opettanut minua enemmän kuin minä sitä.

Joskus, kun minulla on ollut synkempiä ajanjaksoja, olen unohtanut unelmoimisen. Identiteettini ilman unelmia ei kuitenkaan ole ehjä. Olen arka puhumaan julkisesti unelmistani, koen, että niistä häviää jokin taika. Unelmani ovat intiimejä, oraallaan olevia asioita.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 8/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 16.11.2019