Eeva

Anja Pohjola suree yhä 35 vuotta sitten menehtynyttä Pärreä ja juttelee tämän kanssa päivittäin: ”Mieheni opetti rakastamista, huumorintajua, anteeksi antamista ja pyytämistä”

Anja Pohjola suree yhä 35 vuotta sitten menehtynyttä Pärreä ja juttelee tämän kanssa päivittäin: ”Mieheni opetti rakastamista, huumorintajua, anteeksi antamista ja pyytämistä”
Näyttelijä Anja Pohjola muistelee mielellään rakasta miestään ja ystäviään, joiden kanssa saattoi nauraa sydämen pohjasta. Ikävä on kova. Silti hän jaksaa nousta yhä näyttämölle, vaikka kepin kanssa.
Julkaistu: 13.3.2022

Lemmen seitsemäs taivas on meidän kaikui sairaalan käytävillä, kun Anja Pohjola, 90, poistui polven tekonivelleikkauksen jälkeen pyörätuolilla kohti invataksia.

”Huonetoverini Tauno viritti operettisävelmän ja lauloimme sitä duettona. Kaikki seisoivat käytävällä vilkuttamassa ja taputtamassa, hoitajat ja lääkäritkin. Se oli ihanaa.”

Anja Pohjola leikattiin syyskuun alussa Tampereella, sieltä kyyti toi Helsingin Laakson sairaalaan toipumaan ja saamaan fysioterapiaa. Määrä oli viipyä kaksi viikkoa.

”Huoneessa oli kolme miestä ja minä, verhot vain välissä. Kaksi vanhempaa toipilasta ja yksi onnettomuudesta rautakehikoissa kuntoutusta odottava nuorimies.”

94-vuotias Tauno osoittautui varsinaiseksi hurmuriksi.

”Hän lausui runoja ja lauloi minulle joka ilta tuutulaulut nätillä pehmeällä tenorin äänellään. Yhtenä vaikeana yönä luimme yhdessä Isä meidän -rukouksenkin”, Anja alkaa kehrätä tarinaa.

Anja Pohjola tekee mielessään yhä näyttelijäntyötä, tarkkailee ihmisiä ja rakentelee tarinoita. ”Kummasti se tapa on iskostunut.”

Oli rauhatonta, toinen ikämies muistisairaana levoton. Anja ajatteli, että sieltä on päästävä äkkiä pois tai hulluksi tulee. Niinpä hän kävi jumppaamassa myös yksin ja teki töitä niin kovasti, että pääsi kotiin jo viikossa.

”Kotona ei ole ihmeiden tekoa jatkettu. Säryt ovat pahat. Pihtaan kipulääkkeitä yötä varten, että saisin nukutuksi edes vähän.”

Pakko oli kuitenkin mennä eteenpäin, sillä Anja oli lupautunut esiintymään.

Kaksi kuukautta tekonivelleikkauksen jälkeen Anja Pohjola veti Vantaan Teatterin upouudella Silkkitehtaan lavalla puolitoistatuntisen Kerran vielä, Anja -esityksensä.

”Ihmisten reaktiot tuntuivat hyvältä, he nauroivat ja itkivät, elivät mukana. En mennyt näyttämölle rollaattorin kanssa, vaan keppi tukena. Polvea särki ennen ja jälkeen esityksen, vaan ei lavalla. Siellä vissiin luulee olevansa nuorempi, unohtuu kaikki muu.”

”Teatterisukuihin syntyneillä on toisenlaisia valmiuksia kuin tavallisen työläisperheen lapsella”

Anja Pohjola on aina ollut kova tekemään töitä. Ensin lapsuudenperheensä arkea pyörittäneenä esikoistyttärenä, kun äiti kuoli vain 42-vuotiaana, sitten näyttelijänä. Hän aloitti lapsinäyttelijänä Jyväskylän teatterissa jo vuonna 1947.

Anja Pohjola on urallaan ehtinyt tehdä satoja rooleja niin näyttämöllä kuin kameran edessä.

Sittemmin Anja on ollut kiinnitettynä moneen teatteriin, Televisioteatterissa hän ehti olla 29 vuotta. Pitkä rupeama tuotti yli kaksisataa roolia. Eläkkeelle Anja jäi Kansallisteatterista vuonna 2002.

”Jyväskylässä esitimme satunäytelmää, jossa Heikki Wärtsi oli prinssi, Anneli Haahdenmaa prinsessa ja minä hoviherra – karaktäärihommat alkoivat heti. Sain tehdä isoja rooleja, kun teatterinjohtaja Matti Aro luotti ja opetti.”

Anja Pohjola sanoo olleensa hyvissä käsissä. Hän kävi musiikkiopistoa ja otti puheopetusta, opiskeli itsekseen.

”Luin ja yritin sivistää itseäni. Teatterikoulussa se olisi käynyt automaattisesti. Kun ei ollut virallista oppia, piti yrittää enemmän ja tehdä paljon töitä. Teatterisukuihin syntyneillä on toisenlaisia valmiuksia kuin tavallisen työläisperheen lapsella.”

Televisioteatterissa Anja sai lukea monologina Minna Canthin kirjeitä Lucina Hagmanille (1975).

Tampereelle perustetussa Pikkuteatterissa tehtiin kunnianhimoista työtä, ahtaissa tiloissa ja pienin budjetein. Kerran frakkiin puettu talonmies sai esittää Anjan saattelijaa, joita olisi pitänyt olla täysi tusina.

”Meitä oli kiinnitettynä kolme naisnäyttelijää. Eräs toimittaja määritteli, että Heidi Krohn näyttelee kiltit tytöt, älykkäät näyttelee Helinä Viitanen ja tuhmat ja eilensyntyneet tekee Anja Pohjola. Minä sain ihanimmat roolit.”

Heidi Krohn asuu nyt Anjan alakerran naapurina Lallukan taiteilijakodissa. Heidi kävi juuri ovella kyselemässä, löytyisikö kollegalta kuulokkeisiin sopivia pattereita.

Paljon ikimuistoista on takana ja tehtynä. Kameratyöskentelystä ja elokuvista Anja on nauttinut. Juhani Ahon Rautatie-kirjaan pohjanneen elokuvan Liisan roolista, juurevasta ja lempeästä, tuli Jussi-patsas.

Anja Pohjola arvostaa naiskirjailijoiden tekstejä. Ritva Siikalan ohjaama Onnenseitti oli koottu Maria Jotunin novelleista (1994).

Rauni Mollbergin ohjaama pitkä televisioelokuva Toivo Pekkasen omaelämäkerrallisesta kirjasta Lapsuuteni oli tärkeä työ. Vei toista vuotta, kun sitä kuvattiin Kotkassa alkuperäisillä tapahtumapaikoilla kaikkina vuodenaikoina. Anja näytteli Toivon äitiä.

”Kerran jonkin elokuvan kutsuvierasnäytöksessä viereeni tuli hauskannäköinen nelikymppinen mies. Hän sanoi olleensa sängyssäni. Ihmettelin, mitä pelleilyä se oli, mutta selvisi, että hän oli lapsena näytellyt yhtä Toivoista. Heitä oli monenikäisiä, vauvasta lähtien.”

”Oli suuri onni, että löysin sellaisen miehen”

Televisioteatterissa Anja Pohjola tutustui näyttelijäkollega Pehr-Olof ”Pärre” Siréniin. Kahden teinitytön isä oli jäänyt kahta vuotta aiemmin leskeksi.

Kun Anja ja kahdeksan vuotta vanhempi Pehr-Olof menivät naimisiin, Anja oli 32-vuotias. Hän oli maksanut vanhanpiianveroa jo vuosia, seurustellut ja ollut kerran kihloissakin, mutta kukaan ei tuntunut oikealta ennen Pärreä.

Anja Pohjola tuntee, että puoliso Pehr-Olof kulkee yhä hänen rinnallaan. Valokuvan silmät seuraavat Anjan tekemisiä ja puheita.

”Oli suuri onni, että löysin sellaisen miehen. Yhteinen olemisemme tuli sitä vahvemmaksi, mitä enemmän eteen osui vaikeuksia. Hän oli kultainen, ja samalla arvoituksellinen ihminen. Aina ei ollut helppoa, ja sitten kuitenkin oli: niin täynnä rakkautta, että joskus meni ihan yli.”

Äkkipikaisia he olivat molemmat, mutta Pärre sai käännettyä asiat nopeammin huumorin puolelle. Anjalla kesti pidempään, sisu ei antanut periksi.

”Olin niin kauan elänyt itsekseni, että minun oli vaikea antaa toiselle tilaa. Aika pian opin, etten enää mököttänyt, ilman sitä oli mukavampaa. Nyt vanhemmiten ei enää välitä olla oikeassa.”

”Yhteinen olemisemme tuli sitä vahvemmaksi, mitä enemmän eteen osui vaikeuksia.”
Anja Pohjola

Pehr-Olof piti hyvää huolta. Houkutteli yökukkujan syömään aamupalaa, teki uunipuuroa. Jauhoi kahvipavut, tuoksukin oli ihan toisenlainen.

”Kyllä minä nyt söisin puurot, nuuhkisin ja joisin kahvit. Ja lähtisin merelle, kun Pärre veneilyä niin rakasti.”

Kun pandemia oli korkeimmillaan, Anja pyysi Pärren Isa-tyttären poikaa Janusta ja tämän vaimoa viemään hänet meren rantaan.

”En ollut nähnyt avointa vettä pitkään aikaan, vaikka asun Helsingissä. Muistelin kahvila Ursulassa istuessamme venematkojamme, nyt ne olisivat maistuneet. Olen niin huono uimari, että kunnioitin merta suuresti, suorastaan pelkäsin. Nyt muistot ovat rakkaita.”

Veneily oli lähellä Pärren sydäntä. Mimmi-veneen kotilaituri oli Hietalahden rannassa. Kyytiin on päässyt Janus Hanski.

”Velat tekivät ärtyisiksi”

Pariskunta oli ostanut isolla lainalla asunnon Etu-Töölöstä, kun Pehr-Olof sairastui ja joutui jättämään työnsä. Piti elää yhdellä palkalla.

”Päätimme, ettemme ota lisää velkaa, vaan myymme kodin pois ja elämme niin, ettei tarvitse tapella – velat tekivät ärtyisiksi.”

He halusivat mieluummin nauttia elämästä ja toisistaan ilman riitoja. Perhe muutti vuokralle lähelle entistä kotia.

Yhteiseloa kesti 26 vuotta. Pehr-Olof menehtyi 63-vuotiaana vuonna 1986.

Anjan elämä jakautuu kolmeen osaan: aikaan Pärren kanssa sekä aikaan ennen ja jälkeen Pärren. Pisimmäksi jaksoksi on venynyt leskeyden aika.

”Perhana, että piti semmoisen miehen lähteä! Hän opetti rakastamista, huumorintajua, anteeksi antamista ja pyytämistä.”

Oscar Wilden Sulhaseni Ernest on ainoa näytelmä, jossa Anja ja Pehr-Olof Sirén näyttelivät yhdessä kaikkina Televisioteatterin vuosinaan.

Ensimmäiset vuodet miehen kuoltua Anja kulki kuin sumussa.

”Poltin tupakkaa yötä päivää, kun en saanut öisin unta.”

Tupakoinnin Anja lopetti, kun hän kolme vuotta Pärren kuoleman jälkeen muutti nykyiseen Lallukan-asuntoonsa.

”Teetin kalliin remontin ja päätin, että tätä ei savusteta. Siihen se loppui.”

Ikävä ei katoa eikä oikeastaan edes laimene. Se voi iskeä varoituksetta milloin vain: kun katselee hyvää elokuvaa tai kuuntelee rakasta musiikkia.

Anja muistaa, miten Pärrellä oli tapana vetää kainaloon, niin nopeasti.

”Se kainalo, se kosketus, siihen meni kaikki, tuli hyvä turvallinen olo.”

Nyt, kovien yökipujen aikaan, Anjasta tuntuu, että Pärre on tullut takaisin painamaan käden selälle.

”Yhtenä yönä tuli tunne, että piti kysyä ääneen, oletkos siinä. Tuli Pärren tuttu rykäisy, ei muuta vastausta. Se oli turvallinen kokemus. Halusin kovasti, että hän tulisi siihen lohduksi.”

Makuuhuoneen pöydällä on kuva Pehr-Olofista, yksi viimeisistä. Anja sanoo, että Pärren silmät seuraavat häntä koko ajan.

”Joskus hän katsoo tiukkaan ja vähän pahasti, kun puhelen. Tulee muljautus, että nyt taisi mennä liioittelun puolelle.”

Se naurattaa. Kosketuksen kaipuu ei ole kadonnut. Mutta onhan olemassa mielikuvitus ja muistot.

Paljon on omasta asenteesta kiinni

Nauruakin on ikävä. Kollega Maija Karhin kanssa he nauroivat vilpitöntä, hassua naurua, välillä vatsat kipeänä. Varsinkin silloin, kun he esittivät kahdestaan Daniel Katzin heitä varten kirjoittamaa näytelmää Mies se on vainajakin.

Kaksikko kiersi esiintymässä pitkin poikin Suomea ja vähän Ruotsissakin.

Anja Pohjola terästäytyy irti haikailuista ja jatkaa, että paljon on omasta asenteesta kiinni.

”Älä vaivojas valita, ota ilo irti siitä mitä on. Älä katso taaksepäin, älä tulevia suunnittele.”

Anja Pohjolan ja Pärren yhteiseloa kesti 26 vuotta. Pehr-Olof menehtyi vuonna 1986.

Ikuinen uteliaisuus ja ajassa kiinni pysyminen ovat tärkeitä.

”Niin kauan kuin henki pihisee, luen päivän poliittiset asiat ja olen mukana niin paljon kuin pystyn.”

Kodin ulkopuolella hän tekee mielessään yhä näyttelijäntyötä.

”Katselen ympärilleni, löydän ihmisiä, rakennan tarinoita. Kummasti siihen on ikuinen vietti.”

Viisi sukupolvea

Televisioteatterissa tehtiin uraauurtavaa työtä.

”Oli hienoa, että siellä oli eri-ikäisiä näyttelijöitä: vanhempia ihania naisia, sellaisia kuin Irma Seikkula, Emma Väänänen, Asta Backman, Maippi Heljo, Aino Lehtimäki, ja oli vanhoja miehiäkin. Kun Kom-teatterin väki tuli vierailemaan, he ihastelivat, että olimme kaikenikäisiä. He olivat kaikki samaa ikäpolvea.”

”Politisoitumisen vaihe oli paha. Emme Pehr-Olofin kanssa halunneet mennä siihen mukaan.”

Kaksi asiaa Anjaa harmittaa Televisio-teatterin ajoilta. Ensinnä se, että naiskirjailijoiden tuotantoa esitettiin niin vähän. Tai kun sellaista esitettiin, ohjaajana oli mies ja näkökulmahenkilöksi nostettiin kuitenkin aina mies.

”Myös politisoitumisen vaihe oli paha. Emme Pehr-Olofin kanssa halunneet mennä siihen mukaan. Saimme tuta, että emme olleet tervetulleita kaikkiin tilanteisiin. Pärjäsimme mutta kyllä se koski. Uskon, että Pehr-Olofin sairaus johtui osin siitä.”

Veneily piti jättää, kun Sirén ei enää jaksanut. Perhe hankki vuokramökin Askolasta, ja Pärrekin tervehtyi.

”Otimme elikoita, kasvatimme komeat tomaatit ansarissa ja kasvit ryytimaalla. Se oli ihana paikka. Olimme siellä pitkät kesät. Lapset tykkäsivät, varsinkin Isa ja Seppo Hanskin nelikko, Janus Hanski, Anna Hanski, Pinja ja Petra, viihtyi siellä. He rakastivat eläimiä.”

Avioliiton myötä Anja Pohjola sai perheen ja ison suvun. Sylissä istuu Anna Hanski.

Jutut ankoista, kalkkunoista, kääpiökanoista ja -kukosta, jotka kiipeilivät puuhun, ovat hulvattomia. Oli Nuppu-vasikka ja pässi Nikolai, jota ei teurastettu koskaan. Pankolla kypsyi viili. Munat maittoivat kaikille.

Sato oli niin runsas, että kauden päätteeksi piti vuokrata kylmäkaappi kaupungilta, pakastimia ei vielä ollut.

”Olin meijerikkö ja leipuri kaiket kesät. Tykkäsin huushollaamisesta koko isolle katraalle, lapsille ja heidän kavereilleen. Seuraavan sukupolven kanssa en olisi enää jaksanutkaan.”

Seitsemänä mökkikesänä syntynyt yhteys ja läheisyys Hanskin kvartettiin kantaa yhä. Anna, Janus ja Pinja ovat esiintyneet yhdessä mumman kanssa.

Vuokramökki Askolassa tuli rakkaaksi koko lähisuvulle. Maalaiselämää vietettiin lastenlasten ja eläinkatraan kanssa koko pitkä kesä.

Anja on ihaillut nuorten aloitekykyä: kun korona vei työt, Anna perusti ravintolan Leppävirralle, Janus taas julkaisi albumin country-musiikkia.

Sukupolvia on nyt viisi. Annan Nenna-tyttärellä on 3,5-vuotias Kasperi. Anja suree, että on voinut olla nassikkaan vain puhelinyhteydessä, mumman digitaidot eivät yllä muuhun yhteydenpitoon.

Hyvät herrat

Kymmenet vuodet televisioteatterissa eivät tuoneet yhtä suurta tunnettuutta kuin MTV:n satiirisarja Hyvät herrat. Anja oli siinä mukana saunottaja Tyynenä 1991–1996.

”Ohjelma jatkui ja jatkui. Siinä oli politiikkaa ja huumoria, fakta ja fiktio sekoittuivat. Ulkomailla ihmeteltiin, miten poliitikot tulevat mukaan sellaiseen. Ihan mielellään tulivat.”

Yhtä ronskisti Anja itse otti kylvettäjän roolinsa. Hän ei arastellut vaan hankasi harjalla kuin ammattilainen. Ja kiirehtää heti sanomaan, että pestävät olivat aina pöksyt jalassa.

Vähän Anjaa harmittaa, että nuoremmat tuntuvat usein muistavan vain Hyvät herrat, vaikka niin paljon enemmän on ollut muuta.

Anja Pohjola täyttää keväällä 14. maaliskuuta 91 vuotta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö onnitteli vaimonsa Jenni Haukion kanssa sydämellisesti ja virallisesti Anjaa, kun tämä täytti 90 vuotta.

Sarjan suurimman suosion aikaan liikkuminen kaupungilla oli toisinaan yhtä katkokävelyä. Aina joku taputti olalle ja sanoi, että kiitos kaikesta. Tai tuli nuoria miehiä keskellä katua kysymään, saako halata.

Alkuaikoina sellainen häkellytti, mutta oli siinä hyvätkin puolensa.

”Sen ihanampaa ei voinut olla, varsinkin, jos oli sattunut huonompi aamu ja yksi tai kaksi ihmistä tulee sanomaan jotain kivaa. Jos tekisin joskus kirjan, sen nimi voisi olla Elämäni selät.”

Kun Anja Pohjola viime keväänä täytti 90, yksi hänen elämänsä selistä muisti addressilla. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö onnitteli ensin vaimonsa Jenni Haukion kanssa sydämellisesti ja virallisesti. Alla oli käsinkirjoitettuna lisäys: ”Kiitos upeasta työstä – ja, niin, selänpesusta.”

Anja muistelee, miten lutuinen pestävä nuori Niinistö oli, ja huumorintajuinen. Vuosi oli 1994 ja Niinistö matkalla puolueensa puheenjohtajaksi.

Aina löytyy apua, jos ymmärtää pyytää

Ensin ikäihmistä eristivät koronasulut, nyt samaa yrittävät Anjan kotitalon hankalat ulkoportaat ja raskas ovi: rollaattorilla niissä ei yksin kulje.

Vaan ei huolta: apujoukkoja löytyy naapurista. Tutut ystäväpojat vievät lähipuistoon vuodenaikoja ihastelemaan, ja Marjatta Leppänen hakee taksilla syömään muikkuja Eliteen. Yksi mukava näyttelijäpoika raahaa perille vichyvedet, toinen naapuri tuo iltapäivälehden.

Jos mieli tekee teatteriin Riihimäelle, Espooseen, Vantaalle, joku nappaa kyytiin ulko-ovelta. Aina löytyy apua, jos ymmärtää pyytää.

Anja viihtyy taiteilijakoti Lallukassa. Naapurit ovat auttavaisia, mutta oman ikäisiä sydänystäviä ei asukkaissa ole.

Suurin tuki on tullut lapsilta ja lapsenlapsilta. Ostokset hoidetaan, kotona tehtyjä herkkuja tulee ovelle. Janus on aparaattivastaava, korjaa reistailevan television ja hoitaa kännykän ongelmat. Ne ovat niitä bumerangi-juttuja: hyvä palaa ja kasvaa matkalla.

Lallukka on muuttunut paljon niinä yli kolmena vuosikymmenenä, kun Anja on siellä asunut. Ennen oli vanhoja kuuluisia taiteilijoita, moni heistä on nyt poissa. Mutta uusia on tullut tilalle, kuten Eveliina Pokela perheineen, Iiro Rantala ja Lotta Kuusisto, aktiivisia ja auttavaisia.

”Täällä ymmärretään ihmisten erilaisuutta. Nuoremmille olen opettanut, että sanotaan päivää, pidetään silmällä ja huolta. Vähän vahditaan kaunista ja ainutlaatuista taloamme.”

Puhelinjuttukavereita löytyy Televisioteatterin aikaisista Eeva-Maija Haukisesta ja Lissusta, Liisamaija Laaksosesta, sekä parin korttelin päässä asuvasta Marjatta Leppäsestä. Ei kuitenkaan sellaisia maratonkeskustelijoita kuin edesmenneet rakkaat ystävät, näyttelijä Eira Soriola ja Karhin Maija, jonka kanssa he saattoivat ruotia Tanssii tähtien kanssa -ohjelman ihmeitä koko lähetyksen ajan.

”Yhä tulee usein mieleen, että tästä pitäisi puhua Maijan kanssa, pirautanpa.”

Tärkeintä on elämä itse

”Tärkeintä on elämä itse. Että olen saanut elää, rakastaa ja tehdä työtä”, Anja Pohjola summaa.

Jos kaikki menee suunnitellusti, Anja Pohjola palaa kevättalvella toiveuusintana Vantaan Teatteriin Kerran vielä, Anja -esityksellään. Ja ehkä muitakin esiintymisiä on tulossa.

Varmasti Anja ei tohdi tulevaa arvata.

”Itselleni en muuta toivo, kuin että olisi vielä jonkinlainen järki olemassa, että loppuun asti tuntisin sekä tunteilla että järjellä. Tunne on hyvä olla olemassa. Empatia ihmisiä kohtaan. Se että olisi ihminen ihmiselle, aina.”

Anja on aina sanonut olevansa niin utelias, ettei vielä haluaisi kuolla. Kun niin moni asia kiinnostaa yhä.

”Ajattelen, että tärkeintä on elämä itse. Että olen saanut elää, tavata sellaisia ihmisiä kuin olen. Että olen saanut rakastaa ja tehdä työtä.”

Artikkeli on julkaista Eeva Nostalgia -erikoisnumerossa 13/2021.

Kurkista roolien taakse ja seuraa Eevaa myös Facebookissa ja Instagramissa.

Kuvat: Anja Pohjolan kotialbumi

2 kommenttia