Heidi Kyrö kyllästyi olemaan jukeboksi ja lopetti tanssilavakeikat kahdeksan vuotta sitten. Nyt Kiira-tytön äiti myy itse laulukeikkansa. Vaikka välillä on ollut hiljaista, Heidi ei ole tarttunut tanssijärjestäjien keikkatarjouksiin.
Oikeastaan Heidi Kyrö, 33, markkinoisi keikkojaan mieluummin puhelimitse, mutta useiden keikkajärjestäjien vastaus on sama: lähetä meille sähköpostia.
”Hei, olen siis Heidi Kyrö ja olin aikaisemmin yritykseenne yhteydessä pop/rock-keikan tiimoilta. Saatatte muistaa minut tango- ja iskelmäartistiajoiltani, mutta vuodesta 2003 olen tehnyt oman yritykseni puitteissa myös rock-ja popkeikkoja yhtyeeni kanssa. Ohjelmistooni kuuluu pop-, rock- ja soulklassikoita, ja esitämme illan aikana myös omia viime vuosina levyttämiäni kappaleita. Äänentoisto- ja valoshow kuuluvat pakettiin.”
Monet muistavat Heidi Kyrön ajalta, jolloin laulaja teki keikkoja vuodessa neljä kertaa enemmän kuin tällä hetkellä – eikä todellakaan myynyt ainuttakaan keikoistaan itse. Vuonna 1993 tangoprinsessaksi valitusta Heidistä tuli tähti jo 15-vuotiaana. Silloin levy- ja keikkamyynti olivat isojen yhtiöiden alaisuudessa. Iskelmäprinsessa teki kymmenen vuoden ajan keikkansa pääosin tanssikansan parissa. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö Heidi Kyrö olisi tuolloin yrittänyt tehdä muutakin kuin tanssi-iskelmää. Päinvastoin.
– Tanssikeikkailussa alkoi ensimmäisenä kyllästyttää se, että lavoilla tunsin olevani ennemmin jokin jukeboksi kuin yksittäinen artisti, joka esittää osaamistaan. Yritin jossain vaiheessa saada läpi jazzimpaa ohjelmistoa ja välillä taas rokimpaa. Halusin ilmaista enemmän musiikilla sitä, kuka olen. Oli ristiriitaista, että minua myytiin Heidi Kyrönä, mutta en saanut olla Heidi Kyrö. Eräällä keikalla tanssijärjestäjä tuli huutamaan minulle lavalle kolmannen biisin aikana, että nyt jumalauta sitä tangoa kehiin, siitä sinulle maksetaan!
Jälkeenpäin Heidion miettinyt, että oli ehkä kuitenkin liian nuori lähtiessään tangokilpailuun. Vaikka nuori nainen saikin omia näkemyksiään esille, touhu oli pitkälti levy-yhtiön pomojen käsissä.
– Menin useamman kerran itku kurkussa studioon, että en halua laulaa tätä kappaletta. Esiinnyin myös jossain tv-ohjelmassa reikäpusero, farkkumekko ja maiharit yllä. Ohjelman jälkeen levy-yhtiöstä tuli äkäinen puhelu, että mitä ihmettä sinulla oli päällä. Olisi pitänyt olla kuulemma seksikkäämpää. Kävimme tiukan keskustelun, että haluan näyttää muodikkaalta ja ikäiseltäni. Sen jälkeen he eivät enää puuttuneet ulkonäkööni. Olin tuolloin viisitoista.
– Kuvittelin naiivisti, että voisin olla Suomen Carola Häggkvist: tehdä levyn ja mennä sen kanssa kiertueelle. Pian ymmärsin, että kaikki tehtiin miellyttämään tanssikansaa. Jos he eivät pidä esittämistäsi kappaleista, he eivät tanssi. Minulle selvisi pikkuhiljaa, että monet eivät osaa tanssia eri tanssityylejä, vaan ainoastaan tiettyjä kappaleita. Siksi lavoilla toivotaan aina samoja kappaleita.
Heidi painottaa, ettei halua arvostella tanssilavakulttuuria, mutta kokee, ettei se ollut oikea paikka musiikille, jota hän halusi esittää.
– Olin pitkään kärsivällinen, sillä minulle sanottiin, että ensin pitää miellyttää ja tehdä pohjatyötä ja sitten pääsee esittämään omaa musiikkiaan. En usko, että olen ainoa lavoja kiertänyt artisti, joka ajattelee tällä tavalla.
10-vuotistaiteilijajuhlansa koittaessa Heidi päätti vaihtaa suuntaa kertarysäyksellä ja lopettaa tanssilavakeikat. Levy-yhtiö ja ohjelmatoimisto eivät innostuneet musiikkityylin muutoksesta, ja yhteisymmärryksessä päätettiin, että Heidi jatkaa omillaan.
Kesän 2003 Tangomarkkinoiden päätöskonsertin jälkeen Heidi tarttuikin sitten puhelimeen ja alkoi markkinoida itseään oman yrityksen nimissä.
– Tuntui aluksi oudolta soittaa, että hei tässä Heidi Kyrö, ottaisitko minut keikalle. Toisaalta olin jo hyvin nuoresta asti tiedostanut, että olen tuote.
Julkisuudessa aikuiseksi kasvaneesta Heidistä tuntui vapauttavalta, että hän oli ensimmäistä kertaa aikuisiässään vähemmän julkisuudessa.
– Identiteettini ei ollut onneksi kasvanut sen varaan, keikunko joka viikko jonkin lehden kannessa. Kyllähän ihmiset tulivat juttelemaan ja tulevat edelleen. Monet luulevat minun hävinneen tahallaan johonkin ja lopettaneen musiikin tekemisen.
Heidin ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli haastava. Vuonna 2003 esitettiin Idolsin ensimmäinen tuotantokausi, ja tämänkin vuoksi kilpailu maan musiikkibisneksessä koventui.
– Tottahan se on, että samoista keikoista tässä kilpaillaan. Festivaaleja on nyt kesälläkin aikaisempaa vähemmän, ja tarjolla on enemmän esiintyjiä. Muutamat vuodet näiden kahdeksan vuoden aikana ovat olleet todella hiljaisia. Kutsuja tv-ohjelmiin tai muihin ei ole juuri tullut. Missään vaiheessa en ole kuitenkaan ollut pistämässä pillejä pussiin. Keikkoja on ollut aina sen verran, että olen elättänyt niillä itseni.
Kappaleidensaaminen radiosoittoon ilman suuren levy-yhtiön tukea on hankalaa. Levyjä Heidi on tehnyt osittain omakustanteena.
– Olen pitänyt palavereja isojen levy-yhtiöiden kanssa, mutta emme ole päässeet ehdoista yhteisymmärrykseen. Monilla on yhä se käsitys, että ”sähän olet se tangoprinsessa ja sinulle sopisi meiltä kappaleita tekemään se ja se”. Eikä minulla ole lyödä tonneja tiskiin, että tämä kappale pitäisi saada soittoon. Sellainen sotii periaatteitani vastaan. Haluan, että musiikki myy itse itsensä.
Vuoden 2003 jälkeen Heidi Kyrö tuntuu esittäneen kaikkea muuta kuin sitä, mistä hän tuli tunnetuksi – eli tangoa. Rokimpien klubikeikkojensa ohjelmiston Heidi arvelee tällä hetkellä olevan samantapaista kuin Maija Vilkkumaalla tai Irinalla. Hän tekee myös pienimuotoisempia jazzkeikkoja akustisesti ja esiintyy isommilla areenoilla sinfonia- ja puhallinorkesterin solistina. Syksyllä ilmestyvän levyn kappaleet ovat lähinnä popahtavaa iskelmää ja funkya.
– Minulla on ollut haastetta tehdä Heidi Kyrö -brändi selkeäksi ihmisille, sillä haluan olla jatkossakin laulaja, joka tekee monenlaisia asioita ja keikkoja.
Vaikka välillä on ollut hiljaista, Heidi ei ole tarttunut tanssijärjestäjien keikkatarjouksiin.
– Usko pois, että minulle on tarjottu suuriakin summia yhdestä tanssilavakeikasta. En kuitenkaan ole tanssittaja, vaan ennemmin esiintyjä.
Hämeenlinnassaperheineen asuvan Heidin elämä ei oikeastaan kuulosta hassummalta. Puoliso Kimmo Kopra työskentelee armeijan soittokunnassa ja soittaa siinä sivussa vaimonsa yhtyeessä, sovittaa tämän kappaleita ja hoitaa paperiasioita. Keikkoja he tekevät noin 2–5 kuukaudessa huolellisesti suunnitellen ja ajan kanssa.
Maanantaista keskiviikkoon Heidi antaa laulutunteja pari vuotta sitten perustamassaan laulukoulussa. Onnea täydentää nurmikolla kirmaava puolitoistavuotias Kiira-tyttö, jonka lapsenvahdeiksi Heidin Kemissä ja Kimmon Hämeenlinnassa asuvat vanhemmat ovat aina valmiita. Enempää lapsia pari ei aio hankkia. Elämä kuulostaa nykyisen slow life -elämän ihannekuvalta: mielekästä työtä, johon ehtii paneutua, sekä sopivasti aikaa itselle, perheelle ja harrastuksille. Minkä takia haikailla siis kiireisten keikkavuosien perään?
– Olen parhaimmillani silloin, kun minulla on paljon tekemistä. Ja olisihan hienoa tehdä keikkoja pelkän maineen varassa, ilman jatkuvaa markkinointia. Ehkä haluan myös näyttää niille epäilijöille, jotka ajattelevat minun olevan ikuinen tanssilavojen lapsitähti, jota ei voi ottaa tiettyihin paikkoihin keikoille.
– Keikoilla nuorempikin yleisö on tykännyt menevästä esiintymisestäni. Minulle on tultu monta kertaa sanomaan, että tämähän on se sinun juttusi. Klubeilla porukka ei ole sillä tavalla kännisen rasvaista, kuten joskus lavoilla on ollut. Yleisö on hyväntahtoisempaa.
Heidi arvelee muuttuneensa paljon siitä 15-vuotiaasta, joka istutettiin ”alapääjuttuja viljelevien” muusikoiden kanssa samaan keikkabussiin.
– Olen aina ollut tosi kunnollinen ja jäykkä sosiaalisissa tilanteissa. Pidättyväisyys on hävinnyt minusta vasta Kimmon tapaamisen myötä. Hän sanoikin vähän aikaa sitten, että oletpa nykyään sosiaalinen ja noin vain alat rupatella vieraiden ihmisten kanssa. Olen yhä myös kunnollinen ja tarkka, eikä se minua häiritse.
Voiko Heidi olla jopa liian kunnollinen kiinnostavaksi rockartistiksi?
– Julkinen kuvani on niin kiltti, että jos kiroilen kavereiden kuullen, he ovat kauhuissaan. Ehkä minussa on eniten muuttunut se, että ennen hymyilin joka suuntaan. Olen yhä positiivinen luonne, mutta enää minun ei tarvitse hymyillä, jos ei hymyilytä.
Kiira-tyttöä katsoessa hymy pyrkii Heidin kasvoille. Ajatus omasta lapsesta ei ollut perheen ainokaisina kasvaneille Heidille ja Kimmolle itsestäänselvyys. Eräänä talvena kävellessä Kimmon vanhemmille syömään Heidi sanoi ääneen ajatuksensa: ”Ehkä olisi hauska, jos meillä olisi tässä mukana vaunut, joita työnnellä.”
– Äitiys on muuttanut minua yllättävän vähän. Kiira on ollut sellainen lapsi, jota Kimmon kanssa saunanlauteilla joskus suunnittelimme, kiltti ja kohtelias. Yhden lapsen politiikkamme liittyy myös siihen, että haluan tuntea narujen olevan käsissäni. Haluan tuntea hallitsevani sekä työn että perhe-elämän.
