Apu

Näistä lyhyistä talvipäivistä riippuu maakotkien kevään pesinnän onnistuminen


Valoisa aika on niin lyhyt, että metsän asukkien kotkasta tiaiseen on käytettävä se tehokkaasti ruoan hankintaan.
Teksti Kimmo Ohtonen
Kuvat Kimmo Ohtonen

On vielä pilkkopimeää, kun nousen moottorikelkan kyydissä jyrkkää vaaranrinnettä. Talven tuntee kasvoilla, sillä yöllä pakkanen putosi kahteenkymmeneenviiteen asteeseen. Tällaisina muistan varhaislapsuuteni hämärät pakkas­aamut Keravalla, kun äiti veti minua ja veljeäni pulkassa hoitotädin luokse.

Lumen ja jään maailma, johon synnyin tammikuisena aamuna kahdeksankymmentäluvulla, on vuosien saatossa siirtynyt satoja kilometrejä pohjoisemmaksi. Nyt minun täytyy vaeltaa sen perässä.

Metsä väreilee tummansinisenä. Lumen vuoraamat, iäkkäät männyt seisovat kunnioitettavan etäisyyden päässä toisistaan. Ne naksahtelevat ja narahtelevat itsekseen ja toisilleen, niin kuin puuvanhuksilla on tapana tehdä. Tuuli humisee uneliaasti, aivan kuin se heräilisi pitkän yön jäljiltä tietäen, ettei valoisa aika kestä kauan. Tosin monelle tämän metsän asukille vuorokauden ohikiitävä valoisa hetki on elintärkeä.

Tykkylumen peittää vanhaa metsää Kuusamossa. Nämä vaaramaisemat ovat lukuisten pohjoisen luonnon ympärivuotisten asukkien koti.

Auringon ensisäteet hehkuvat liiloina kanjonin toisella puolella nousevien vaarojen takana. Sininen taivas vaalenee tasaisesti. Valo on talviselle metsälle kuin esiripun aukeaminen.

Yhtäkkiä sirisevä viserrys rikkoo metsän matalasointuisen huminan. Aluksi hento ääni kuulostaa lumen ja jään keskellä paikkaan kuulumattomalta. Samaan hengen­vetoon täytyy kuitenkin todeta, että olisi vaikeaa kuvitella talviaamun valkenevan Koillismaalla ilman lapintiaisen laulua.

Kaasulämmittimen avulla pieni puinen kuvauskoju lämpiää hetkessä. Pienessä kopperossa on melko kodikasta, vaikka täällä ei ole mitään mukavuuksia. Tai kenties juuri sen takia. Vaellettuani viisi päivää lumikengin Kuusamon vaaroilla kehoni on väsynyt ja joka paikkaa kolottaa. Siksi tuntuu ylelliseltä nauttia aamupalaa kojun lämmössä samalla kun aurinko nousee ja ruokintapaikka täyttyy elämästä.

Pitkään jatkuneesta vainosta johtuen maakotka on ihmisarka. Jotkut ­lajin edustajat uskaltautuvat ruokintapaikalle, kunhan ihminen on piilossa kojussa.

Pikkulinnut saapuvat lapintiaisen johdolla tuttuni ruokintapaikalle jo hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Metsän ympärivuotiset asukit eivät voi hukata sekuntiakaan, sillä pitkä ja pimeä talviyö ei tunne armoa. Valoisa aika on lyhyt, vain reilut neljä tuntia, minkä takia niiden on käytettävä se tehokkaasti ravinnon hankkimiseen.

Pakkaspäivän aikana muun muassa sinitiainen voi syödä kolme kertaa oman painonsa verran. Onneksi tällä metsäruokintapaikalla ruokaa riittää kaikille.

Lapintiainen on tunnusomainen Pohjois-Suomen havumetsien paikkalintu. Tämä noin 11 grammainen sisupussi on tottunut talven hyytäviin pakkaspäiviin ja viettää kaiken valoisan ajan tankaten ravintoa.

Tuttavieni Olli Lamminsalon ja Lassi Rautiaisen, matkailuyrittäjiä ja luontokuvaajia kumpikin, ruokintapaikka on poikkeuksellisen upealla paikalla vanhan metsän siimeksessä Oulangan kansallispuistossa. Lintulajien kirjo on monipuolinen, niin kuin luonnontilaisen kaltaisessa metsässä kuuluukin olla. Metsätiaiset – sini-, tali-, hömö-, töyhtö- ja lapintiainen – ruokailevat sulassa sovussa napsien tali­pötköistä paloja.

Silloin tällöin vanhojen pohjoisten havumetsien tunnusomainen laji kuukkeli lennähtää paikalle ja nappaa nokallisen talia. Hetkeä myöhemmin yläilmoista kuuluu kovaääninen kailotus kun punalakkinen palokärki lennähtää männynrungolle. Kojuni ikkunasta aukeavassa maisemassa liike käy taukoamatta joka ilmansuunnasta.

Kotka pöllyttää lunta

Aamun edetessä luonto näyttää jälleen, miten nopeasti se voi muuttaa mieltään. Muutamassa minuutissa harmaat pilvet peittävät taivaan ja auringonpaiste muuttuu keskipäivän lumisateeksi. Pyryn myötä pakkanen hellittää otettaan, mutta näkyvyys heikkenee. Kanjonin toisella puolella siintävä vaara on kadonnut sumuverhon taakse, vain kuusien teräväpiirteiset latvat erottuvat siluetteina harmauden keskeltä. Yhtäkkiä suuren linnun hahmo ilmestyy unenomaisesti vaaransolasta ja liitelee jyrkänteellä seisovan männyn latvaan.

Juuri ennen kuin se asettuu aloilleen, se heilauttaa valtavia, purjemaisia siipiään niin, että lumi pöllähtää puunoksilta. Päätään terävästi käännellen, meripihkan väriset silmät kiiluen lintu tarkkailee ympäristöä, myös minua. Se on nähnyt minut jo ennen saapumistaan, sillä se havaitsee jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Sitten se naksauttaa paksua kaartuvaa nokkaansa, jonka päässä on terävä raatelupiikki. Maakotkanaaras kutsuu puolisoaan paikalle.

Hetkeä myöhemmin koiras liitelee vaaranreunustaa pitkin ja laskeutuu tasalatvaisen petäjän päähän ajaen harakkaparin tiehensä. Tosin vain hetkeksi. Ne palaavat oitis takaisin asettuen puun oksille kotkan molemmin puolin ja alkavat haastella sen kanssa. Kotka ei kuitenkaan näytä piittaavan harakoiden säksätyksestä, vaan sen katse on lukittunut hangessa odottavaan ketunraatoon, jonka Olli Lamminsalo on poiminut maantien varrelta ja tuonut ruokintapaikalle. Ensin syömään lennähtää naaraskotka, joka alkaa voimakkain nokaniskuin raadella ketusta lihanpaloja.

Pian koiras liittyy puolisonsa seuraan. Pikkulinnut eivät välitä tilanteesta laisinkaan, sillä kotkat eivät ole niille uhaksi.

Ihmisarka petolintu

Matka kuvauskojusta kotkapariin on vain viitisenkymmentä metriä. En ole koskaan ollut näin lähellä tätä majesteettista mutta ihmisarkaa petolintua. Aiemmin olen nähnyt maakotkan vain kaukaa sen liidellessä yläilmoissa, kun olen ollut vaeltamassa Koillismaan vaaroilla tai Lapin tuntureilla.

Vuosien saatossa maakotka on oppinut luottamaan ihmiseen, ja nykyään jotkut lajin edustajat uskaltautuvat tulemaan talvisille ruokintapaikoille. Maakotkan ja ihmisen historiaa tarkastellessa tämä on ollut dramaattinen muutos parempaan.

– 1800-luvun puolivälin tienoilla alkoi maakotkan systemaattinen hävittäminen. Tuolloin siitä sai vielä tapporahaa. Se hävitettiin tehokkaasti Suomen eteläisimmistä osista, siellä ihmisiä oli enemmän ja erämaa-alueet olivat pieniä. Sen sijaan Lapin laajoilla erämailla osa kannasta säilyi.

– Sen vuoksi maakotka tunnetaan nykyään ennen kaikkea pohjoisen lintuna, Metsähallituksen tutkija Tuomo Ollilla kertoo puhelimessa.

Tuomo on tutkinut maakotkan elämää yli kahden vuosikymmenen ajan.

Kotkaa vainottiin systemaattisesti

Maakotka koettiin muiden suurten petoeläinten, kuten suden ja ahman, rinnalla haittaeläimeksi, joka kilpailee ihmisen kanssa samasta ravinnosta, kuten metsäkanalinnuista ja jäniksistä. Lisäksi petolintu on ollut poronhoitoalueella huonossa asemassa sen takia, että taitavana saalistajana se kykenee nappaamaan vasan tai jopa sairaan aikuisen yksilön.

Viime vuosisadan jatkunut vaino oli systemaattista: maakotkan pesiä tuhottiin, munat rikottiin tai poikaset tapettiin pesiin ja aikuisia lintuja ammuttiin sekä pyydystettiin ansoilla. Se oli vähällä koitua linnun kohtaloksi. Suojelutoimien ansiosta maakotka pelastettiin kuilun partaalta.

Nykyään lintu on rauhoitettu, ja se luokitellaan vaarantuneeksi. Suojelutoimien onnistumisesta kielii se, että maamme maakotkakanta on viime vuosien aikana noussut ”hitaasti mutta varmasti”, kuten Tuomo asian ilmaisee.

– Noin 90 prosenttia maamme maakotkista pesii poronhoitoalueella. Reviirikohtainen korvausjärjestely on ollut yksi keino edesauttaa rinnakkaiseloa poronhoitajien ja kotkan kesken. Etenkin siitä johtuen nykyään minun kokemukseni mukaan suurella osalla poromiehistä ei ole ongelmaa maakotkan kanssa. Vaino on vähäistä, Tuomo kertoo samalla, kun tuijotan kojun ikkunasta ruokailevaa kotkaparia.

Tärkeä rooli ravintoketjussa

Luonnon näkökulmasta katsottuna ravintoketjun huipulla olevalla maakotkalla on tärkeä rooli eläinkantojen tasapainottajana. Vaikka tälle ruokintapaikalle tuotu kettu oli auton alle jäänyt eläin, aikuinen maakotka saalistaa ravinnokseen myös pienpetoja, kuten kettuja ja supikoiria.

Maakotka on tilaa vaativa laji. Kuusamolaista kotkaparia ympäröivät Koillismaan salot soineen ja vaaroineen ovat oivallista elinympäristöä linnulle, jonka reviiri voi olla 150–300 neliökilometriä. Pariskunnalla on reviirillään todennäköisesti kahdesta kolmeen vaihtopesää. Joka talvi pesimäkauden kynnyksellä parin pitää kunnostaa ja kasvattaa jykevän petäjän latvassa sijaitseva pesä. Molemmat kantavat sinne niin järeitä oksia, että pesä voi olla jopa kaksi metriä leveä ja kolme metriä korkea.

Maakotka on pitkäikäinen lintu, se voi luonnossa eläessään saavuttaa 25 vuoden iän. Poikaskuolleisuus on suuri; keskiverto pariskunnan jälkeläisistä vain muutaman aikuiseksi asti selviävän jälkeläisen.

Viime vuonna maakotkan pesintä epäonnistui koko sen esiintymisalueella. Syiksi Tuomo kertoo linnun pääasiallisten saaliseläinten, metsäkanalintujen ja metsäjäniksen, kantojen heikon tilanteen. Myös vuoden 2017 pesintä epäonnistui laajalti.

– Kylmä ei kotkaa haittaa, ravintotilanne ratkaisee. Tällaiset ruokintapaikat todennäköisesti edesauttavat maakotkien pesinnän onnistumista, varsinkin jos ravintotilanne on muuten heikko. Kotkanaaraan kunto on ratkaisevassa asemassa pesinnän onnistumiselle, Tuomo kertoo.

Vaikka linnun pesintämenestys on ollut pari viime vuotta kauttaaltaan heikkoa, Tuomo ei ole vielä huolissaan. Luontaista vaihtelua tapahtuu, ja tutkijana hän seuraa pitkäaikaista kehitystä. Tällä hetkellä ei ole näkökentässä suuria uhkia, jotka voisivat kääntää haavoittuvaisen kotkakannan merkittävään laskuun.

Kenties tulevana keväänä olisi jälleen parempi onni.

Suomessa pesii noin 400 paria, näistä eteläisimmät Pohjois-Karjalassa ja Pohjanmaalla. Noin 90 prosenttia maamme maakotkista pesii poronhoitoalueella.

Olisiko mahdollista, että merikotkan ohella maamme suurin petolintu palaisi maamme eteläosiin alueille, joilta se aikoinaan hävitettiin?

– Maakotka on hidas lisääntymään, ja valtaosa kriittisistä nuoruusvuosista selviytyneistä kotkista asettuu tunnetuille reviireille, jotka ovat vapautuneet esimerkiksi vanhuuteen kuolleilta lajitovereilta. Löydämme kyllä vuosittain yhdestä kolmeen uutta reviiriä levinneisyyden etelärajoilta. Kyseessä on kuitenkin ihmisarka ja tilaa tarvitseva lintu, mikä asettaa levittäytymiselle ehtoja. Siinä mielessä maamme pohjoisosista löytyvät maakotkan näkökulmasta parhaat reviirit.

Illan sävyt kurkkivat pilviverhon raoista, kun naaraskotka lennähtää ketunraadon ääreltä männyn latvaan. Koiras on antanut naaraan syödä enemmän, ja nyt se jatkaa ruokailua vielä hetken.

Ruokintapaikan toisen isännän, Ollin, aiempien vuosien havaintojen perusteella tämä arviolta noin parikymppinen kotkapariskunta aloittaa parittelukauden helmi–maaliskuun vaiheilla, ja noin kuukautta myöhemmin on muninnan vuoro. Sydäntalven lyhyet päivät ovat niille elintärkeää aikaa, siitä riippuu kevään pesinnän onnistuminen.

Ilmankos kotkat hyödyntävät ruokintapaikan tarjoilut tehokkaasti. Niille ketunraato on kallisarvoinen löytö, sen saalistamiseen ei tarvitse kuluttaa energiaa.

Maakotkaparit elävät tiiviisti yhdessä

Ajantajuni on kadonnut seuratessani kotkapariskunnan puuhia, ja päivä on kääntymässä illaksi. Lintu tähystelee puun latvassa hämärtyvää reviiriään ja kenties antaa ruoan sulaa.

Hetkeä myöhemmin naaraskotka ponkaisee lentoon ja katoaa kanjoniin, koiras seuraa perästä. Maakotkaparit elävät tiiviisti yhdessä, ja sopivan kumppanin löydyttyä lintu solmii usein elinikäisen parisuhteen. Kenties keväällä tälläkin pariskunnalla on yksi tai kaksi kotkanalkua ruokittavanaan.

Kotkien lähdettyä metsä ympärilläni on jälleen hiljainen. Myös pikkulinnut ovat lähteneet. Metsän asukit pienimmästä tintistä suureen maakotkaan ovat menneet valmistautumaan pitkään, pimeään talviyöhön.

Aurinko laskee Koillismaan vaarojen taakse. Nämä jylhät kansallismaisemat ovat osa maakotkan luontaista elinpiiriä.
Julkaistu: 12.1.2019