Loppukesän ja alkusyksyn pimeät, mutta vielä melko lämpimät yöt ovat yöperhos­harrastajan kulta­-aikaa. Monesti jätän silloin koko yöksi piha­valot päälle. Saatan myös viritellä jatkojohdon päähän lamppuja pitkin metsää.

Aamulla käyn sitten kokemassa ”verkot” ja katson, mitä jännää jäi saaliiksi. Tänä vuonna minua odotti ovensuussa yllätys: jättimäisen kokoinen, harmaan- kirjava yöperhonen lepäili kuistillani.

Siniritariyökkönen on paitsi Suomen suurin yökkönen, ylipäätään yksi suurimpia perhosiamme. Sen siipien kärkiväli lähentelee kymmentä senttiä.

Etusiipien harmaankirjava kuviointi naamioi lepäävän perhosen ympäristöönsä tehokkaasti.

Uhatuksi tullessaan ritariyökkönen ­paljastaa värikkäät alasiipensä ja yrittää pelotella saalistajia, kuten lintuja – tai vaikkapa liian lähelle tuppautuvaa luonto­kuvaajaa.

Siniritariyökkönen viihtyy etenkin ­lehdoissa ja sekametsissä, mutta myös pihoilla ja puutarhoissa. Se lentää öisin ja hakeutuu usein ulkovalojen läheisyyteen.

Vielä tehokkaammin ritariyökkösen ja muiden yöperhosten houkuttelussa toimii perhosbaari. Tee ensin sokerivesi sekoittamalla vettä ja sokeria suhteessa 1:4. Levitä seosta puunrunkoihin, pensaisiin tai muille pinnoille. Baari on valmis. ­Sitten vain odotetaan tulijoita!

Jotkin yöperhoset reagoivat voimakkaasti tuoksuihin, joten niiden houkuttelemiseen voi lisäksi käyttää esimerkiksi hedelmien tuoksuja tai eteerisiä öljyjä.

Vaikka sini­ritari­yökkönen on melko yleinen laji, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sitä. Sama pätee moniin muihinkin yöperhosiin. Vaikka niitä on periaatteessa pilvin pimein, niitä ei pääse näkemään noin vain.

Suomen yli kahdestatuhannesta perhos­lajista jopa 95 prosenttia on ­yö­­perhosia. Se on monenkirjava joukko.

Yöllä useimmat kukat sulkevat terälehtensä, ja ravintoa on muutenkin nihkeämmin kuin päivällä. Ilmeisesti sen takia monet yöperhoset eivät syö aikuisena mitään. Niiden toukat syövät senkin edestä.

Aikuisten yöperhosten tehtävä on lähinnä suvun jatkaminen. Pimeys ­kuitenkin vaikeuttaa parittelu­kumppanin löytämistä. Tähän ongelmaan luonto on kehittänyt nerokkaan ratkaisun. Yöperhoset erittävät tuoksu­hormoneja eli fero­moneja, jotka puoliso­kandidaatti pystyy haistamaan pitkänkin matkan päästä super­herkillä tuntosarvillaan.

Yöperhosten lentoaika on pitkä. Se ulottuu varhaiskeväästä ­melkein talven kynnykselle.

Karvainen ja tukeva­rakenteinen hallakehrääjä on liikkeellä vielä myöhäissyksyllä, ja jopa ensi­lumien aikaan. Sen englanninkielinen nimi onkin December moth eli joulukuu­perhonen.

Monien yöperhosten tapaan halla­kehrääjä on voimakas lentäjä. Siipiään värisyttämällä se pystyy kohottamaan ruumiinsa lämpötilaa. Viileydestä huolimatta yöllä lentämisessä on suuri etu, nimittäin saalistajien välttäminen. Yö­­aktiivisia perhosia uhkaavat vain lepakot.

Lapissa hallakehrääjä lentää kuukautta aikaisemmin kuin Etelä-Suomessa. Ilmaston lämmetessä on todennäköistä, että perhosten lentoajat ­myöhentyvät.

Myöhäissyksyn yöperhosiin kuuluu myös etelärannikon tuntumassa esiintyvä sinihuppu. Tämä tukeva ja karvainen ­yökkönen lentää yhtenä suku­polvena syys­-lokakuussa, ja se tulee ­mielellään valolle.

Hallamittari, pakkasmittari ja ruskamittari lähtevät liikkeelle vasta syyskuun puolivälissä. Silloin useimmat muut ­perhoset ovat jo lopettaneet ­l­entonsa.

Hallamittari on yleisimmillään Etelä­-Suomessa, mutta pohjoisessa sillä on usein massaesiintymisiä. Yön jälkeen ulkovalon lähettyvillä koko seinä voi olla mittareiden peitossa.

Loppusyksyn mittariperhosille on ­tyypillistä, että naaras ja koiras ovat ­täysin erinäköiset. Koiraat lentelevät valolla, kun taas naaraat ovat siivettömiä pussimaisia otuksia, joita tuskin tunnistaa perhosiksi.

Viimeiset yöperhoset jatkavat ­lentoaan niin pitkään kuin lämpötila pysyy plussan puolella.

Liuskayökkönen, kiiltomittari ja ­viher­matara­mittari vetäytyvät talveksi luolien ja kellareiden suojiin. Ne ovat siis paitsi syksyn viimeisiä, myös kevään ensimmäisiä perhosia.

Pihavalojeni houkuttelemana kamerani linssin eteen ovat päätyneet petomittari, puolukka­piilo­yökkönen, mustikkamittari, laikkukenttämittari, verkko­elo­yökkönen, hallamittari, hallakehrääjä ja moni muu laji. Facebookin perhosharrasta­ja­ryhmä on auttanut minua tunnistamaan lajeja, joita en muuten olisi osannut nimetä.

Lukuun ottamatta tavallisimpia lajeja, yöperhoslajien tunnistaminen voi olla ­vaikeaa kokeneellekin harrastajalle. Lajeja on niin valtavan paljon ja samastakin lajista voi olla lukuisia erivärisiä muunnoksia.

Perhoset ovat herkkiä ympäristön muutoksille. Tietyt ominaisuudet ovat lisääntymisen kannalta hyödyllisempiä kuin toiset, ja ajan mittaan nämä ominaisuudet yleistyvät.

Jos eri populaatiot ajautuvat maan­tieteellisesti eroon toisistaan, popu­laatioiden välinen geenienvaihto saattaa vähentyä niin paljon, että kehityslinjojen geneettiset ominaisuudet erkanevat, eivätkä yksilöt enää pysty saamaan keskenään lisääntymiskelpoisia jälkeläisiä. Tällöin perhosista on tullut uusia lajeja.

Yöperhosten monenkirjavat lajit kehittyvät ja eriytyvät jatkuvasti, joten usein eri lajien määrittäminen saattaa olla veteen piirretty viiva.