Apu

Yön saalistajat lähikuvissa: Luontokuvaajan vinkit lentävien lepakoiden valokuvaukseen

Yön saalistajat lähikuvissa: Luontokuvaajan vinkit lentävien lepakoiden valokuvaukseen
Illan hämärtyessä lepakot kömpivät päiväpiiloistaan ja lehahtavat öiselle saalistusretkelle. Suomalaisille tuttu lepakkolaji pohjanlepakko jatkaa lentoaan syksyisin niin pitkään kuin ilmassa on hyönteisiä.
Julkaistu: 2.11.2021

Suomessa elää 13 lepakko­lajia, joista tunnetuimpia ja yleisimpiä ovat pohjanlepakko sekä vesi- ja viiksisiippa. Kaikki lepakot ovat rauhoitettuja.

Helpoimmin tunnistettava lepakkolajimme on korva­yökkö. Sen suuret, leveät korvat näkyvät selvästi ­taivasta vasten, kun tämä mestarilentäjä napsii hyönteisiä ilmasta ja jopa kasvien lehdiltä.

Vesisiipan taas tunnistaa siitä, että se lentelee lähellä vedenpintaa.

Useimmat lepakkomme elävät suunnilleen Vaasa–Ilomantsi-­linjan eteläpuolella, mutta pohjanlepakko elää pohjoisempana kuin mikään muu lepakko­­laji maailmassa.

Vesisiippa lentelee veden pinnan tuntumassa Saimaalla hyönteisiä saalistaen.

Pohjanlepakko voi elää suurimman osan vuodesta horroksessa

Suomen yleisin laji, pohjanlepakko, saalistaa mielellään purojen varsilla, ­nurmikkojen ja järvien yllä sekä rannoilla. Se lentää soikeaa tai kahdeksikon ­muotoista rataa etsien hyönteisiä.

Pohjanlepakko painaa vain noin ­kymmenen grammaa, mutta silti se tulee toimeen jopa Suomi-neidon päälaessa Utsjoella. Tosin aivan pohjoisessa elävät pohjanlepakot viettävät vuodestaan yli kaksi kolmasosaa horroksessa.

Jos siis näkee lepakon lentelevän ­pohjoisessa Suomessa, voi olla melko varma siitä, että kyseessä on pohjan­lepakko. Etelämpänä, jossa viihtyvät myös muut lepakkolajit, pohjanlepakon tuntomerkkeinä toimivat selkäpuolella olevat kullankeltaiset karvat.

Pohjanlepakon kiima-aika on syksyllä, mutta naaras säilöö siittiöt kohtuunsa ja hedelmöityminen tapahtuu vasta keväällä. Poikanen – niitä siis on yleensä vain yksi – syntyy heinäkuun alussa.

Pohjanlepakko talvehtii syvällä Torholan luolassa, joka on Suomen suurimpia luonnonluolia.

Vinkit lepakkokuvaukseen

Lentävän lepakon kuvaaminen on vaativa tehtävä kokeneellekin valokuvaajalle. Kaikkein vaikuttavimmat kuvat otetaan yleensä infrapunalaukaisimien ja useiden salamavalojen avustuksella.

Lepakoiden ikuistaminen onnistuu myös tavallisella järjestelmäkameralla ilman massiivisia erikoisjärjestelyjä, kun muistaa muutaman yksinkertaisen valokuvausniksin.

Ensinnäkin on tärkeää asettaa kameran valotus, aukko ja tarkennus käsisäätöiseksi. Automaatilla ei tee pimeydessä mitään.

Sitten pitää yrittää ennakoida lepakoiden lentoreitit ja asettua sopivaan paikkaan valmiiksi. Pieni taustavalo ­helpottaa kohteen näkemistä. Objektiiviksi sopii parhaiten lyhyt zoom.

Muista salamavalon asetuksissa tämä tärkeä sääntö: ei pidä käyttää suurinta mahdollista tehoa (1/1), koska silloin välähdysaika ei riitä lepakon liikkeen pysäyttämiseen. Kannattaa asettaa ­välähdystehoksi esimerkiksi 1/8 tai 1/16, jolloin välähdysaika on hyvin lyhyt. Opin tämän kantapään kautta, kun täydellä salamateholla ottamissani lepakko­kuvissa näkyi vain epätarkkoja ­viiruja.

Jos on lepakoiden valokuvaaminen ­haastavaa, niin on myös joidenkin lajien erottaminen toisistaan.

Esimerkiksi Etelä- ja Keski-Suomessa melko yleinen viiksisiippa muistuttaa suuresti lähilajiaan isoviiksisiippaa – sillä erotuksella, että isoviiksisiipan penis on muodoltaan ­nuijamainen.

Illan hämärtyessä vanhan talon räystäiden alla kuhisee, kun lepakot lähtevät päiväpiiloistaan saalistuslennolle.

Luolien ja ullakoiden yövieraat

Lepakot hakeutuvat talvehtimaan maakellareihin, kivenkoloihin ja luoliin. Olen kuvannut pohjanlepakkoja ­Suomen suurimmassa luonnonluolassa, Lohjalla sijaitsevassa Torholan luolassa.

Torholan luola on lepakoille erinomainen talvehtimispaikka: onkalo on riittävän syvä, jotta siellä pysyy läpi talven tasainen lämpötila, eikä ilman kosteuskaan pääse vaihtelemaan niin, että se haittaisi talvihorrosta.

Lepakoita on Torholan luolassa varmasti enemmänkin, kenties kymmeniä tai satoja, mutta en ole päässyt näkemään kuin yhden. Muut ovat niin hankalissa paikoissa pitkissä, ahtaissa halkeamissa, että sinne ei ihmisen katse yllä.

Itä-Suomessa on sodanaikaisia Salpalinjan bunkkereita, jotka toimivat hyvinä lepakkojen talvehtimispaikkoina. Lepakoita talvehtii myös maakellareissa.

Horrostavan eläimen ruumiinlämpö laskee suunnilleen ympäröivän ilman lämpötilan tasolle, ja sen sydän lyö vain muutaman kerran minuutissa. Näin ­pikkuinen nisäkäs selviää pitkän talven yli, vaikka sille ei olekaan horroksen aikana tarjolla mitään syötävää.

Lepakoiden ja ihmisten yhteiselo sujuu yleensä mutkattomasti, mutta joskus voi käydä niin ikävästi, että lisääntyvät naaraat asettuvat liiankin suurella joukolla mökin alivuokralaisiksi.

Paras tapa torjua ei-­toivottuja lepakkoasukkaita on tukkia ­niiden kulkureitit talven aikana.

Menetetyt pesimäpaikat voi halutessaan korvata asentamalla lepakoille ­pönttöjä pihapiirin puihin.

Lepakoiden yöllinen saalistaminen perustuu erittäin hienovaraiseksi ­kehittyneeseen kaikuluotaukseen. Ne näkevät korvillaan.

Lepakko voi lentää myös keskellä päivää

Lepakoita voisi luulla linnuiksi, mutta niiden lentotapa on ­erilainen, lepattava. Lepakot eivät lennä pelkästään öisin. Muutaman kerran olen nähnyt lepakon lentelemässä uimarannalla keskellä ­kirkasta päivää.

Lepakoiden yöllinen saalistaminen perustuu erittäin hienovaraiseksi ­kehittyneeseen kaikuluotaukseen. Ne näkevät korvillaan.

Lepakoiden ­päästämät äänet ovat ­ultraääniä. Ne ovat ­taajuudeltaan niin ­korkeita, ettei ihmiskorva niitä erota. Lepakkotutkijat ­kuitenkin pystyvät ­paikantamaan ja määrittämään lepakoita käyttämällä erityistä laitetta, ultraääni­detektoria.

Jos löytää maahan pudonneen lepakon ja haluaa siirtää sitä, on parasta käyttää käsineitä.

Lepakoiden välittämä rabiestauti on Suomessa hyvin harvinainen, mutta jos lepakko – tai mikä tahansa villi nisäkäs – pääsee puremaan, on viisainta käydä lääkärissä.

Kommentoi »