Päivä hämärtyy illaksi keltaisen omakotitalon olohuoneessa Tampereen Ikurissa. Eemeli Ristimäki katsoo televisiota sohvalla nukkensa Ninnin kanssa. Ninnillä on ikää jo yli 18 vuotta, ja usein juuri Ninni saa Eemelin pukemaan sukat jalkaan ja paidan päälle, vaikka ei yhtään huvittaisi.Eemeli, 22, osaa kyllä pukea itse, jos vain haluaa. Mutta aina ei huvita.
Eemeli on kehitysvammainen nuorukainen, jolla on myös oireiltaan epätyypillinen autismi.
Lauantai-ilta ei ole tavallinen, koska kylässä on toimittaja ja kuvaaja.
– Jos olisitte muusikon näköisiä miehiä, te jo puuhaisitte jotain Eemelin kanssa, Kirsti Ristimäki sanoo ja purskahtaa nauruun.
Eemeli rakastaa suomenkielistä musiikkia ja erityisesti Juha Tapiota. Hän istuu sohvannurkassa ja vaihtelee kanavia ja television äänenvoimakkuuksia. Kun ohjelmavirrasta löytyy Vain elämää ja Toni Wirtanen, kanavasurffaus loppuu. Ninni istuu yhä paikallaan Eemelin käden vieressä.
Toimittaja ja kuvaaja eli vieraat naiset saavat Eemelin ottamaan etäisyyttä. Tuntemattomat ihmiset voivat muutenkin olla vaikea paikka.
Nyt kaikki on vielä hyvin, mutta entä kun meitä vanhempia ei enää ole, äiti Kirsti Ristimäki kysyy hiljaa ja katsoo miestään Tuukka Ristimäkeä.
Keittiö täyttyy hiljaisuudesta, jonka rikkoo vain satunnainen nyyhkäys. On vaikea saada kyyneliä loppumaan nyt, kun kaikkein kipein asia on saatu sanottua ääneen.
Kuten ennenkin, kysymys jää roikkumaan ilmaan ilman vastausta.
Puolentoista vuoden ajan joka arkiaamu Eemeli pukeutui, söi aamupalan ja lähti taksilla puoli kahdeksalta OmaPolun Mediapajalle. Setlementti Tampere ry:n kehitysvammaisille henkilöille ja erityistä tukea tarvitseville nuorille tarkoitetun OmaPolun Mediapajalla Eemeli esimerkiksi muokkasi valokuvia, perehtyi elokuviin ja tapasi ystäviään. Päivät sujuivat tarkan lukujärjestyksen ansiosta hyvin. Kello 15 oli kotiinlähdön aika.
Koko perheen arki alkoi toimia Mediapajan ympärillä soljuvalla rutiinilla. Juuri rutiineista ja totuttujen asioiden toistoista kehitysvammaisen ihmisen toimivassa arjessa on kyse. Tutut asiat tuovat turvaa. Tuttuus tarkoittaa käytännössä sitä, että kaiken pitää toimia totutulla tavalla, odotetusti.
Eemeli osaa ottaa jääkaapista itselleen piimää, kunhan piimä löytyy oikeasta kohdasta ja lasi sen omalta paikalta. Jos näin ei ole, Eemeli kysyy äidiltä, että ”missä se lasi on”.
Eemeli ei ole ollut 22 vuoden aikana koskaan kotona paria tuntia kauempaa yksin. Vanhemmat ovat paikalla ennen taksin lähtöä auttamassa pukemisessa ja laittamassa aamupalaa. Iltapäivällä, kun Eemelin taksi kaartaa pihaan, äiti tai isä kiirehtii jo kotiin.
Päivät Mediapajalla sujuivat, koska paikalla oli joka päivä Eemelin tuttu avustaja. Vakinaiset avustajat tunsivat Eemelin ja ennen kaikkea Eemeli tunsi heidät. Luottamus kehittyi hitaasti ja vähitellen tieto siitä, että Risto, Sami, Jenni tai ehkä tällä viikolla Jore on Mediapajalla, sai Eemelin aamulla liikkeelle.
Jos yksi neljästä oli sairaana, joku toinen tutuista avustajista sijaisti häntä. Näin Eemelin arki ja elämä olivat turvatut.
Puolitoista vuotta sitten Ristimäet saivat kirjeen. Tampereen kaupungin vammaispalvelutoimisto kilpailutti syksyllä 2016 henkilökohtaisen avun ostopalvelun. Tammikuun alussa palveluntuottaja vaihtui ASPA Palveluista Med Groupiksi.
Kun henkilökohtaisen avun ostopalvelun kilpailutus oli ohi, Eemelin kaikki avustajat vaihtuivat.
Ensimmäinen viikko oli taistelua ja itkua. Arki jumiutui paikalleen, mikään ei edennyt.
– Eemeli istui ilkosillaan tuossa, että ”mä en lähde mihinkään”. Hän meni aivan lukkoon, eikä sitä lukkoa saatu auki millään. Puolitoista tuntia me vaan istuttiin, että lähdettäiskö. Taksille piti sanoa, että mene vain, ei Eemeli tule. Vein Eemelin itse sitten OmaPolkuun. Illalla Eemeli oli myös ahdistunut ja vihainen. Hän kiroili ja kiukutteli, eikä suostunut menemään nukkumaan. Se oli vaikea viikko, Tuukka Ristimäki kertoo.
Kun taksi lähti pihasta, Eemeliä harmitti. Että taksikin meni, enkä ehtinyt mukaan. Eemeli ei ymmärrä kaiken syy- ja seuraussuhdetta, mutta kokee ne silti tunnetasolla.
Sen viikon Tuukka Ristimäki oli ottanut vapaaksi töistä. Vanhemmat tiesivät jo ennalta, että muutokset tekisivät viikosta vaikean. Vaadittiin kaikki keinot, että Eemelin sai liikkeelle. Ninni-nukke houkutteli ja maanitteli, lupasi isän tai äidin äänellä suukon, jos sukat nyt vain menisivät jalkaan.
– Emme selittäneet Eemelille tarkkaan, että nyt kaikki avustajat menevät vaihtoon, vaan yritimme keskittyä tulevaan. Että onhan siellä Mediapajassa ne mukavat kaverit ja voimme mennä vapaalla konsertteihin. Mutta se oli rankkaa. Uskon, että Eemeli mielessään kaipaili ja mietti, että ”lähtivätkö Sami ja Risto pois, koska minä tein jotain väärin”, Kirsti Ristimäki kuvaa.
Suomessa kehitysvammaisia tai heidän läheisiään ei tarvitse lain mukaan kuulla, kun palveluita kilpailutetaan. Syvin ongelma reilun vuosikymmenen jatkuneessa kilpailutuksessa piilee hankintalaissa. Sen piiriin lisättiin myös kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut, vaikka EU ei sitä vaatinut.
Hankintalaki takaa, että kilpailutuksessa päätökset tehdään vain palveluntuottajan ja tilaajan kesken, eivätkä asiakkaiden tarpeet vaikuta tarjouspyyntöihin tai hankintapäätöksiin.
Tässä tapauksessa esimerkiksi vammaisen henkilön terveydentila, toimintakyky tai tarpeiden vaativuus eivät vaikuta kilpailutukseen.
Käytännössä halvin hinta ratkaisee.
Esimerkkinä tästä on Espoon tapaus. Siellä kilpailutus vietiin loppuun sähköisessä huutokaupassa. Halvimmalla työt tekevä voitti. Hintaa sai pudottaa 50 senttiä kerrallaan. Ei kamalan kaukana vielä 1930-luvulla tehdyistä huutolaislasten kaupoista.
– On hullua ja tulee kalliiksi, että yritys tekee tarjouksen sokkona. Tulisi halvemmaksikin ensin tutkia avun tarve ja sitten vasta maksaa sen perusteella, mitä asiakas tarvitsee. Nyt kilpailutuksen hinta määräytyy sen mukaan, mitä yritys kuvittelee palvelun enimmillään maksavan, ei realiteettien perusteella, Tuukka Ristimäki toteaa.
Hankintalain tarkoituksena oli taata, että suomalaiset pienet ja keskisuuret yritykset pystyvät toimimaan hoiva-alalla. Lopputulos ei ole vastannut lain tarkoitusta.
Hoiva-alasta on Suomessa kasvanut suuri bisnes, jonka päätoimijat ovat isoja kansainvälisiä firmoja. Paikallisia, pieniä yrittäjiä on jäljellä vain muutamia. Yrityskauppoja on tehty vuosikymmenen aikana yli 500.
Joissain tapauksissa kilpailutus on muuttanut kehitysvammaisten palvelukotien arjen kouriintuntuvalla tasolla. Jos ihminen aiemmin sai kotonaan palvelukodissa vuorokaudessa käyttöönsä kuusi vaippaa, kilpailutuksen jälkeen vaippoja sai enää kaksi.
– Jostain syystä ostopalvelun kilpailutuksen voittaja saa tehdä töitä aina muutaman vuoden kerrallaan. Sitten sopimusta voidaan jatkaa bonusvuosilla tai se kilpailutetaan, Kirsti Ristimäki kuvaa.
Hankintalaki ei pakota kuntia kilpailuttamaan sopimuksia näin usein, vaan sopimukset voisivat olla jopa toistaiseksi voimassa olevia.
Ristimäki ei ole näissä asioissa vain äiti tai omaishoitaja. Hän työskentelee Tampereella Raholan koulussa erityisluokanopettajana. Oppilaita ovat muun muassa kehitysvammaiset lapset. Eemelikin kävi Raholan koulua.
– Vaikka olenkin koulutukseltani erityisopettaja, kaikki tärkeimmät asiat kehitysvammaisuudesta ja lasten kasvattamisesta olen oppinut Eemeliltä ja hänen isosiskoltaan Iisalta. Työssäni olen oppinut, että yleensä vanhemmat ovat lastensa parhaita asiantuntijoita, ja siksi heitä pitäisi kuunnella enemmän, Ristimäki toteaa.
Eemeli Ristimäki on vielä yksi niistä yli 17 000 kehitysvammaisesta, jotka asuvat lapsuudenkodissaan. Ensi syksynä on kuitenkin aika ottaa seuraava suuri askel kohti itsenäistymistä. Eemeli muuttaa pian Tampereelle valmistuvaan Palvelukoti Piikahaan ryhmäkotiin.
– Se suurin mörkö on, että mitä tapahtuu, jos uudessa paikassa tulee kahden vuoden jälkeen kilpailutus. Kentältä tulee aina joku, joka tekee edellistä halvemman tarjouksen ja silloin kaikki hoitajat ja rutiinit menevät vaihtoon. Miten elämä sitten sujuu? Kirsti Ristimäki kysyy.
Luottamus uusia hoitajia kohtaan kehittyy Eemelillä hitaasti. Vaikka uusiin hoitajiin tottuisi, heillä olisi omat rutiininsa työn hoitamiseksi. Mitä, kun piimä ja lasit ovat jatkuvasti eri paikoissa?
Usein kilpailuttaminen tarkoittaa myös resurssien vähentymistä eli suomeksi sanottuna työntekijöiden kiireen lisääntymistä.
– Me olemme nyt niin sanotusti niin koulutettuja Eemelin kanssa, että tiedämme, miten toimia. Mutta mitä jos tulee sellainen työntekijä, joka työskentelee väärällä asenteella tai kiireen paineiden alla? Jos Eemeliä yrittää pakottaa ja käskeä kiireellä, hän menee kierroksille, Kirsti Ristimäki sanoo.
Jos Eemelin palvelukodissa jokin ei toimisi, vanhemmat tekisivät kaikkensa parantaakseen tilannetta. Mutta entä sitten kun vanhempia ei ole, kuka Eemelistä sitten pitää huolta?
– Että mitä sitten, kun meistä aika jättää?
Ajatus jää roikkumaan raskaana ja painostavana ilmaan kuten niin monet kerrat aiemminkin. Hiljaisuuden rikkoo Eemelin riemunkiljahdus. Poika saapuu vanhempiensa väliin keittiönpöydän viereen.
– Äiti, Seinäjoelle? Eemeli kysyy silmät loistaen kolmatta kertaa illan aikana.
– Me lähdetään Seinäjoelle isoäidin luo vasta parin viikon päästä. Ensin me mennään Juha Tapion konserttiin, Kirsti Ristimäki vastaa ja hymyilee.
Kansalaisaloite etenee
Suomi sisällytti kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut 1. maaliskuuta 2007 voimaan tulleeseen hankintalakiin.
Laki edellyttää, että kunnan tai kuntayhtymän on kilpailutettava edellä mainitut palvelut, mikäli ne tuottaa joku muu kuin kunta itse. Lain mukaan kilpailutuksissa keskustelevat vain kunta ja palveluntuottajat, eivät palveluiden käyttäjät itse. Käyttäjillä ei myöskään ole oikeussuojakeinoja hankintapäätöksiin.
Vammaisjärjestöjen mukaan palveluiden kilpailuttaminen rikkoo YK:n yleissopimusta vammaisten henkilöiden oikeuksista, koska he eivät voi vaikuttaa itseään koskeviin kilpailuttamispäätöksiin. Hankintalaki voi vaikuttaa yli 200 000 vammaisen ihmisen elämään.
Ei myytävänä -kansalaisaloite ajaa muutosta hankintalakiin niin, että vammaisten elämänmittaiset, välttämättömät palvelut rajataan lain ulkopuolelle. Aloitteen takana on 32 valtakunnallista vammaisjärjestöä.
Aloite on kerännyt yli 70 000 allekirjoitusta ja se luovutettiin eduskunnan puhemiehelle 7. maaliskuuta 2018. Aloite nousee eduskunnan täysistunnossa lähetekeskusteluun torstaina 5.4.2018, ja lähetekeskustelu avaa aloitteen käsittelyn eduskunnassa.
