Apu

Naapurin sumotori



Naapurin sumotori

Jättiläiset. Kaido Höövelson on sumomestari, yksi maailman kolmesta parhaasta painijasta. Kuinka virolaisesta maalaispojasta tuli japanilaisten ihailema painija, sumōtori? Teksti: Heikki Valkama, kuvat Petri Artturi Asikainen
Teksti Apu-toimitus

Pamaus kaikuu pienen salin seinistä, kun kolmesataa kiloa lihaa törmää yhteen.

Sumopainijat ottavat toisistaan mittaa aamuharjoituksissa Onoe-sumotallissa, Tokion eteläosassa. Toisinaan suurin miehistä urahtaa ohjeen, näyttää mallia tai kopauttaa nyrkillä hellästi päähän.

Sitten astutaan kehään, kumarretaan ja taas kaksi 150-kiloista miestä törmää toisiinsa.

Pam!

Painijat huhkuvat ja puhkuvat kuin veturit. Lihavuorien painiessa, punnertaessa ja kuperkeikatessa hiki virtaa. Salin ikkunat sumenevat höyrystä.

Lattia on maata, ja heittojen jälkeen painijat lojuvat ruskeassa hiekassa. Hiki ja hiekka sekoittuvat kuraksi.

Välillä arvojärjestyksen alin painija käy lakaisemassa lattian tasaiseksi.

Suurin miehistä, harjoitusten vetäjä, on nimeltään Kaido Höövelson. Hänet tunnetaan paremmin sumopainijanimellään Baruto.

Juuri nyt hän kuuluu maailman kolmen parhaan painijan joukkoon: Höövelson on suurmestarista eli yokozunasta seuraava, ōzeki. Japanissa hän on supertähti, joka ei saa liikkua kadulla faneilta rauhassa.

Kaksimetrisen ja 180-kiloisen Baruton rinnalla 150-kiloiset painijat näyttävät pieniltä. Jos muut ovat ihmisvuoria, Höövelson on Mount Everest.

Tänään Baruto ei itse harjoittele, vaan hieman venyttelee ja komentaa enemmän muita. Syy on yksinkertainen: Baruton harjoitusvastustaja, 200-kiloinen Tenkaibō, oikealta nimeltään Takayuki Minami, viettää vuoden ainoaa vapaaviikkoaan ja on käymässä kotikaupungissaan. Pienempien miesten kanssa Baruton on turha astua kehään. Näistä ei ole hänelle vastusta.

Harjoitusten jälkeen Höövelson istuu sumotallin, kolmekerroksisen betonitalon, yläkerrassa. Sumotalli, beya, tarkoittaa japaniksi huonetta.

Tallin keskiössä on painisalin ohella yksi suuri huone, jossa sumopainijat elävät. Seinillä on kaappeja painijoiden tavaroille ja pari matalaa pöytää. Illaksi lattialle levitetään siskonpeti, futon-patjat, joilla miehet nukkuvat.

Hierarkia on selvä. Nuoremmat ja heikommat painijat passaavat vanhempia ja parempia – keittävät ruoan, siivoavat ja sytyttävät tupakat.

Sumopainijaksi tuleminen vaatii ennen kaikkea sietokykyä. Tallin tulokkaat joutuvat kovaan rääkkiin, Höövelson sanoo.

Mies on siinä määrin japanilaistunut, että hän antaa haastattelunsa japaniksi.

Höövelsonin tie painijaksi alkoi vuonna 2002, hänen ollessaan 17-vuotias. Pienessä Laekveren Rohun kylässä, noin sadan kilometrin päässä Tallinnasta asunut maanviljelijän poika harrasti koripalloa ja judoa.

– Olin liian pullea, jotta minusta olisi tullut koripalloilija. Pelasin lähinnä pituuteni vuoksi.

Judossa Kaido pärjäsi. Hän voitti nuorten sarjassa pronssia ja hopeaa Viron mestaruuskisoissa.

Ura urheilijana oli kuitenkin vaakalaudalla. Isä kuoli Kaidon ollessa 16-vuotias, ja lukion ohella hän joutui käymään töissä: hän hankki perheelleen lisärahaa yökerhon portsarina.

Kaidon sumoon tutustunut judo-opettaja ehdotti, että nuorukainen kokeilisi painia. Virossa järjestettiin amatööriturnaus, johon osallistui painijoita ympäri Eurooppaa.

Pian Höövelson oli voittanut sumossa Euroopan mestaruuden.

Kaido oli ylivoimainen. Tämän huomasi kisoja katsomaan tullut Japanin sumoliiton mies, Kazuo Kurazono.

Kurazono ehdotti Kaidolle ja toiselle nuorelle virolaiselle painijalle, että nämä tulisivat Japaniin ja ryhtyisivät sumopainijoiksi. Virolainen kypsytteli ajatusta pari vuotta.

– Perheeni piti minua hulluna, mutta lukion jälkeen päätin lähteä kokeilemaan onneani. Lopulta äiti sanoi, että olet jo aikuinen, tee mitä lystäät.

 

Vuonna 2004  Kaido Höövelson matkusti Japaniin toisen virolaisen painijan kanssa kokeilemaan onneaan.

Hän sai paikan sumotallista, beyasta, jollaiseen jokainen sumopainija kuuluu. Ammattilaistasolla sumopainijoita on 900, talleja 48. Kaidon talli oli pieni, kymmenen painijan Mihogaseki-beya.

Tallin valinta oli sattumaa. Viime vuosina ulkomaalaiset, etenkin mongolialaiset ja itäeurooppalaiset painijat ovat nousseet painijoiden eliittiin.

Mongolialaisen Asashōryūn valloitettua suurmestaruuden sumoliitto oli asettanut säännön, että yhdessä sumotallissa sai olla vain yksi ulkomaalainen painija.

Kuten kaikki painijat, Höövelson joutui aloittamaan pohjalta.

Nuoren sumopainijan elämä on rankkaa. Sitä voi verrata armeijaan – joskin ainakin Suomessa alokkaat pääsevät helpommalla.

Pienin rääkki ovat joka-aamuiset harjoitukset. Rankaksi muodostuu arki, jossa nuoret painijat palvelevat vanhempia ja toteuttavat kokeneiden painijoiden oikut.

Nytkin, sumotallin yläkerran huoneessa, yksi nuorempi painija seisoo Höövelsonin vieressä odottamassa käskyjä. Toinen kokkaa pienessä keittiössä ja kolmas kattaa pöytää. Kun Baruto kaipaa kynää tai vettä, hän juoksuttaa nuorempansa hakemaan.

Talliin ja sen hierarkiaan pitää sitoutua ilman korvausta. Tarjolla on yhteishuone, ruokaa ja mitätön taskuraha. Palkkaa painijat alkavat saada vasta pärjätessään.

– Samaan aikaan aloittanut virolainen kaverini ei kestänyt puoltakaan vuotta. Hän ilmoitti, ettei siedä japanilaista ruokaa eikä halua nukkua vierekkäin lihavien äijien kanssa, Höövelson sanoo.

– Itse uskon, että ihminen kestää mitä tahansa, jos on pakko. Ja ruoankaan kanssa ei nirsoile, jos on nälkä.

Sumopainijat syövät joka päivä samassa valtavassa padassa keitettyä ruokaa. Vaikka nimi ja valmistustapa pysyy samana, padan sisältö ja mausteet vaihtelevat: kanaa, lihaa, tofua, vihanneksia, sieniä... Annokset ovat miesten koon mukaisia. Aloittelevan sumopainijan pitää opetella syömään paljon ja usein.

Läskit painijat ovat ihmetyksen aihe. Höövelsonin mukaan syitä painijoiden lihavuuteen

on kaksi.

– Sumossa törmätään todella kovaa. Ilman pehmustavaa läskiä lihakset hajoaisivat. Toinen syy on näyttävyys: jos kaksi pikkuautoa tai kaksi isoa rekkaa törmäävät, on jälkimmäinen komeampaa katsottavaa.

Japanin kielen hän sanoo oppineensa pakosta. Kielitaidoton ulkomaalainen ei saa sääliä tai armoa sumotovereiltaan. Kieli ja tavat on pakko oppia.

– En koe, että minua olisi syrjitty. Halusin painijaksi, kuten muutkin. Saman katon alla asuvista tulee kuin veljiä.

 

Höövelsonin ensimmäiset kuukaudet sumotallissa sujuivat näin: muiden painijoiden tavoin hän heräsi kuudelta, kahdeksalta alkoivat harjoitukset. Kylvyn jälkeen hän teki ruokaa ja siivosi. Muiden mennessä päiväunille Kaido aloitti uudet, henkilökohtaiset harjoitukset. Sama toistui iltapäivän velvollisuuksien jälkeen. Illalla, muiden katsellessa televisiota, Kaido harjoitteli.

Söi, passasi muita, nukkui ja treenasi.

– Halusin pärjätä. Halusin voittaa. Siksi harjoittelin enemmän kuin kukaan.

Valtava koko, luontainen lahjakkuus ja ahkera harjoittelu tuottivat tulosta.

Vaikein aika sumouralla oli Höövelsonin mukaan ensimmäinen kesä. Joka heinäkuu järjestetään sumoturnaus Nagoyassa. Turnauksen ajaksi tallin väki siirtyy asumaan kaupungin lähellä sijaitsevaan temppeliin.

– Jo puoli kuuden aikaan aamulla lämpötila oli yli 25 astetta. Kuumuuden lisäksi vaivana olivat hyttyset. Missään en ole nähnyt yhtä paljon hyttysiä kuin siellä. Silloin mietin, että voiko tällaista edes kestää.

Höövelson kesti ja eteni hierarkiassa nopeasti.

Sumoturnauksia järjestetään kuusi kertaa vuodessa, parittomina kuukausina. Jokaisen turnauksen sijoitus vie painijaa arvoasteikossa ylös tai alas. Ainoa poikkeus on suurmestari eli yokozuna. Jos yokozuna häviää monta turnausta peräkkäin, hänen on lopetettava uransa. Suurmestarista ei ole paluuta tavalliseksi painijaksi.

 

Painijanimen Baruto, baltti, saanut Höövelson voitti vastustajan toisensa jälkeen ja nousi ylimpään sarjaan puolessatoista vuodessa.

– Kun minulle tehtiin ensimmäistä kertaa chonmage, sumopainijakampaus, tiesin selvinneeni painijaksi, hän sanoo.

Samuraiden aikanaan suosima kampaus on nykyisin sumopainijoiden tunnusmerkki. Lopettavan painijan hiukset leikataan seremoniallisesti.

Menestys jatkui, ja vuonna 2010 Baruto nousi rankingissa toiseksi korkeimmalle tasolle, ōzekiksi. Loukkaantumiset hidastivat etenemistä, mutta tammikuussa 2012 Baruto voitti ensimmäisen turnauksensa. (Sittemmin loukkaantumiset ovat taas vaivanneet Barutoa.)

Höövelson kaivaa – siis juoksuttaa nuoremman painijan kaivamaan – kaapista sumolehden, jonka kannessa hän poseeraa tuoreena turnausvoittajana. Lehti julistaa ”Eestin hirviön” viimein voittaneen.

Hirviö viittaa lähinnä miehen kokoon. Barutosta pidetään ja hänet tunnetaan lempeänä painijana, joka hymyilee hävittyäänkin. Häntä pidetään komeana, onpa häntä jopa television viihdeohjelmissa kutsuttu sumopainin Leonardo DiCaprioksi.

Sumo-fanien keskuudessa Baruto on suosittu myös siksi, että häntä on elppo lähestyä. Arvonsa tuntevat japanilaispainijat ovat hymyttömiä ja hiljaisia, Höövelson vitsailee tuntemattomienkin kanssa.

Muutama vuosi sitten Höövelson meni naimisiin Japanissa asuvan venäläisnaisen kanssa. Heillä on oma asunto Höövelsonin nykyisen työpaikan, Onoe-tallin, lähellä. Sen pihalla seisoo valtava valkoinen Hummer-auto, jonka Baruto on tuunannut mieleisekseen.

 

Baruton tulevaisuus  on taattu. Parhaat sumopainijat pääsevät hyville ansioille. Palkkausjärjestelmä on monimutkainen: asteikossa korkeimman suurmestarin palkkiot ja palkat ovat yhteensä satojatuhansia euroja vuodessa, minkä päälle hän saa voittaessaan ylimääräisiä palkkioita sekä mahdollisia sponsorirahoja – joista osa pitää jyvittää sumotallille.

Rankingin alapäässä palkat taas ovat surkeita, hyvä jos painija tienaa 10 000 euroa vuodessa.

Höövelsonin kännykässä on kuvia ja videopätkiä kotoa Virosta, perheen maatilan lehmistä. Maatilaa pyörittää Kaidon veli.

Pohjimmiltaan Höövelson sanoo olevansa maalaispoika.

– Kun urani on ohi, haluan maanviljelijäksi Viroon. Pidän eläimistä. Ikänsä ja taitonsa puolesta Barutolla on vielä lukuisia vuosia edessä. Hän haluaa nousta suurmestariksi. Baruto olisi ensimmäinen eurooppalainen, joka saavuttaa himoitun aseman.

– Edelleenkään en ymmärrä kaikkea sumosta. Mutta rakastan tätä lajia.

 

Soturien paini

Ikivanha laji. Sumon perussäännöt ovat yksinkertaiset: vastustaja pitää saada ulos kehästä tai kaataa maahan. Jos polvi tai siitä ylöspäin jokin kehonosa osuu kehään, häviää ottelun.

Laji on vuosisatoja vanha: jo 1500-luvulla kuuluisa sotaherra  Oda Nobunaga järjesti linnassaan kutsuturnauksen, johon osallistui yli 1 500 painijaa. 1600-luvulla parhaat painijat saattoivat ansaita sumolla elantonsa. Lääninherrat palkkasivat hyviä painijoita tuomaan itselleen mainetta: tuolloin alkoi virallisten ranking-listojen pito, banzuke, joka on käytössä edelleen.

1900-luvun alussa lajin suosio kasvoi, ja sitä alettiin kutsua kansallislajiksi. Japanin sumoliitto perustettiin vuonna 1927. Lajissa on paljon perinteisiä šintolaisen uskonnon rituaaleja, joista edes kaikki katsojat eivät ole perillä. Sumon pääsarjassa järjestetään vuosittain kuusi turnausta, joista puolet on Tokiossa, loput Osakassa, Nagoyassa ja Fukuokassa. Tokion turnaukset järjestetään Kokugikanissa eli Kansallislajihallissa tammikuussa, toukokuussa ja syyskuussa.

Osakan turnaus on maaliskuussa, Nagoyan heinäkuussa ja Fukuokan marraskuussa. Turnaukset kestävät 15 päivää. Ottelut alkavat listan häntäpään painijoiden otteluilla ja huipentuvat noin kello 17–18 huippupainijoiden kohtaamisiin. Kaikki ottelut näytetään suorana televisiosta. Sumon suosio on tosin hiipunut.

– Nuoria on vaikea saada mukaan, sumoliiton varapuheenjohtaja Kazufumi Minami sanoo.

Toissa vuonna painissa paljastunut sopupeliskandaali on myös syönyt suosiota. Aiemmin painiotteluihin oli vaikea saada lippuja, enää ei.

Sumopaini pyrkii olympialajiksi.

– Ikävä kyllä olympiakomitea pitää lajia epäterveellisenä, koska siinä kannustetaan lihomaan, Minami sanoo.

Uusinta sumossa on naisten sarja, joka perustettiin 1990-luvun lopulla – perinnetietoisimpien sumofanien kauhistukseksi. Yksi syistä oli se, että vuonna 1994 olympiakomitea päätti, että kisoihin ei enää oteta lajeja, joissa molemmat sukupuolet eivät voi kilpailla.

– Naisten sumon suosio kasvaa vauhdilla Japanissakin, Minami sanoo.

Kuva: Petri Artturi Asikainen Kuva: Petri Artturi Asikainen Kuva: Petri Artturi Asikainen Kuva: Petri Artturi Asikainen Kuva: Petri Artturi Asikainen Kuva: Petri Artturi Asikainen
Julkaistu: 6.2.2013