Apu

”Muutin elämäni itseni näköiseksi”

1


”Muutin elämäni itseni näköiseksi”

Työuupumus laukaisi Pirkko Daavitsaisen masennuksen. Kuntoutuminen vaati matkan oman pään sisälle.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat timo hartikainen

Olen ihan lopussa, Pirkko Daavitsainen sai sanotuksi työterveyslääkärille rutiinikäynnillä itkunpuuskan lomasta. Rintaa oli puristanut raskas painon tunne jo pidempään. Pirkon sisko oli aamulla puhelimessa kehottanut puhumaan pahasta olosta lääkärille, mutta Pirkko oli ajatellut jatkavansa työntekoa tavalliseen tapaan ja itkevänsä salaa – kuten ennenkin.

Pirkko yritti vastustella, kun lääkäri totesi, että tämän oli jäätävä kotiin lepäämään. Eihän hän mitenkään voisi, koska hänen piti hoitaa taloushallinnon tehtäviensä lisäksi keskisuuren yrityksen luottamusmiehen, työsuojeluvaltuutetun, YT-neuvottelukunnan sihteerin ja työterveyshuollon yhteyshenkilön hommat.

Toisaalta Pirkko tajusi itsekin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Hän oli uuvuttanut itsensä taistellessaan työkaveriensa oikeuksien puolesta 1990-luvun laman syövereissä. Uupumisen taustalla oli myös rankkoja elämänvaiheita.

– Todellinen vajoaminen alkoi sairauslomalla. En jaksanut ajatella enkä toimia, vaan istuin ja itkeskelin nojatuolissa. En osannut sanoa mitään edes ystävälleni, joka kävi minua katsomassa. Hän ehdotti, että menisin vähäksi aikaa sairaalaan. Annoin hänen taluttaa minut lääkäriin, Pirkko kertoo.

Pirkko vietti psykiatrisessa sairaalahoidossa kaksi viikkoa. Päällimmäisenä oli helpotuksen tunne. Nyt hän oli turvassa, eikä mitään pahempaa voisi tapahtua.

Pahempaa kuitenkin tapahtui, kun Pirkko palasi kotiin. Hänen diagnoosikseen oli kirjattu ”tarkoin määrittelemätön masennus”, mutta häntä pidettiin riittävän hyväkuntoisena pärjäämään itsekseen.

Pirkko itse koki, ettei hänellä ollut mitään keinoja selvitä kotona. Hän oli myös huolissaan kouluikäisestä pojastaan, vaikka pojan isä piti tästä hyvää huolta.

– En muista sairaalasta paluun jälkeisistä kuukausista mitään. En kyennyt toimimaan, en jaksanut avata postiani enkä uskaltanut tavata ketään tai käydä missään. Minua ahdisti ja pelotti. Tunsin häpeää ja huonoa omaatuntoa sairauslomani takia.

Vuoden 1996 helmikuussa Pirkko alkoi käydä Kelan järjestämässä terapiassa. Sen anti jäi vähäiseksi, koska hän oli liian sairas hyötyäkseen siitä. Istunnot olivat itkuisia purkauksia, joiden aikana Pirkko purki lähinnä arjen huolia.

– Terapeutti istutti minut nurkkaan huoneen toiselle puolelle mahdollisimman kauas itsestään. Väliimme jäi kunnon hajurako, mikä ei edistänyt luottamuksen syntymistä.

Terapian hyödyttömyydestä huolimatta Pirkko haki muutosta elämäänsä. Hän mietti työpaikan vaihtamista ja muuttamista isompaan kotiin.

– Kun kovasti mieluinen uusi koti vanhasta puutalosta tuli eteen kuin kohtalona, uskalsin lähimmäisten kannustamana tehdä asuntokaupat. Muutto sai ilon läikähtämään rinnassani. Jälkeenpäin ajatellen uuden kodin hankkiminen tuki uuden elämänvaiheen rakentamista.

Heinäkuussa Pirkko palasi töihin toiveikkain mielin. Kaksi viikkoa myöhemmin hänet irtisanottiin.

Potkut 21 työvuoden jälkeen olivat tunnolliselle työntekijälle järkytys, vaikka Pirkko oli alitajuisesti pelännyt irtisanomista. Myöhemmin hän on miettinyt, johtuivatko potkut osittain hänen psykiatrisesta sairaudestaan.

– Lohduttauduin sillä, että olin voinut työssäni pitkään huonosti ja oli aikakin vaihtaa työpaikkaa. Työni ei ollut myöskään tarjonnut riittävästi haastetta. Halusin uskoa uuteen mahdollisuuteen. En osannut aavistaa, millaiset taisteluvuodet työttömällä asuntovelkaisella yksinhuoltajalla olisivat edessä.

Uutta työtä ei löytynyt, vaikka Pirkko kouluttautui monin tavoin ja haki töitä aktiivisesti. Tarjolla oli vain pätkätöitä.

– Suoritin ja yritin monenlaista, liikaa ja pakonomaisesti. Samanaikaisesti kävin taloudellista ja psyykkistä selviytymistaistoa. Salailin masennustani ja työttömyyttäni, sillä häpesin kumpaakin. Miten minulle oli käynyt näin?

Häpeää Pirkko oli kantanut lapsesta saakka. Hän olisi halunnut mennä lukioon, mutta hänen isänsä ei päästänyt häntä sinne. Isä oli sodan ja oman lapsuutensa runtelema alkoholisti, jota Pirkko pelkäsi.

– Vähäinen koulutukseni on ahdistanut minua läpi elämäni, ja minun on ollut vaikea antaa sitä anteeksi. Kun isäni ajoi minut pois kotoa, muutin Kajaanista Kuopioon. Hapuilin elämälleni suuntaa, mutta kukaan ei auttanut sen etsimisessä. En kuulunut mihinkään enkä tiennyt, minne olin menossa.

Parikymppisenä Pirkko sai tyttären. Aviottomia äitejä ei hyväksytty 1960-luvulla, mutta Pirkko oli lapsestaan ylpeä ja onnellinen.

– Olin tunnollinen äiti, mutta elämäni oli yksinäistä, eikä minulla ollut sydänystävää. En osannut tukeutua tai luottaa kehenkään. Tunteeni ahdistivat minua ja purkautuivat rajun itkun kautta, salaa ja yksin.

Pian myös Pirkon vanhemmat ja 18 vuotta nuorempi pikkusisko muuttivat Kuopioon. Pirkosta tuli äidin ja sisaren tuki ja turva. Kun äiti kuoli syöpään, Pirkko sai huollettavakseen myös pikkusiskonsa. Lisäksi hän piti huolta alkoholisti-isästään. Tässä vaiheessa hän tapasi ainoan elämänkumppaninsa, jonka kanssa sai pojan.

– Kun isäni kuoli kymmenen vuotta äidin jälkeen, erosin miehestäni, sillä olin alkanut epäillä tunteitani. Ajattelin silloin, että nyt voin viimein alkaa elää omaa elämääni. Tunsin surua ja tyhjyyttä, mutta sopeuduin. Olihan minulla hyvä työ yrityksessä, joka kasvoi ja laajeni, sekä oma koti lähellä työpaikkaa.

Pirkko ei arvannut, että laskusuhdanne muuttaisi kaiken. Lomautusuhkien ja ensimmäisten irtisanomisten myötä työpaikan ilmapiiri jännittyi. Pirkko murehti työasioita ympäri vuorokauden ja uupui vähitellen.

– Hätääntyminen ja ylihuolehtiminen ovat minulla äidinmaidossa imettyjä ominaisuuksia.

Saatuaan potkut ja oltuaan kaksi vuotta työttömänä Pirkko haki apua. Hän oli voinut koko työttömyysajan enemmän tai vähemmän huonosti ja tiesi tarvitsevansa terapiaa, mutta ongelmana oli löytää hyvä terapeutti. Pirkko syytti siitä itseään: hän ei varmastikaan osannut olla potilas oikealla tavalla.

– Vajosin kolmeksi vuodeksi pätkäterapioiden ja lääkekokeilujen suohon. Tunsin häpeää siitä, etten saanut itseäni kuntoon. Minua on aina pidetty reippaana, tarmokkaana ja iloisena ihmisenä, joka selviää mistä tahansa. Miten olisin nyt voinut heittäytyä heikoksi?

Syksyllä 2000 Pirkko pääsi vakuutusyhtiönsä myöntämään työkokeiluun. Työpaikan etsiminen oli henkisesti vaikeaa, mutta paikka löytyi.

– Työ eheytti. Sain itseluottamusta, taistelutahtoa ja uskoa tulevaan.

Samaan aikaan Pirkko kävi turhautuneena ryhmäterapiassa. Siellä hänen käsiinsä osui Mielenterveyden keskusliiton esite, jossa kerrottiin Elämän käännekohdat -kurssista. Pirkko haki kurssille saman tien.

– Kurssiviikosta tuli oikeasti elämäni käännekohta, seitsemän vuotta masennusdiagnoosin jälkeen. Opin hyväksymään sen, että sairastin masennusta, mutta en ollut huono ihminen sen takia.

Kurssilla Pirkko alkoi ymmärtää, mitä kaikkea hänen sairastumisensa taustalla oli ja mitä hänen pitäisi siitä oppia. Hän alkoi myös luottaa siihen, että muutos oli mahdollinen.

– Elämäni ei tarvitsisi olla vain pelkkää pahaa oloa ja terapiaa, vaan voisin saada paremman elämän. Se oli minusta itsestäni kiinni.

Kurssilta saatu toivonkipinä kantoi Pirkon raastavan kesän ja syksyn yli. Hänen läheisensä perheessä oli vastoinkäymisiä, jotka koettelivat myös hänen voi miaan.

– Olin murtua huolesta ja hädästä. Autoin parhaani mukaan ja tein usein kahdessa kodissa perheenäidin työt. Tunsin itseni täysin riittämättömäksi. En kuitenkaan hautautunut huolen alle, vaan osasin toimia, koska olin saanut kurssilta tarvittavia työkaluja.

Ilo palasi vähitellen Pirkon elämään, kun hän sai lyhyen työpätkän työkokeilupaikassaan ja meni MTKL:n kuntoutuksen jatkokurssille. Sen jälkeen hän pyrki ja pääsi kuntoutuja-asiantuntijakoulutukseen.

– Rankinta koulutuksessa oli oman elämäntarinan kirjoittaminen ja sen lukeminen ääneen muille. Se satutti, itketti ja hävetti, mutta myös huojensi. Tästä alkoi surutyö, joka johti uuden, omiin rehellisiin tunteisiini perustuvan identiteetin rakentamiseen. Opin myös vähitellen päästämään irti jarruttavista ja vahingoittavista ajatuksista, asioista ja ihmisistä.

Keväällä 2004 viimeinenkin palanen Pirkon elämässä loksahti paikalleen. Hän sai työpaikan vertaisneuvojana Kuopion Propellissa, joka on matalan kynnyksen neuvontapalvelu mielenterveyskuntoutujille. Pirkko toimii myös kokemuskouluttajana ja Mielenterveyden keskusliiton luottamushallinnossa. Mielenterveyskuntoutujien aseman ja palvelujen kehittäminen on hänelle sydämen asia.

– Nyt voin sanoa kymmenen vuoden kokemuksella, että tätä työtä ja sen merkitystä ei korvaa mikään. Olen saanut sen kautta paljon ja toivottavasti pystynyt myös antamaan. Tunnen olevani etuoikeutettu. On ollut ihanaa myös huomata, että osaan puhua, kirjoittaa ja esiintyä.

Lokakuussa Pirkko täytti 70 vuotta. Hän sanoo, ettei tunne itseään niin vanhaksi – vaikka hänellä on kolme tekoniveltä – sillä hän on täynnä tarmoa ja uteliaisuutta elämää kohtaan. Vointi on erittäin hyvä.

– Olen oppinut pitämään huolta myös henkisestä puolestani. Tiedän, mitkä asiat verottavat voimia ja mitkä tuovat niitä. Ammennan eletystä elämästä ja kaikesta kokemastani. Katson eteenpäin innostuneena ja kiitollisena.

Pirkko on myös sinut itsensä kanssa. Hän tietää, mitä tahtoo ja mistä pitää. Nuorempana hän joutui tukahduttamaan halunsa monien velvollisuuksiensa vuoksi. Hänet oli myös kasvatettu uskomaan, että kohtaloonsa pitää alistua nöyrästi eikä turhia pidä haikailla. Enää Pirkkoa ei pidättele mikään. Hän haaveilee, että pääsisi vielä matkustamaan ja näkemään maailmaa.

– Vanhenemisen voisi antaa pelottaa, mutta en anna. Tarvitsen yhä haasteita. Teen vapaaehtoistyötä niin pitkään kuin pystyn ja olen yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti aktiivinen. Lisäpuhtia ja rentoutusta haen liikunnasta. Elämyksiä ja sielunravintoa saan puolestaan kulttuurin ja kirjallisuuden kautta.

Lähes puolet masentuu

Työuupumus on pitkittyneen työstressin seurauksena kehittynyt häiriötila, johon kuuluvat laaja-alainen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja alentunut ammatillinen itsetunto. Siihen liittyy riski sairastua muun muassa masennukseen, uni- ja päihdehäiriöihin sekä stressiperäisiin fyysisiin sairauksiin.

– Työuupumuksesta viestivä väsymys ei hellitä vapaa-aikana normaalilla levolla, vaan voimattomuus jää päälle ja vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Tämä johtuu siitä, että on pitkään toiminut voimavarojensa äärirajoilla, kertoo työterveyspsykologi Kirsi Ahola Työterveyslaitokselta.

Vuonna 2011 tehdyn kartoituksen mukaan vakava-asteisesta työuupumuksesta kärsi 2–3 prosenttia suomalaisista. Lieviä uupumusoireita oli yli 20 prosentilla.

– Myös huono fiilis, lyhyt pinna ja fyysiset oireet ovat työuupumuksessa yleisiä. Kun ne alkavat näkyä ulospäin ja haitata toimintaa, pitäisi pysähtyä.

Avainsana uupumisoireiden pysäyttämisessä on muutos. Jotakin on tehtävä toisin, jotta voisi paremmin.

– Työhön liittyvistä epäkohdista kannattaa jutella esimiehen kanssa. Työturvallisuuslaki ohjeistaa työnantajaa selvittämään ongelmallisen tilanteen, jossa työntekijä kuormittuu terveyttä vaarantavalla tavalla.

Lisäksi on tärkeää huolehtia omasta hyvinvoinnista ja palautumisesta. Voimat ehtyvät, jos tekee työtä tauotta tai päivät venyvät iltaan asti.

– Myös liikunnan harrastaminen ja sosiaaliset riennot ovat olennaisia palautumisessa.

Pelkkä työuupumus ei ole sairausloman peruste, mutta yhdeksällä kymmenestä vakavasta uupumuksesta kärsivällä on myös jokin oikea sairaus.

– Fyysiset sairaudet, etenkin tuki- ja liikuntaelinten kivut sekä sydänvaivat, ovat yhtä tavallisia kuin mielenterveyden häiriöt, joihin työuupumus useimmin liitetään. Masennusta sairastaa 45 prosenttia vakavasti uupuneista.

Masennus on kuitenkin aina monitekijäinen sairaus. Sen syntyyn vaikuttavat perimä ja koko elämänhistoria. Ne luovat herkkyyden masentua, jonka kriittinen elämäntilanne voi laukaista.

Pahimmillaan uupumuksen tuomat mielenterveyshäiriöt ja fyysiset sairaudet voivat johtaa jopa työkyvyttömyyteen. Tämän takia olisi tärkeää ehkäistä niiden syntyminen vahvistamalla työntekijän voimavaroja ja korjaamalla työoloja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Mitä pikemmin asioihin puututaan, sitä parempi. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä, vaan työuupumuksesta voi toipua jälleen hyvin jaksavaksi työntekijäksi. Eteenpäin auttaa pelkästään se, että alkaa pitää itsestään parempaa huolta.

Teksti: Maarit Vuoristo

Julkaistu: 13.7.2016