Helsinkiläinen Stina Koistinen, 31, hakeutui lääkäriin seitsemän vuotta sitten päänsärkyjen vuoksi. Sairaalasta saatu puhelu muutti pysyvästi nuoren musiikinopiskelijan elämän suunnan.  – Terveyskeskuksesta määrättiin vain särkylääkkeitä, mutta kun naama alkoi puutua, menin neurologille. Magneettikuvauksen jälkeen tuli käsky saapua heti sairaalaan. Samana iltana minut jo leikattiin, Koistinen muistelee. Oireiden syyksi selvisi kasvain, jonka seurauksena aivojen nestekierto oli häiriintynyt. Viikko leikkauksen jälkeen kasvaimesta otettiin koepala ja todettiin, että kyseessä oli hyvin harvinainen syöpä.  – Diagnoosi oli hirveä sokki. Masennuin, ja asiaa oli tosi vaikea käsittää. Tuntui, ettei kukaan ymmärrä minua. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja maailman hylkäämäksi.  Kun Koistinen istui iltaa ystävien kanssa ja muut nauttivat olostaan, hän huomasi, ettei saanut kiinni tunnelmasta tai puheenaiheista. Hän katsoi tilannetta ulkopuolelta.  – Pikkuhiljaa käänsin kelkkani itsesäälistä ja yksinäisyydestä elämänjanoon ja toimintaan. Se on luonteeni, haluan toimia, Koistinen sanoo nyt.

Samana keväänä, kun uutinen syövästä tuli, Koistinen mietti, mitä tekisi Helsingin Pop & Jazz Konservatorion lopputyöksi.  Diagnoosi sai hänet ymmärtämään elämän rajallisuuden. Ilmassa roikkuvat, tulevaisuuteen lykätyt suunnitelmat tulivat yhtäkkiä hyvin ajankohtaisiksi.  Koistinen halusi ensimmäistä kertaa ottaa vastuun sävellystyöstä kokonaan, tehdä musiikkia ilman rajoituksia. Tosin luomistyön alkuun pääseminen ei käynyt sormia napsauttamalla.  – Päätin kuitenkin, että tämä pitää tehdä nyt, ja se tuntui vapauttavalta. Halusin nähdä, mitä sisältäni kumpuaa. Yhtyeen nimi, Color Dolor, on kuvaava. Värisävyjä, englanniksi color, Koistisesta löytyy poikkeuksellisen paljon. Elämänilo on myös vahvasti aistittavissa hänestä ihmisenä. Vaikka keskustelu meneekin aika ajoin syville vesille, leikkaa Koistisen kupliva nauru keskustelun tämän tästä.  Asioilla on myös toinen puoli. Dolor on espanjaa ja tarkoittaa tuskaa. Siitä Koistinen ei tahdo liikaa puhua, vaikka kertookin hoidoissa ravaamisen olevan tuskallista niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Koistinen on tehnyt Radio Helsingissä Müller & Goisthoff -ohjelmaa näyttelijä Sara Mellerin kanssa.

Espanjan kieli tuli Koistiselle tutuksi vaihto-oppilasvuonna Uruguayssa. Jotain latinalaisamerikkalaista mutkattomuutta hänessä selvästi on. Color Dolorin sanoitukset – jotka syntyvät englanniksi – liikkuvat kuitenkin syvissä vesissä, käsitellen elämän ja kuoleman kysymyksiä. Niitä, joihin Koistinen haluaisi löytää vastauksen. Musiikki tekee kuitenkin lauluista lohdullisia, mikä on lauluntekijän päämäärä. – Musiikkia tehdessäni koen, etten ole yksin tunteideni kanssa. Haluan lauluillani välittää sitä elämänkipinää, joka itsessäni leimuaa vahvasti sen takia, että olen kohdannut kuoleman mahdollisuuden. Myös tutkimusmatkailu, omien arvojen ja mielipiteiden kyseenalaistaminen ovat tärkeitä teemoja kappaleissani. Näistä aiheista Koistinen oli puhumassa Yle TV1:n Inhimillisessä tekijässä keväällä 2016. Jakson teemana oli taiteen merkitys kuoleman ja sairauden kohtaamisessa. Tässäkin keskustelussa Koistinen puhui mieluummin elämästä kuin kuolemasta. Loppukonsertin materiaalista syntyi Color Dolorin esikoislevy, Cuckoo in a Clock. Se ilmestyi vuonna 2013. Anna Ahmatovan runot innoittivat Koistista levyä tehdessä. Levyn nimi on peräisin Käki-runosta. Tekijälleen levy oli näyttö omaehtoisesta tekemisestä. Vahvalle tulkitsijalle alkoi tulla työtarjouksia.  Teho Majamäen Travelogue-yhtyeessä Koistisella oli tärkeä rooli solistina, ja projekteja on riittänyt ranskalaisista chansoneista duetointiin Mikael Saaren kanssa.

Sairautensa kanssa Koistinen on joutunut elämään jatkuvassa epävarmuudessa. Välillä sädehoito tuotti tulosta ja kasvaimen uskottiin rauhoittuneen.  Seuraavassa kuvauksessa aivolisäkkeessä kuitenkin huomattiin paksuuntumaa. Sädehoidotkin lopetettiin välillä liian rankkoina. Sytostaatteja Koistinen ei halunnut ottaa, koska oli lukenut niiden tehottomuudesta. Moni olisi tässä vaiheessa jo luovuttanut ja jättänyt vaikean musiikkibisneksen ja keskittynyt hoitamaan itseään. Koistinen kuitenkin päätti vauhtiin päästyään yrittää  päästä niin pitkälle kuin pystyisi. – Alun järkytyksen, vihan ja pelon jälkeen minulle oli vahvasti sellainen olo, että sairaus ei minua pysäytä. Aion tehdä sitä, mitä haluan.  Yksi unelmista oli Göteborgin maineikas Högskolan för Scen och Musik. Koistinen kehuu taidekorkeakoulua vuolaasti. Improvisointiin perustuva opetus sai hänet ajattelemaan musiikkia uudella tavalla. – Pääsin soittamaan monenlaisten ihmisten kanssa ja jouduin esittämään itselleni vierasta musiikkia. Siten opin äänestäni paljon. Koistinen oli linjan ainoa ulkomaalainen ja etäisyyden vuoksi siteet Suomeen muutenkin vähäiset. Mielenkiintoisen oppimisen keskellä koti-ikäväkin vaivasi.  – Se oli raskasta. Välillä mietin, että minä olen täällä ja perheeni on Suomessa: entä jos kuolen?

Epävarmuuden keskellä Koistinen ei ole halunnut lamaantua pelon edessä.  – Välillä olen huolestunut, surullinen ja avuton. Pelkääminen on kuitenkin turhaa, se vain lisää pahaa oloa. Siksi koetan keskittyä muihin tunteisiin. Se on itsesuojelua. Läheiset ovat tietenkin huolissaan. Se  painaa suuresti Koistisen mieltä, mutta puolituttujen ihmisten kyselyt ärsyttävät. Koistinen on puhunut sairaudestaan julkisesti, joten hän haluaa, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. – Satunnaiset ”miten sä nyt voit” -kyselyt ovat raskaita ottaa vastaan. Kysyminen on inhimillistä, mutta tuntuu falskilta. Pitää kysyä suoraan, ja jos en halua keskustella asiasta, kerron sen kyllä. Usein vakavasti sairastunut ihminen nähdään uhrina. Silloin myötätunto voi kääntyä sääliksi. Sitä Koistinen ei voi sietää.  – Sairaus ei säälillä parane. Se ei ikinä ole eteenpäin vievä voima. Sen sijaan voi olla myötätuntoinen ja empaattinen ja osoittaa, että on pahoillaan. Se on eri asia kuin voivottelu. Koistinen ei jää murehtimaan asioita vaan sanoo olevansa onnellinen yhdeksänkymmentä prosenttia ajastaan. Päivät täyttyvät musiikkialan hommilla, studiopäivillä, harjoituksilla ja apurahahakemusten täyttämisellä,  Välillä voimat kuitenkin loppuvat. Silloin Koistinen tyhjentää aikataulun, pitää telkkaripäivän ja koettaa olla itselleen armollinen. – Minusta ei ole tullut pyhimystä, vaikka olen ymmärtänyt hetkessä olemisen onnen. Olen edelleen turhautunut ja ärsyynnyn pienistä asioista, kuten siitä, jos pesulappu on vaatteessa väärässä paikassa. Hermot menevät heti, Koistinen nauraa.

Syöpä on viheliäinen sairaus, jonka etenemistä eivät lääkäritkään voi ennustaa. Onkin hämmästyttävää kuulla tarina Koistisen määrätietoisesta etenemisestä ja kouluttautumisesta ennusteista huolimatta.  Samalla hän on oiva  esimerkki koulutuksen merkityksestä. Sairaus on hyvä kannustin, mutta ilman kahdeksan vuoden kouluputkea ei hänestä olisi tullut nykyisen kaltaista tulkitsijaa.  Vasta Göteborgin koulun jälkeen Koistinen tunsi olevansa valmis laulajana. Yhdeksi tärkeäksi opettajakseen Koistinen nostaa Tampereella Pirkanmaan ammattikorkeakoulun teatterimusiikin linjalla vaikuttaneen Irina Milanin. – Hän oli ensimmäinen maata järisyttävä opettaja. Hän opetti tekstin ja fraseerauksen tärkeyden, tauot, kaiken.  Itsensä haastaminen ja ylittäminen on ollut Koistisen tekemisten ohjenuora. Elämän rajallisuuden tajuaminen on hyvä muusa, eikä Koistinen ole päästänyt kuolemanpelkoa niskan päälle. Color Dolorin kolmas levy on valmistumassa ja uusi yhtye Frank Frank Frank on elänyt luomisvoimaista kuherruskuukauttaan.   Koistisen musiikki on polveilevaa eikä lainkaan helposti sulateltavaa peruspoppia. Sen vuoksi hänen missionsa onkin tämän taustan valossa hieman yllättävä. – Haluan tehdä täydellisen popkappaleen, sellaisen kuin vaikka J. Karjalaisen Telepatiaa tai Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heart, hän määrittelee.

Talvella Koistinen sai aivoihin ja selkään sädehoitoa jälleen kuuden ja puolen viikon ajan. Hoito on tehonnut, uutiset ovat hyviä. – Kaikki ne uudet kasvaimet, jotka sädetettiin talvella, ovat  kadonneet. Jäljellä on vain aivolisäkkeen kasvain eikä sekään ole kasvanut, Stina iloitsee. Koko ajan syntyy musiikkia, ja päivät täyttyvät uuden luomisesta. – Tavoitteeni on, että jaksaisin elää tätä hetkeä ja tehdä musiikkia. Myönnän ajattelevani, että minun täytyy tehdä kaikki musiikki nyt, koska en ehkä myöhemmin ole enää täällä. Yritän myös pitää mieleni auki elämälle ja sen jatkuvuudelle.