Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Image

Musiikkia liian tyhjistä huoneista

Musiikkia liian tyhjistä huoneista

Jaksaako kaksi levyä puolison kuolemasta kiinnostaa, kysyy Iida Sofia Hirvonen kuunneltuaan Mount Eerien uuden levyn.
Teksti Iida Sofia Hirvonen
Kuvat Anja Reponen

Though my life is a galaxy of subtleties / my complex intentions and aspirations do not matter at all / In the face of the crushing flow of actual time.

Kokemus yhden ihmisen mitättömyydestä universumin keskellä on aina ollut läsnä Mount Eerie ja The Microphones -nimien alla levyjä tehneen kanadalaisen Phil Elverumin musiikissa.

Kesällä 2016 Elverumin vaimo, kuvataiteilija Geneviève Elverum (os. Gosselin) sairastui vatsasyöpään. Geneviève kuoli vuoden sisällä sairastumisesta. Pariskunnan lapsi oli tuolloin vain yksivuotias. Vajaa vuosi puolison kuolemasta ilmestyi Elverumin kolmastoista albumi, The Crow Looked at Me. The Crow Looked at Me oli äänitetty huoneissa, joissa elämänkumppani teki vain hetki sitten kuolemaa.

When real death enters the house, all poetry is dumb.

Surun ja tyhjyyden tunne eivät tuntuneet enää vain osalta emotionaalisen indielauluntekijän estetiikkaa vaan totuudelta, jota ei voi haudata metaforien alle.

Levyä ei voinut kuunnella oikein mitenkään muuten kuin kirjoittajan elämän läpi, tapahtumakulun kauheaa vääryyttä sympaten.

Kun elämän läheisin ihminen kuolee, mitä muuta taiteilija voi tehdä kuin käsitellä tapahtumaa taiteessaan? Ja kuinka kauan hän voi aiheesta puhumista jatkaa, ennen kun sanoma alkaa menettää tenhonsa ja taiteilija muistuttaa raskasta sukulaista, joka aina tilaisuuden tullen ottaa vanhat valokuvat esiin ja oman menetyksensä puheeksi?

Now Only jatkaa siitä, mihin Crow Looked at Me jäi. Vuoden jälkeen menetetty elämänkumppani ja kuolema ovat muuttuneet muistoiksi, joka luuppavat ajatuksissa. Suru muistuttaa aaltoja, joista jokainen on edellistä pienempi. Sairastumista edeltävät vuodet ja sen jälkeinen aika välähtelevät sanoituksissa kuin haalistuvat diakuvat. Ensimmäinen pitkä keskustelu, tarjottu appelsiiniviipale, viimeiset henkäykset syövän tuhoamassa elimistössä.

Now Only -kappaleessa Elverum katsoo sairaalassa ihmisiä ja kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää hänen suruaan. Kuolema on kuitenkin käsittämättömyydessään tavanomaista.

But people get cancer and die / People get hit by trucks and die /

People just living their lives / Get erased for no reason with the rest of us watching from the side.

Kuoleman detaljeja luettelevan popmusiikin esittäminen huumeiselle festariyleisölle on väistämättä vaivaannuttavaa, mistä Elverum myös laulaa, kuten myös keskusteluista backstagella ja kotona tyttären kanssa. Knausgård-henkinen itsereflektio ja filtteröimättömyys, jossa ”sitten katsoin telkkarista dokumentin ja menin ruokakauppaan” -tyyppiset arjen hetket kelpaavat materiaaliksi, on tyypillistä myös Elverumin aikalaisartisteille, kuten Father John Mistylle ja Mark Kozelekille.

Distortion-kappaleessa Elverum käsittelee miesten itsemytologisoinnin ongelmallisuutta assosiatiivisen empaattisella tavalla. Hän kertoo katsoneensa lento-koneessa dokumenttia Jack Kerouacin tyttärestä. Kerouac kieltäytyi ottamaan vastuuta lapsestaan. Tämä herättäää Elverumissa empatian vaimoaan kohtaan, jonka vanhemmat ovat hylänneet lapsena. Hän ajattelee sukupolvesta toiseen ylittyvää huonoa vanhemmuutta ja kaipaa yhtäkkiä takaisin kotiin.

Elverum on laulanut aiemmilla levyillään jo monesti ”I know no one now”, ja nyt hän palaa noihin sanoihin. Jotain muuta tarkoittanut säe saa uuden merkityksen kuoleman jälkeisessä kontekstissa.

Now Only on tuotannollisesti helppo ja tunnelmaltaan lempeä levy, jossa akustinen soitanta ja Yo La Tengosta muistuttava lo-fi-indierock vuorottelevat. Sanoitusten suru on kuitenkin niin tarttuvaa, että jos niihin kiinnittää hetkeksikään huomiota, kuunteleminen muuttuu vaikeaksi.

Kuulijalle tulee surullinen olo Phil Elverumin puolesta, suru omista menetetyistä läheisistä, pelko elossa olevien läheisten ja oman terveyden menettämisestä. Kun pelottavat tunteet käsittelee, jäljelle jää lohdullisuus, vaikka katarsista tai vastauksia ei levyltä löydy.

Tunnustuksellinen realismi tuntuu luontaiselta reaktiolta siihen, kuinka absurdilta tavallinen arki voi läheisen kuoleman jälkeen tuntua. On ihmeellistä, että voi mennä keittiöön ja keittää kananmunia, on uskomatonta olla ylipäätään elossa.

Julkaistu: 6.6.2018