Apu

Miten murhasta saa kirjoittaa? Mikä on liikaa? Vaikuttaako true crimen suosion kasvu siihen, miten suhtaudumme rikoksiin?

Miten murhasta saa kirjoittaa? Mikä on liikaa? Vaikuttaako true crimen suosion kasvu siihen, miten suhtaudumme rikoksiin?
True crime on tullut jäädäkseen. Kun yhä useampi toimittaja ja maallikko kilpailee saman yleisön huomiosta, on riski, että panokset kovenevat ja jutut raaistuvat. Haastattelimme kolmea tekijää heidän eettisistä ratkaisuistaan: Miten rikoksentekijästä uutisoidaan? Kuinka omaiset huomioidaan? Kuinka raakoja yksityiskohtia kerrotaan?
Julkaistu: 6.9.2022

Tutkija Johanna Sumiala on saapunut rikospaikalle. Hän ei ole kuitenkaan rikostutkija, vaan kuolemaan ja mediaan erikoistunut apulaisprofessori Helsingin yliopistosta. Tänään se ei haittaa, sillä ministeri Heikki Ritavuoren ampuja on otettu kiinni sata vuotta sitten.

Sisäasiainministeri Heikki Ritavuori sai tässä kotiovensa edessä surmansa 14.2.1922 salamurhaajan luodista, lukee muistokirjoituksessa graniittisessa ovenpielessä Helsingin Töölössä. Kirjoituksen alla on kukkaruukku, jossa on pinkkejä pelargonioita ja myrskypilvensinisiä ja oranssinkeltaisia orvokkeja. Vanhassa uutiskuvassa sadan vuoden takaa maa murhapaikalla on valkoinen lumesta, mutta nyt on nihkeän kuuma. Elokuun poikkeukselliset helteet ovat korventaneet ruoholaikut keltaisiksi.

Sisäasiainministeri Heikki Ritavuori salamurhattiin kotiovensa edessä Helsingin Töölössä helmikuussa 1922.

Siirrymme pois Nervanderinkatu yhdestätoista ja istahdamme puun varjoon penkille kadun vastapuolella olevaan Nervanderinpuistikkoon. Olen ottanut yhteyttä Sumialaan kysyäkseni häneltä kuolemasta ja true crimesta. Mutta aivan ensin on kysyttävä, onko meidän sopivaa olla tässä.

– Ovenpielen kyltti on osa historiaa. Muistolaatta kertoo siitä, että hänen elämänsä oli niin merkityksellinen, että hänen kuolemansa noteerataan. Kyllä minä ajattelen, että tällaiset muistomerkit ovat tärkeitä, Sumiala sanoo.

Sumialalta on viime vuonna ilmestynyt kirja Mediated Death, jossa hän käsittelee sitä, miten kuolema on läsnä arjessamme uutisten, sosiaalisen median ja viihteen kautta. Sadassa vuodessa on tapahtunut valtava muutos. Kun ministeri Ritavuori salamurhattiin, kansallisen suru-uutisen kertominen oli sanomalehtien yksinoikeus. Järkyttäwän, mieltä masentavan tiedon lewittävät tämän päivän lehdet kautta maan, julistettiin seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa.

Nyt toimittajat eivät ole enää rikosuutisoinnin portinvartijoita. Lähes kuka tahansa voi perustaa vaikka oman true crime -podcastinsa – ja moni on niin tehnytkin. Kotimaisessa audiosisältöpalvelu Suplassa on tarjolla yli toistakymmentä rikos- ja mysteeripodcastia. Tekijöiden joukossa on ammattitoimittajia, mutta myös paljon maallikoita.

– Väitän, että tämä haastaa myös journalisteja, koska kaikki taistelevat samasta huomiosta ja näkyvyydestä. Onko sellainen riski, että panokset kovenevat? Tarvitaanko yhtä räväkämpiä otsikoita ja paljastavampia kuvia, että saadaan sitä huomiota? Tämä ei ole eettisesti ongelmatonta.

Loviisasta löytyi 5. elokuuta 2016 surmattu nainen. Tekotavan raakuuden vuoksi poliisi aloitti murhatutkimukset.

Rikoksentekijästä kirjoittaminen vaatii tasapainottelua

Tänä kesänä Porin SuomiAreenassa viestintätoimisto Tekir järjesti häpeää koskevan paneelikeskustelun, jossa yksi keskustelijoista oli Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö ja tuomittu rikollinen Jari Aarnio. Twitterissä keskustelijavalintaa pidettiin osoituksena huonosta mausta ja tilaisuuden nimeä Häpeäisit edes! osuvana. Porin Raatihuoneentorin Aarnio veti silti täyteen.

Rikosuutisoinnissa uhrilla ja tekijällä on usein kaavamaiset roolit viattomana hyviksenä ja paatuneena pahiksena. Pahiksen perinteiseen rooliin kuuluu olla esimerkkinä siitä, ettei rikos kannata. Sumiala mainitsee tästä äärimmäisenä esimerkkinä sen, miten kuvat hirtetystä Irakin entisestä diktaattorista lähtivät Saddam Husseinista lähtivät leviämään vuonna 2006. Kuvien viesti oli selvä: paha sai palkkansa. Yleiseen oikeustajuumme ei sovi, että Aarnio pääsi rehvastelemaan saamillaan työtarjouksilla MTV3-uutisten haastattelussa Porissa.

Uutisointiin rikoksentekijän näkökulmasta liittyy muitakin herkkyyksiä ja eettistä tasapainoilua. Keskittymällä rikolliseen uhrin sijasta voidaan vahingossa päätyä glorifioimaan rikoksentekijää. Osa tekijöistä taas suoraan tavoittelee julkisuutta teoillaan, kuten Uuden-Seelannin Christchurchin moskeijaiskun tekijä, joka lähetti hyökkäyksen suorana Facebookiin mukanaan olleella GoPro-kameralla vuonna 2019.

Naisvangit ovat Suomessa usein sekä rikoksen uhreja että sen tekijöitä

Vuosi sitten julkaistussa verkkomedia Long Playn artikkelissa Siellä olikin ihminen kuvataan yhtä suomalaista henkirikosta, miten siihen päädyttiin ja miten se vaikutti uhrin ja tekijän elämään. Valittu näkökulma on hyvin poikkeuksellinen, sillä uhrin ja tekijän näkökulmat harvemmin mahtuvat samaan artikkeliin.

Artikkelissa seurataan, miten Mira kamppailee byrokratian ja vihansa kanssa, kun hänen isänsä pahoinpidellään ja tämä kuolee myöhemmin vammoihinsa. Saadakseen vastauksia itseään kaihertaviin kysymyksiin Mira päättää kohdata henkirikoksen tekijän Marjon vakavien rikosten jälkiselvittelyssä. Jälkiselvittelyn, eli restoratiivisen dialogin, tarkoitus on inhimillisen kärsimyksen vähentäminen, eikä sillä ole vaikutusta tuomioon tai sen pituuteen. Vaikka tutkimuksen mukaan jälkiselvittelystä hyötyvät molemmat osapuolet, erityisen tärkeässä osassa on uhrien ja uhrien omaisten tarpeet. Jutussa mennään hyvin syvälle myös Marjon taustaan ja ajatuksiin, mikä vaatii tasapainottelua.

– Tietysti siinä pitää pohtia, kuinka paljon henkirikoksen tekijälle annetaan palstatilaa, mutta tässä se mielestäni perusteli itse itsensä, Long Playn päätoimittaja Ilkka Karisto avaa jutun taustoja puhelimessa.

Karisto on ulkona nauttimassa aurinkoisesta kesäsäästä ja taustalta kuuluu satunnaisesti ohiajavan auton hurina ja muiden ulkoilmasta nauttivien ihmisten ääniä. Välillä tuuli puhaltaa mikkiin niin, että on vaikea saada selvää.

Mitkä olivat edellytykset sille, että juttu voitiin kertoa näin?

– Tärkeää oli, että tekijä katui sitä tekoaan. Ei me varmasti olisi lähdetty tähän, jos joku olisi ollut sellaisella hälläväliä-asenteella, että tuli tapettua ihminen. Sillä oli myös merkitystä, että Marjo oli valmis olemaan avoin ja totuudenmukainen. Moni tällaisessa tilanteessa voisi kertoa itselleen edullista stooria.

Karisto huomauttaa, että tutkimusten mukaan erityisesti naisvangit Suomessa ovat usein elämänsä aikana sekä rikoksen uhreja että sen tekijöitä, ja se on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Rikos ei koskaan tapahdu tyhjiössä. Marjoa oli pahoinpidelty raa’asti ennen kuin hän itse syyllistyi henkirikokseen.

– Jotta rikoksia voitaisiin ymmärtää ja rikosten ennaltaehkäisyyn panostaa, on tärkeä ymmärtää myös rikoksentekijän puolta.

Kiinalaisnainen surmattiin metsään Tampereen Hervannassa syyskuussa 2011.

Rikosuutisointi ei ole Suomessa yhtä sensaatiohakuista kuin Yhdysvalloissa

Maaliskuussa Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut lyhytsarja The Thing About Pam on herättänyt paljon kriittistä keskustelua. Sarja kuvaa tosielämän tappajan Pamela Huppin rikoksia jopa hieman koomisessa sävyssä. Vuonna 2011 hän tappoi ystävänsä Betsy Farian, mutta rikoksesta tuomittiin ensin Betsyn puoliso Russ Faria.

Betsy Farian aikuinen tytär on sarjan myötä julkaissut Tiktokissa useita videoita, joissa hän kritisoi sitä, miten media on käsitellyt hänen äitinsä murhaa. Hän muun muassa purkaa turhautumistaan siitä, että tapausta käsittelevät toimittajat ja muut tahot vain harvoin vaivautuvat ottamaan yhteyttä, kun aiheesta on tekeillä uusi jakso, kirja tai juttu. Hän kertoo, miten oman äidin murha saattaa vuosien ajan yllättäen levähtää kasvoille, kun tutut ja tuntemattomat ottavat yhteyttä sosiaalisessa mediassa kertoakseen, että siinä ja siinä podcastissa käsitellään Huppin tapausta.

Suomessa rikosuutisointi ja true crime eivät ole yhtä sensaatiohakuista kuin Yhdysvalloissa. Tietyt tunnetut kotimaiset rikokset ja rikosmysteerit käyvät kuitenkin median aiheiksi yhä uudestaan. Esimerkiksi Ylellä on podcastsarja Viimeinen johtolanka, jonka kullakin tuotantokaudella käsitellään ratkaisematonta suomalaista rikosmysteeriä. Tuotantokausia on tehty toistaiseksi neljä ja niillä on käyty läpi Raisa Räisäsen ja Pia Ristikankareen katoamista, Helsingin kellarisurmia ja viimeisimmällä tuotantokaudella Sari Liinaharjan murhaa. Kaikki suomalaisille tuttuja tragedioita.

Sarjan tekijä, pitkän linjan oikeus- ja rikostoimittaja Marko Niemi vastaa puhelimeensa kotonaan. Lapsi on juuri tullut koulusta kotiin ja mennyt toiseen huoneeseen pelaamaan, joten tässä on hetki aikaa jutella. Niemi kertoo, että omaiset pyritään aina tavoittamaan.

– Se on vanhaa Poliisi-tv:n perua. Raija Pellille [Poliisi-tv:n perustajalle] oli hirveän tärkeää, että omaiset tietävät. Olen jatkanut sitä perinnettä. Aina se ei onnistu, sillä vanhemmissa tapauksissa omaiset ovat saattaneet itsekin ehtiä menehtyä.

Vanhatkin tapaukset voivat vielä selvitä

Omaisten suhtautuminen yhteydenottoon on kaksijakoista. Niemi sanoo sen riippuvan paljon siitä, onko vielä toivoa jonkinlaisesta ratkaisusta. Jos toivoa oman omaisen löytymisestä tai murhan selviämisestä ei enää ole, silloin harvoin jaksaa lähteä mukaan ohjelmaan.

– En halua, että ohjelmat lisäisivät sitä tuskaa, vaan päinvastoin. Kun aikaa on kulunut, osalle on terapeuttistakin puhua. Osalla on vielä toivoa, että katoaminen tai murha voisivat vielä selvitä. Tai että olisi ainakin jokin ratkaisu.

Podcastin tuoreimmalla kaudella tapahtuukin mah­dollinen läpimurto. Kun Niemi haastattelee avustajansa kanssa poliisin pääepäiltyä Sari Liinaharjan murhassa, pääepäilty tunnustaa jotain, mitä ei ollut koskaan kertonut poliisin kuulusteluissa: hän oli ottanut liftaritytön kyytiin helmikuussa 1987. Aikaisemmin hän on kieltänyt tavanneensa Liinaharjaa tämän katoamisyönä.

Yhdysvalloissa on true crimen tekijöitä, joiden ääneenlausuttu tavoite on auttaa ratkaisemaan rikoksia. Niemi kiertelee, ettei se ole Viimeinen johtolanka -podcastin tavoite – sitten pitäisi olla töissä poliisina – mutta lisää sitten:

– Kyllä mulla on sellainen pohjavire, että se ikään kuin tähtää siihen, jos yleisöltä tulisi vielä sellainen ratkaiseva vihje. Annan arvoa sille pienelle mahdollisuudelle.

Hän mainitsee, miten lähes 30 vuotta sitten kadonneen juristi Ilpo Härmäläisen mysteeri sai ratkaisunsa, kun poliisi alkuvuodesta löysi Härmäläisen ruumiin Airiston syvyyksistä ja Varsinais-Suomen käräjäoikeus tuomitsi hänen vanhan liikekumppaninsa murhasta vankeuteen.

– Se antaa toivoa, että vanhojakin keissejä kannattaa pitää esillä ja jatkaa tutkintaa.

Koripalloa harjoittelemassa ollut tyttö puukotettiin kuoliaaksi Keravalla heinäkuussa 2008.

Murhien lisäksi huijarit kiinnostavat

Mihin true crime -buumi sitten on johtamassa? Tutkija Johanna Sumiala hahmottelee muutaman mahdollisen kehityssuunnan. Se, että useammalla on mahdollisuus kertoa rikoksista ja kuolemasta voi tarkoittaa sitä, että kuolema demokratisoituu. True crimen tekijöillä on mahdollisuus tuoda sellaisia ihmiskohtaloita esiin, jotka eivät tyypillisesti saisi omaa muistolaattaa seinään. Toisaalta se voi johtaa kuoleman arkipäiväistymiseen, jolloin se sävy, joilla rikoksista puhutaan muuttuu, eikä kuolemaa enää kunnioiteta.

Selatessa Myyrä-rikospodcastin jaksojen aiheita huomio kiinnittyy nopeasti siihen, ettei aiheina ei ole pelkkiä murhia ja epäselviä kuolemantapauksia, vaan monet jaksoista käsittelevätkin huijareita tai petoksia. Ainakin näennäisesti säyseämmistä aiheista huolimatta Myyrä on tätä kirjoitettaessa Suomen kolmanneksi kuunnelluin podcast Spotifyssa.

Voiko olla, ettei paloittelumurhat ja suolenpätkät olekaan aina valttia true crimessa? Päätän soittaa podcastin pitäjälle Lotta Honkaniemelle.

Viime syksynä alkunsa saanut Myyrä on saanut nopeasti suosiota. Honkaniemi toteaa vaatimattomasti, että siihen saattaa vaikuttaa se, että yhä useampi podcast on mennyt maksumuurin taakse. Hän kertoo jokaisen jakson saavan keskimäärin noin 10 000–20 000 kuuntelijaa.

Poliisi-tv:n parissa kasvanutta ja juristin koulutuksen saanutta Honkaniemeä on aina kiinnostanut rikollisuus, ja erityisesti juuri huijarit eivät niinkään murhaajat. Vaikuttaa siltä, että hän ei ole ainoa.

– Aika alussa tein jakson huijari Anna Delveystä, josta on nyt tehty Netflix-sarjakin. Mietin, että kehtaanko edes julkaista tätä, kiinnostaakohan tämä ketään, mutta siitä tuli yksi kuunnelluimmista jaksoistani.

Jaksoihin hän pyrkii valitsemaan tapauksia, joissa on mahdollisimman paljon outoja käänteitä. Kaikista raaimmat tarinat kannibaleineen hän jättää kertomatta, eikä hän halua käsitellä lainkaan rikoksia, joissa uhrina on pieni lapsi. Jos mielenkiintoiseen tapaukseen liittyy raaka yksityiskohta, hän jättää sen mieluiten mainitsematta.

– Oli sellainenkin podcast kuin Raaimmat murhat, josta tuli hirveä kohu podcastpiireissä. Luulen sen olevan aika vastakohta oman podcastini kanssa.

Raaimmat murhat -podcastin profiilissa Instagramissa lukee, että sarja on lopetettu toistaiseksi, eikä tilillä näy yhtään julkaistua päivitystä. Spotifysta on kuunneltavissa vain yksi jakso.

– Törmäsin kerran Facebook-ryhmässä keskusteluun, jossa ihmiset pohtivat koko genrestä vieroittautumista, koska alkaa paatua niin paljon rikostarinoille. Siinä yhteydessä joku kommentoi, että tykkää niin paljon kuunnella Myyrää, koska aiheet ovat laajempia. Luulen, että suunta on jollain lailla muuttumassa. Ehkä.

Suhtautumisemme kuolemaan ei ole muuttumaton

Nervanderinpuistikossa Sumiala vilkuilee jo rannekelloaan. On yksi asia, jonka hän haluaa vielä lisätä. Hän ei halua ottaa kantaa siihen, että onko kuoleman arkipäiväistyminen tai kaupallistuminen hyviä tai huonoja asioita, ne ovat vain asioita. Suhtautumisemme kuolemaan ei ole muuttumatonta.

Koska lasten kuolema lapsuusajan tauteihin oli aikanaan niin yleistä, voi vanhoilla hautausmailla käyskennellessään nähdä nimettömiä lasten hautoja. Nyt rokotteiden ja neuvoloiden aikakautena lapsen kuolema on hyvin harvinaista Suomessa, ja suhtautuminen siihen on hyvin eri.

– On tärkeää olla tietoinen, että tällaisia ilmiöitä on olemassa, ja niitä on hyvä miettiä eri näkökulmista.

Kommentoi »