Meistä lähes jokaisella on lähipiirissään muistisairas ihminen. Ja jollei ole, niin pian on, sillä muistiongelmaisten määrän ennustetaan yli tuplaantuvan kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana. Meidän on aika opetella elämään heidän kanssaan.

Olen huomannut omassa ja muiden käytöksessä erikoisen kaavan, joka toistuu, kun kohtaamme muistiongelmaisen ihmisen. Alamme tentata, muistaako hän, mitä eilen tapahtui ja mihin huomenna ollaan menossa. Muistaako hän vävynsä nimen, lapsenlapsensa iän ja missä kukakin asuu?

Miksi ihmeessä me toimimme näin? Miettikäähän, miltä teistä tuntuu, kun teiltä tivataan asioita, joita ette muista. Voiko olla vaivaannuttavampaa hetkeä kuin se, jolloin joku jotenkin etäisesti tutulta näyttävä tulee vastaan ja alkaa arvuutella: muistatko, kuka minä olen ja missä olemme tavanneet? Ainakin minulla on suuria vaikeuksia palauttaa mieleen kaikkia ala-asteen rinnakkaisluokkalaisia tai rippikoulukavereita. Älkää arvuutelko, vaan sanokaa nimenne ja muistuttakaa, missä kohtaa elämää polkumme ovat kohdanneet.

Tuosta vaivaantumisesta voi saada pienen aavistuksen siitä, miltä muistisairaasta tuntuu, kun häntä ahdistellaan muistamaan sellaista, jota elämän kuluttama kovalevy ei enää kerta kaikkiaan pysty tallentamaan. Mitä jos alettaisiin elää hetkessä muistisairaita kohdatessamme? He nauttivat, kun heidän kanssaan keskustellaan näkyvillä olevista asioista, tuijotellaan tuleen ja katsellaan erikoisen muotoisia pilviä. Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee.