Kun pääset kotiin, vanhemmat ovat jo tulleet töistä. Olohuoneen keskellä on joulukuusi, johon pikkusisko jo pujottelee possupiparia roikkumaan. Kinkku ja glögi tuoksuvat, vielä kylmää ulkoilmaa uhkuvan kuusen alla lojuu lahjoja. Mitä tapahtuu?
”Ajateltiin viettää tänä vuonna tällainen pop-up-joulu”, isä sanoo. ”Mahtaa naapureita harmittaa, kun me ollaan taas niitä edellä. Eivät osanneet aavistaa mitään. Odottaminen on niin 1900-lukua.” Tuntuisiko tämä kivalta 11-vuotialta itsestäsi?
”Julkaisupäivien aika on ohitse”, Kanye West tuhahti tämän vuoden alussa, kun häneltä kysyttiin, koska ilmestyy seuraaja vuoden 2013 Yeezus-albumille. Hän oli juuri julkaissut kaksi singleä ja paljastanut albuminsa nimen olevan So Help Me God. Kun kirjoitan tätä melkein vuotta myöhemmin, albumi ei ole vieläkään ilmestynyt – ja sen nimikin on ehtinyt muuttua SWISHiksi. Kun sinä luet tätä, levy saattaa olla jo maailmalla. Tai ehkä se on jopa tätä kirjoittaessani, sillä en ole käynyt netissä ainakaan puoleen tuntiin.
Eikä Kanye West ole ainoa faniensa kiusaaja, sillä Rihanna teeskentelee uuden albuminsa olevan yhtä lailla vaikeasti julkaistava. Viimeisen parin vuoden aikana muun muassa Beyoncé, My Bloody Valentine ja D’Angelo ovat yllättäneet faninsa heittämällä odotetut levynsä maailmalle ilman minkäänlaista varoitusta. U2 toki pisti vielä paremmaksi, kun se syksyllä 2014 väkisin ja pyytämättä tartutti Songs Of Innocence -albuminsa kaikkien iTunesin käyttäjien tietokoneille. (Viattomuuden lauluja? Eläkkeelle vetäytyneet portotkin laulavat sellaisia heleämmin kuin Bono.)
Yllätysjulkaisussa on toki monia hyviä puolia. Kun iso artisti julkaisee uuden albumin yllättäen, huomiotalouden pörssissä hänen osakkeensa arvo singahtaa kohti kattoa. Bloggarit kiipeilevät toistensa ylitse ehtiäkseen arvioimaan uuden levyn ensimmäisenä, monet kirjoittavat kritiikkinsä reaaliajassa albumin soidessa.
Mutta ei niin hyvää, etteikö jotain huonoakin. ”En ole kuullut kenenkään sanovan, että U2:n uusi levy on loistava tai että se on ihan paska”, Noel Gallagher on sanonut. ”Kaikki vain ihastelevat tai paheksuvat sitä, että yhtenä aamuna löysivät sen koneeltaan.”
Noel on kerrankin oikeassa. Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin yllätysarvo. Onko vain keski-ikäistä tuntea nostalgiaa odottamista kohtaan? Muistaa, kuinka lapsena merkkasi kalenterista päiviä odotetun albumisen ilmestymiseen, bussimatkoja Helsinkiin katsomaan joko levy olisi kaupoissa, sitä helkähdystä rinnassa kun se on siellä (kuin rintalasta alkaisi yhtäkkiä erittää ilokaasua!), kansivihkosen maanista selailua paluumatkalla kotiin, kuinka juoksi takki vielä päällä laittamaan levyn soittimeen…
Odottaminen on uskoa tulevaisuuteen, se on itsekurin toiveikkain ilmentymä, se erottaa meidät eläimistä. Eiväthän vastarakastuneet pariskunnatkaan treffeillä mene illan aluksi vuoteeseen, vaikka varmasti pystyisivät sen jälkeen keskittymään katsomaansa elokuvaankin paremmin.
Kuinka ollakaan, marraskuussa ilmestyi kaksi kovasti odotettua albumia kahdelta nuorelta naislaulajalta. Grimes (alias Claire Boucher) aikoi julkaista neljännen albuminsa syksyllä 2014, mutta kun fanit karsastivat kaupallista Go-singleä, hän aloitti uudelleen alusta. Siitä ei ollut haittaa: Art Angels on täydellinen silta taiteen ja tuotteen välillä. Art Angels on yhtä aikaa ”in” ja ”out there”.
Adelen 25 on taas täsmälleen sitä mitä maailma jylhä-ääniseltä juustokutsusoulin kuningattarelta odottikin – mikä antaa hänen miljoonayleisölleen uuden syyn rakastaa häntä ja snobeille inhota. Se on lohtumusiikkia, nuoteiksi pakotettua Ben & Jerry’s -jätskiä, ei niinkään tunnareita James Bondille kuin Bridget Jonesille.
Jos odotit jompaakumpaa levyä, et pety. Muista hoivata odotuksen muistoa samalla, kun nautit levystäsi. ■
