Kulttuuri
Image

Muiden armoilla

Muiden armoilla

The Miseducation of Cameron Post on elokuva, jossa muoto ja sisältö ovat yhtä, kirjoittaa Katja Kallio.
Teksti Katja Kallio
Kuvat Anja Reponen

Kolumni on julkaistu Image-lehden numerossa 9 / 2018.

Tässä taannoin luin saksalaisen filosofi Walter Benjaminin muistelmateoksen, jossa hän kuvaa berliiniläistä lapsuuttaan viime vuosisadan vaihteessa. Sukka-nimisessä luvussa Benjamin kertoo kuinka lumoavaa hänestä oli etsiä aamuisin vaatekaapista puhtaat sukat, jotka oli kääräisty yhteen siten että ne näyttivät pieneltä taskulta. Benjamin työnsi sormensa syvälle tähän taskuun, tarttui sukkien kärkiin ja hivutti ne ulos taskusta, joka samalla kuin taikaiskusta lakkasi olemasta olemassa. Näin hän oivalsi ensi kertaa, että muoto ja sisältö ovat yhtä. Filosofin sukkakäärö ilmestyi yhtäkkiä mieleeni nähtyäni Desiree Akhavanin uutuuselokuvan The Miseducation of Cameron Post.

Sundancessa tänä vuonna parhaan elokuvan palkinnon voittanut Cameron Post kertoo amerikkalaisesta lukiolaistytöstä (Chloë Grace Moretz), jolla on salainen rakkaussuhde bestiksensä kanssa. Kun tytöt sitten käryävät kesken intohimon hetken, Cameron passitetaan epämääräiseksi ajaksi God’s Promise -koululeirille, jossa hänestä yritetään saada aikaiseksi kunnon heterotyttö.

Tämän tarinan kertojana Akhavan ei ole aivan ensi kertaa pappia kyydissä. Hänen esikoisohjauksensa Appropriate Behavior oli osin omaelämäkerrallinen kuvaus nuoren iranilaistaustaisen brooklyniläisnaisen matkasta ulos kaapista ja siitä aiheutuvasta sukukriisistä. Emily M. Danforthin samannimiseen romaaniin perustuva Cameron Post vain on sävyltään aika lailla Akhavanin esikoista tummempi.

Joka tavalla Jumalan selän takana sijaitseva oikaisuleiri God’s Promise on ankea mäntykalusteiden ja vauvan kakan värinen paikka, jossa veljensä Rickin (John Gallagher Jr.) homoudesta parantanut psykologi Lydia March (Jennifer Ehle) kitkee nuorista syntiä kylmän rakkauden ja palavan vihan voimin. Opiskelijoiden kamat pengotaan ja öisin käydään taskulampun kanssa tarkistamassa että missään ei sekstailla. Kuulemma homoseksuaalisuutta ei ole olemassa. ”Samaan sukupuoleen kohdistuva viehtymys’”on vain Cameronin ja kumppanien jäävuoren, todellisen ongelmajärkäleen näkyvä huippu. Jäävuorta murretaan rukoilemalla piirissä ja askartelemalla. Sukupuolen selkiytymiseksi tytöt pitävät hametta. Neutraalia lempinimeä Cam ei käytetä, jottei Cameronin sukupuolinen hämmennys lisääntyisi.

Tämä naurattaisi enemmänkin, elleivät kyseessä olisi vanhemmistaan ja heiltä vapaat kädet saaneista hihhuleista täysin riippuvaiset nuoret ihmiset. Synti on yksiselitteisesti syntiä, ja siitä päästään aivopesemällä ihminen itseinhoon, kunnes mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin olla oma itsensä.

Vallankäyttöä Akhavan kuvaa kiihkottomasti, tarkastellen rauhallisesti sen taustalla piilevää tietämättömyyttä ja hämmennystä. Cameron Post ei ole sodanjulistus, eikä se etene marssimalla. Päin vastoin, välillä se tuntuu huojuvan paikoillaan kuin puujaloilla. Cameron ei ole sellainen sisupussi kuin vaikka Greta Gerwigin Lady Bird, jolla oli kaikista esteistä ja niiden yli kompuroinnista huolimatta homma oudosti hanskassa. Välillä mieleen muistuu pikemminkin Frances Han Pariisissa hortoilu ja olemassaolon totaalisen haaskaamisen tunne. Cameronilla vain on pelissä paljon, paljon isommat panokset: koko tulevaisuus.

Mutta kyllä leirillä tärkeitäkin asioita tapahtuu. Syntyy varovaista ystävyyttä, uskaliasta rakkautta, erilaisia hurmiotiloja. Lopulta tapahtuu todellinen tragediakin. Mutta aika paljon rukoillaan, luumuillaan uskisten rock-keikalla ja retkellä ja vaihdetaan puhjennutta auton rengasta. Siitä tulee hiukan päämäärätön olo. Ja niin on tarkoituskin. Kyse ei olekaan elokuvan huteruudesta, vaan siitä, ettei Cameronilla ole minkäänlaista valtaa omaan elämäänsä. Missään näistä paikoista hän ei haluaisi olla, eikä hänellä ole hajuakaan milloin tämä kaikki loppuu. Muiden armoilla oleminen on Cameron Postin muoto ja sisältö.

Voisihan sukat kiskoa aamulla irti toisistaan ja saman tien jalkaan vilkaisemattakaan niitä. Ei sukkien välttämättä tarvitse olla yhteen käärityt, samaa paria tai edes puhtaat. Kyllä ilmankin tullaan toimeen. Mutta juttu on kokonaan toinen silloin kun joku tekee niinkuin Akhavan sen tekee. Avaa kaapin oven, työntää kätensä sen sisään ja ottaa sukkakäärön. Ujuttaa sormensa hitaasti ja varovasti taskuun. Sitten pidätetään henkeä kun taika tapahtuu.

Julkaistu: 2.10.2018