Vietimme vaimoni kanssa syksystä 1971 alkaen aikaa Sloveniassa, joka kuului tuolloin Jugoslaviaan. Matkalla opiskelin työtä hotelli- ja ravintola-alalla. Aikaa jäi muuhunkin, joten ostimme käytetyn auton ja kiertelimme sillä Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa.
Palattuamme huhtikuun alussa 1972 Ljubljanaan tapasimme ilolla vanhoja tuttujamme, kuten espanjalaisen Miguelin. Vaimoni jäi istumaan ravintolaan, ja minä lähdin Miguelin kanssa käymään hänen opiskelijakämpällään. Siitä yllätykset alkoivat.
Jugoslaviassa oli todettu maaliskuussa useita isorokkotapauksia, ja maassa oli ryhdytty tiukkoihin toimiin niiden varalta. Hallitus oli asettanut Jugoslaviaan ”sotatilan” isorokon vuoksi, ja karanteeneja jaettiin kerkeästi.
Kerrostalossa, jossa Miguel asui, oli yhden opiskelijan juuri tuolla hetkellä alettu epäillä sairastavan isorokkoa. Sen hetkisten säännösten mukaan talo eristettiin välittömästi, ja sille asetettiin vartijat.
Jäin siis taloon sisälle karanteeniin. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta ilmoittaa vaimolleni tapahtuneesta: kännyköitä ei tuolloin ollut, eikä asunnossa ollut muutakaan puhelinta. Yritin katsella parvekkeelta, sattuisiko vaimoni kulkemaan talon ohi kadulla, jotta voisin edes huudella hänelle tilanteesta.
Mutta onni oli myötä. Hälytys oli väärä, ja karanteeni purettiin jokusen tunnin päästä.
Jatkoimme matkaamme pitkin Kroatian rannikkotietä. Pysähtelimme kauniissa paikoissa meren äärellä, ja tutustuimme kiinnostaviin kohteisiin. Vietimme Dubrovnikin alueella joitakin päiviä.
Suuntasimme sitten ylös vuorille, Montenegroon. Aikamme ajettuamme jätimme auton tien levennykselle ja kiipesimme kirkasvetisen puron varteen pesemään pyykkejä. Aurinko paistoi ja oli lämmintä. Elämä tuntui hymyilevän meille.
Yöksi ennätimme Titogradiin, joka myöhemmin Jugoslavian hajoamisen jälkeen otti nimekseen Podgorica ja on nykyään Montenegron pääkaupunki. Matka jatkui aamulla.
Ajettuamme jonkin aikaa Kosovon puolella saavuimme tiesululle, jolla kaikki kulkijat pysäytettiin. Paikalla oli sotilaita, poliisi, lääkintäpartio valkeissa vaatteissaan ja lääkintäteltta tien vierellä. Kyse oli jälleen isorokosta. Jugoslaviassa oli meneillään koko maata koskevat pakolliset rokotukset.
Epidemia oli levinnyt maassa pahiten juuri Kosovon alueella. Kyliä ja alueita oli eristetty. Tiepartiot mittasivat kulkijoilta kuumetta, pakkorokottivat heitä ja tarvittaessa määräsivät eristykseen. Näitä tiesulkuja oli myöhemmin saamamme tiedon mukaan maassa satoja.
Onneksemme meillä oli mukana keltaiset kortit, joissa näkyivät saamamme isorokkorokotukset. Partioon kuului henkilökuntaa, joka osasi tulkita kortin merkinnät. Pääsimme siis jatkamaan matkaa.
Kuljimme Kreikan kautta Bulgariaan, jossa aloitin työskentelyni Grand Hotel Sofiassa.
Jugoslavian epidemia oli viimeinen isorokon suurempi leviäminen Euroopassa. Se koski 175 ihmistä, joista 35 kuoli. Huhtikuussa 1972 jugoslavialaisista oli rokotettu 95 prosenttia, ja maa oli taudista vapaa toukokuussa.
Tämän jälkeen katsottiin isorokon hävinneen Euroopasta. Vuonna 1980 WHO julisti, että tauti oli hävitetty koko maailmasta.
Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.
