Tänä keväänä HelsinkiMission Älä jätä ihmistä yksin -kampanja muistuttaa siitä, että olemme vastuussa myös toisistamme. Kampanjan taustalla on tositapahtuma: muistisairas Eila karkasi vanhainkodista talvisena päivänä, jolloin pakkasta oli parikymmentä astetta. Hän käveli vähissä vaatteissa kotipaikkakuntansa vilkasliikenteisen keskustan läpi kenekään pysäyttämättä. Kun hänet löydettiin, oli jo liian myöhäistä. Eila kuoli.

Kampanjaa varten Eilan tapauksesta tehtiin video, joka kuvattiin piilokameroilla Helsingin keskustassa näyttelijän avulla. Tälläkin kertaa ihmiset vain kävelivät ohi ja antoivat yöpaidassaan haahuilevan mummelin kulkea rauhassa pakkasessa.

Maailmanlaajuisen selvityksen mukaan (World Giving Index 2013) suomalaiset ovat avuliasta kansaa. Yli puolet suomalaisista auttaa tarvittaessa tuntematonta, reilusti kolmannes antaa aikaansa vapaaehtoisena ja enemmän kuin joka neljäs lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Mutta valitettavan usein törmää Möllöttäjiin.

Tammikuun alussa olin kävelemässä töihin. Erään talon pihalla taksi odotti asiakasta. Nainen tuli alaovesta, lähti kävelemään kohti taksia ja liukastui äkkiä jäisellä pihalla jääden makaamaan taksin viereen. Olin juuri kiirehtimässä kadun yli apuun, kun nainen nousi ylös, puisteli lumet vaatteistaan, aukaisi taksin takaoven, sanoi jotain ja päätään pidellen kääntyi takaisin kotiinsa – todennäköisesti vaihtamaan kuivat vaatteet ylleen.

Mitä kuski teki? Möllötti. Istui ratin takana, näki kaiken eikä reagoinut mitenkään. Vain möllötti, tuijotti.

Kerran Thaimaassa matkan parina ensimmäisenä aamuna yritin turhaan avata raskasta, puista aurinkovarjoa, mutta voimat eivät ikinä riittäneet. Koska lomamatkoilla ihmiset tapaavat kiintyä samoihin paikkoihin, viereisillä aurinkotuoleilla makasi aina sama, keski-ikäinen suomalaispariskunta, joka ei tehnyt elettäkään auttaakseen. He vain möllöttivät. Kolmantena aamuna pyysin vihdoin apua. Nainen ei reagoinut. Mies hämmentyi, stumppasi tupakkansa – ja lähti uimaan.

Annoin allaspojalle ison tipin ja loman loppuun asti aurinkovarjo oli minulle aamuisin aukaistu. Pariskunta lotkotti vieressä kaksi viikkoa.

Muistan myös miehen, joka sätkä suussa katseli, kun juutuin auton kanssa kotikadullani lumiseen ylämäkeen. Rengas luiskahti jäiseen uraan, jossa oli korkeat lumiseinät. Koska lapseni ei ollut paras vaihtoehto työntämään autoa, pyysin mieheltä apua. Mies möllötti. Soitin kaverin paikalle.

Olen kerran saanut raivokohtauksen kolmekymppiselle möllöttäjälle. Humalainen mies alkoi metrossa repiä noin 10-vuotiasta somalityttöä ja potkaisi tätä, tosin potku osui penkkiin. Vastapäätä istui mies, joka ei tehnyt mitään. Hain itkevän pikkutytön turvaan, ja kun huomasin myöhemmin möllöttäjän samalla metroasemalla, juoksin miehen kiinni ja aloin huutaa. Kysymyksessä oli sentään lapsi! Ei tullut edes mieleen auttaa?

Mies vain möllötti.

Kokemukseni mukaan möllötystä esiintyy kaikenikäisissä sekä kummassakin sukupuolessa.

Tein kerran Apuun jutun Keravalla sijaitsevasta hätäkeskuksesta. Vuoromestari Lasse Matilainen kertoi ”omantunnon puhdistussoitoista”, jotka ovat tänä päivänä osa pelastuslaitoksen arkea.

– Eli ihminen soittaa parvekkeeltaan, että pihalla joku lyyhistyi juuri lumikolan päälle. Onko kyseessä sydänpysähdys, humalatila vai liukastuminen? Ambulanssi lähtee katsomaan, koska soittaja ei suostu lähtemään asunnostaan tarkistamaan tilannetta.

Toivon sydämeni pohjasta HelsinkiMission kampanjalle onnea. Sitä se tulee tarvitsemaan.