Popin ja rockin historia on täynnä suuria englantilaisia mieseksentrikkoja. John Lennon, David Bowie, Nick Rhodes, Robert Smith, Morrissey, Damon Albarn, Boy George… Jopa Robbie Williams ja Matt Healy, jos haluaa mukaan tämän vuosituhannen nimiä. Chris Martininkin imelässä mutta yltiöpäisessä kunnianhimossa on jotakin hyvin kiehtovaa ja kummallista.

Jokainen aika ansaitsee omat poptähtensä. Mutta mitä me olemme tehneet ansaitaksemme Ed Sheeranin, kiistatta 2000-luvun suurimman valkoisen miespoptähden?

Tai ehkä kysymys pitäisikin asettaa niin, että mitä emme ole tehneet. Ed Sheeranin musiikissa kun on kyse negaatiosta, asioista joita siinä ei ole. Leikkipä Sheeran sitten hiphopin, folkpopin tai jousiballadin elementeillä, jokaisesta genrestä on kirurgisesti poistettu kaikki rosot, ylilyönnit ja oikut. Melodiat ja metaforat ovat kaikki niin suorastaan tieteellisen tarkasti rakennettu epämääräisiksi, etteivät ne edes kelpaa kliseiksi. Sillä jos klisee on epäonnistunut yritys ilmaista jotakin omaperäisesti, Sheeran ei edes viitsi ponnistaa. Hän vain on, jokamies keskellä jokamiehen laulujaan, jotka ovat kuin seinäkukkasia liukenemassa tapetiksi.

Otetaanpa esimerkiksi uuden Autumn Variations -levyn kappaleet Magical, Amazing, Blue. Niissä Sheeran laulaa, kuinka taianomaista rakkaus on, kuinka hän ei tunne oloaan ällistyttäväksi ja kuinka surullinen hän on. Tekstiltään surullisissa lauluissa musiikissa on optimistinen pohjavire, kun taas iloisissa teksteissä musiikki kuiskii melankoliaa. Ristiriita lienee tarkoitettu hedelmälliseksi, mutta saa kaiken kuulostamaan samalta ja tuntumaan siltä kuin tulisi vesikidutetuksi turkoosilla maalilla.

Kaiken Sheeran tarjoilee kuulijalle sellaisen miehen äänellä, joka anelee tyttöystävältään lupaa saada jättää imuroinnin väliin tällä viikolla koska on kuumeessa. Hänen laulujensa hahmo on alfamiesten vastakohta, tyyppi jonka määrittelyssä loppuvat kreikkalaiset aakkoset kesken.

Sheeranilla on myös käsittämätöntä kyllä maine tarinankertojana. Albumin kakkoskappale England esittelee meille saarivaltiota näin: tuolla on uusi majakka, höyryäviä autoja ruuhkassa, pub jonka lippu heiluu oikukkaasti, linnut pyrähtävät lentoon sähkölinjoilta, taivas on niin sininen että tarvitsee aurinkolaseja. Sitä kuunnellessa on vaikea uskoa hänen ikinä edes käyneen Englannissa, saati että hän on syntynyt Yorkshiressa.

Säveltäjänä Sheerania voisi kutsua kultasormeksi vaikka oikeastaan hän on muovisormi. Se ehkä kuulostaa loukkaukselta, mutta kulta on kovin epäkäytännöllistä, vähän mautontakin kaikessa kimalluksessaan, trumpilaista, ja siihen on harvalla varaa, mutta kaikki tarvitsevat ämpäreitä ja säilytysrasioita. Niinpä aivan jokainen Sheeranin kappale kuulostaa siltä kuin sen olisi kuullut jo 70 kertaa aikaisemmin, siis välittömältä hitiltä. Ei siis ihme, että häntä vastaan on nostettu useita plagiointisyytteitä, joista mikään ei ole päätynyt tuomioon. Ei tietenkään, ne ovat geneerisiä kuin sokeri, niiden sävelkulut ovat niin tuhat kertaa kokeiltuja, etteivät ne enää oikeasti voi jäljitellä ketään.

Oma kummallinen piirteensä Sheeranin tähteydessä on, että vaikka hän ei ole näyttelijä, Wikipediasta löytyy silti hänelle 16 elokuvan filmografia. Hän on vilahtanut muun muassa Game of Thronesissa, Bridget Jonesin jatko-osassa, Red Noticessa ja Star Warsissa joko itsenään tai sitten sotilaana tai avaruusoliona jonka dramaturginen pointti on vain olla Ed Sheeranin hassu vilahdus fantasiamaailmassa tai vieraalla planeetalla. Kaikessa hyväntahtoisessa piirteettömyydessään Ed Sheeran on jo muuttunut meemiksi, hän on Lepakkoluolaan ympätty Bernie Sanders lapasissa. Tämä on Ed Sheeranin maailma, Sheeranverse, me muut vain asumme täällä.

Mutta miten Ed Sheeranin seitsemäs albumi sijoittuu taiteellisesti hänen tuotantonsa kaarelle, en kuule juuri kenenkään kysyvän. Vastaan silti, että se on sisarteos hänen keväälle ilmestyneelle Subtract-albumilleen (oikea nimi on miinusmerkki) ja toinen Aaron Dessnerin tuottama albumi. Dessnerin puoleksi akustinen ja puoleksi elektroninen tuotanto toi Taylor Swiftille setäuskottavuutta vuoden 2020 Folklore- ja Evermore-albumeilla, ja nyt hän yrittää tehdä saman Sheeranille. Mutta kun myös Dessnerin oma bändi The National on julkaissut kaksi albumia tänä vuonna, hänen hillitty tuotantotapansa alkaa kuulostaa jo pinnistetyltä. Luulisi, että Dessner sessioiden välillä purkaa maltillisuutta karjumalla autotallissa. Alkaa myös huolestuttaa miehen jaksaminen, pitäisiköhän ystävien kannustaa häntä tarttumaan johonkin harrastukseen?

Toki Ed Sheeranin pilkkaaminen on sekin turhaa, vanha mies kiljumassa pilvelle. Mutta jos seuraan kliseetä toisella, tähän hyvään yöhön en aio lähteä lempeästi. Me ansaitsemme parempaa popmusiikkia. Vai ansaitsemmeko?

Ed Sheeran: Autumn Variations (Gingerbread Man)