Puheenaiheet
Image

Miten älykköjen kulttuurialbumista tehtiin Suomen paras aikakauslehti? Imagen historia sellaisena kuin päätoimittajat sen muistavat.

Miten älykköjen kulttuurialbumista tehtiin Suomen paras aikakauslehti? Imagen historia sellaisena kuin päätoimittajat sen muistavat.

Miten älykköjen kulttuurialbumista tehtiin Suomen paras aikakauslehti? Tämä on Imagen historia sellaisena kuin entiset päätoimittajat sen muistavat.
Teksti Heikki Valkama
Mainos

RaoulGrünstein1985–1990

”Olin puheenjohtajana Ylioppilaskameroissa. Minä, Taina Värri ja Petri Heinonen päätettiin parantaa monistuskoneella tehty kerholehti Levottomat kuvat. Saimme uutta lehteä varten 4 000 markkaa apurahaa, ja sen tuomalla innostuksella syntyi syksyllä 1985 ensimmäinen Image.

Aloimme rakentaa tekijöiden verkostoa. Kutsuin mukaan tuttuja Helsingin yliopistolta. Tuolloin pari-kolmikymppiset perustivat sukupolvimedioita, kuten Radio City ja City-lehti, vakiintuneiden instituutioiden rinnalle. Siihen aikaan instituutioiden ulkopuolella ei ollut elämää. Suomi tuntui niin pysähtyneeltä, että halusimme ravistella ja hämmentää. Image loi lukuisia ”skandaaleja”, mikä oli hyvää markkinointia.

1980-luvulle irvaillaan hassuna aikana, materialismin, kulutuksen ja pinnallisuuden aikana. Mulle se tarkoitti kasvamista yhteiskuntaan, vapautumista tekemään ja ajattelemaan itse. Koko Suomi oli liikkeessä, muutamaa vuotta myöhemmin itäblokki murtui. Talouselämässä oli kiihkeä korkeasuhdanne. Moneen hankkeeseen löytyi innostusta ja rahaa. Meillä oli lehti, jolla ei ollut lukijoita, mutta joka myytiin täyteen ilmoituksia.

Image oli kulttuurialbumi intellektuellilla draivilla. Visuaalisuus ja valokuvat olivat keskiössä. Halusimme haastaa perinteisten aikakauslehtien kunnianhimottoman visuaalisuuden ja kuroa umpeen kuilun kaupallisen valokuvan ja taidevalokuvan välillä. Rinnalle tulivat tavoitteet, jotka liittyivät graafiseen suunnitteluun. Parhaimmillaan lehteä oli tekemässä talkootyönä kymmenen eri graafikkoa. Ulos näytti, että Imagella oli oma tyylinsä.

Kolmas tavoite oli kansainvälisyys. Halusimme hakea maailmalta ilmiöitä ja puheenaiheita.

Kun teimme Derek Jarmanin ja Lina Wertmüllerin haastattelut, Wertmüllerilla oli tuore elokuva Rakkautta ja anarkiaa. Päätimme näyttää elokuvat, ja siitä syntyi elokuvafestivaali.

Jokainen lehti oli projekti, paksu albumi. Aluksi toimitus jutusteli ja joi punaviiniä. Sitten joku huomasi, että deadline lähestyi. Ja lopulta pari ihmistä paiski töitä vuorokauden ympäri. Työ oli talkoota, kustantajana kulttuuriyhdistys Image. Ensin toimisto oli Suomi-lehden yhteydessä, sitten Uudenmaankadulla, sitten Iso-Roobertinkadulla.

Vuoden 1988 lopulla koimme, että talkoiden aika on ohi. Päätin silloin perustaa yhtiön, Image Kustannus Oy:n. Otin pankista lainaa ja ryhdyimme maksamaan palkkioita. Samalla kasvatettiin ilmestymistiheys kahdesta neljään.

Kun mediatoimistot kysyivät, kenelle lehteä tehdään, keksimme sanoa, että Image on lehti kohderyhmälle, jota ei ole vielä olemassa.

Image tunnettiin yhtä paljon juhlista kuin lehdestä. Kun lehti ilmestyi, pidettiin aina juhlat. Niissä saattoi olla 2000 ihmistä. Juhlia järjestettiin esimerkiksi ruumishuoneella, Taidehallissa, Katajanokan makasiineilla ja roro-laivalla.”

Merja Salo 1990–1991

”Olin 1980-luvun lopulla freelancekuvaaja ja -toimittaja, ja valokuvapiirien kautta päädyin Imagen juhliin. Ne olivat Eirassa, jossain sisäpihalla. Silloin Raoul pyysi minua mukaan tekemään lehteä.

Olin nähnyt ensimmäisiä numeroita ja pidin lehdestä. Tekijäporukka oli mukavaa. Kyse ei ollut ammattijournalisteista, vaan mukana oli sosiologeja, muotoilijoita, valokuvaajia, tutkijoita ja graafisia suunnittelijoita eri lehdistä ja mainostoimistoista. Jos Pekka Himanen olisi ollut silloin paikalla, hän olisi puhunut ´rikastavasta yhteisöstä´.

Olimme kaikki Imagessa omasta halustamme ja freelance-pohjalta. Monilla oli leipätyö ja Imagessa tehtiin sellaista, jota ei työssä päästy tekemään. Menin mukaan uteliaisuuttani. Kiersin paljon valokuvafestivaaleja ulkomailla ja toin Imageen kuvasalkkuja maailmalta. Esimerkiksi ranskalaiset Pierre & Gilles tykkäsivät kummallisesta lehdestä, jossa oli outoa kieltä. He antoivat siksi kuviaan ilmaiseksi lehden käyttöön. Nythän he ovat todella suuria nimiä. Valokuvien markkinat eivät olleet vielä rahan läpäisemät ja joku saattoi olla iloinen siitä, kun sai lehteen kuvia.

En ole ihan varma, milloin ryhdyin päätoimittajaksi. Työnjako vaihteli melkein numeroittain. Jossain vaiheessa nimeni oli sitten päätoimittajan paikalla.

Lehden ohella kulttuuriyhdistys Image järjesti juhlia, Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleja sekä teki tilaustöinä erilaisia suunnittelutöitä, jopa EU-propagandavideon. Yritykset teettivät mainoksia Imagessa räätälintyönä ja sitten niitä saatettiin julkaista muualla.

Nykytermein voisi puhua ajatushautomosta. Keskustelimme ajankohtaisista asioista ja mietimme, miten niitä voisi lähestyä juttujen ja kuvien kautta. Halusimme ottaa kantaa ja tehdä sen räväkästi. Tehtävämme oli olla uhkarohkea kulttuurilehti.

Jokainen numero oli temaattinen albumi. Nyt kun koko painettu media on isossa kriisissä, en pidä harvoin ilmestyvää paksua, albumimaista temaattista julkaisua ollenkaan huonona ideana.

Muistan Teräs-numeron. Sen tarkoitus oli käsitellä lamaa. Yritimme ottaa haltuun talouden ja pöllyttää sitä. Se ei ihan ollut tämän porukan heiniä. Kirjoittajiksi pyydettiin lisävoimia, esimerkiksi Jari Sarasvuo. Usein palaute oli sitä, että lehti on visuaalisesti hieno kokonaisuus, mutta ei näitä juttuja jaksa kukaan lukea. Ne ovat liian erikoisia tai ironia ei välity.

Imagen alkuvuodet olivat myös digitalisoitumisen alkua, jolloin teksti ja taitto olivat jo digitaalisia, mutta kuvat eivät vielä. Imagen taitossa näkyivät uuden tekniikan mahdollisuudet.

Image heijasti omalla tavallaan myös kaupunkilaisen keskiluokan nousua ja vaurautta. Kulutusmahdollisuudet kasvoivat ja oli mahdollista ostaa kalliskin lehti. Image peilasi 1980-luvun juppeutta vinon peilin kautta. Siinä mielessä se oli ironinen, postmoderni julkaisu.

Kun lama alkoi, ilmoituksia ei yksinkertaisesti enää tullut. Raoul rahoitti lehteä itse ja yritti 1990-luvun alussa myydäkin Imagen, mutta mikään lehtitalo ei ollut enää kiinnostunut. Silloin alettiin miettiä, miten lehti pysyisi elossa. Alkuperäiset tekijät alkoivat hakeutua vakaampiin töihin, itsekin otin opetus- ja tutkimustöitä. Albumimaisuus ja temaattisuus purettiin, ja lehden uudeksi 90-luvun linjaukseksi tuli Uuden sukupolven Suomen Kuvalehti. Se oli varmasti hyvä linjaus, ja olen todella iloinen siitä, että Image ilmestyy yhä.”

JaakkoTapaninen1991–1997

”Olin ollut viisi vuotta City-lehdessä, joka oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, mikä näkyi myös henkisesti. Yhtiö oli myyty sijoittajille, ja alkuperäinen unelma kuoli käsiin. Silloin Raoul otti yhteyttä ja sanoi, että hänellä olisi kulttuurialbumi, josta pitäisi tehdä oikea lehti.

Tietenkin suostuin. Kun tulin Citystä Imageen menetin urheiluauton ja 40 prosenttia palkastani, mutta sain lehden päätoimitettavaksi.

Ei Imagellakaan hyvin mennyt.

Suomi oli lamassa. Ei ollut helppoa tehdä laadukasta lifestyle-lehteä. Minua ei kiinnostanut mennä valtalehtiin töihin. Cityn aikana oli pyydetty, mutta halusin tehdä sukupolvimediaa.

Olin amerikkalaisen ja osin brittiläisen aikakauslehtijournalismin kasvatti. Ihailin Esquirea, Rolling Stonea, The Facea ja Vanity Fairia. Image tuli lähimmäksi sitä. Halusin lähteä tekemään Suomen Vanity Fairia, jossa on häikäisevät valokuvat, maan parhaat jutut ja silti vahva kulttuurinen agenda – kulttuurinen agenda erona Vanity Fairiin. Grünstein antoi minulle kolme kuukautta aikaa näyttää täyskäännös tai panna lehti kiinni.

Muutimme lehden aikakauslehtiformaattiin. Lehdelle luotiin selkeä rakenne, graafinen yhtenäisyys ja alettiin kirjoittaa yleistajuisia, journalistisia pidempiä artikkeleja. Toimme myös palvelujournalismia: designia, kirjoja ja levyjä. Karsimme käsittämättömän määrän sivistyssanoja.

Kuten nyt, silloin elettiin syvän toivottomuuden ja näköalattomuuden kautta. 1980-luvulla oli syntynyt valtava jännite vasemmistolaisen kulttuurieliitin ja nousevan juppisukupolven välillä. 1990-luvulla jouduttiin toteamaan, että kumpikaan ei ollut oikeassa. Imagea tehtiin pienessä kuplassa, jossa haluttiin nähdä maailma kiihkeänä ja kiinnostavana.

Imagella oli oma roolinsa kaupallisen ja kulttuurisen kohtaamispisteessä. Kulttuuri- ja yhteiskuntapiireissä ei voinut olla kaupallisesti röyhkeän pinnallinen ja aktiivinen ennen Imagea.

Kun tulin, lehden teko oli ennen kaikkea tekemistä Raoulin kanssa. Kävimme jatkuvaa keskustelua. Meillä oli käsissä aihio. Joka päivä keksimme jonkin näkökulman, miten aihio voisi olla parempi. Olimme nuoria heppuja ja fokuksemme oli selvä. Kaikki vanhat Imagen tekijät eivät olleet suopeita uudistukselle. Aluksi piti selittää ja perustella jokaiseen suuntaan, mitä on laadukas aikakauslehtijournalismi, miltä se näyttää, miltä se maistuu, miten sitä tehdään. Kun mukaan tuli myöhemmin kiinteä toimitus, joka ymmärsi journalismia, laadussa tapahtui kvanttihyppy.

Koska meitä oli vain muutama, ei tarvittu prosesseja. Kyseessä oli käsityöpaja, jossa kaikki tiesivät kaiken kaikesta. Imagessa oli samanlaista tekemistä mitä löytyy startupeista nyt. Tuote oli keskiössä.

Image jalosti City-lehden ideaa pitkästä, kirjallisesti kunnianhimoisesta artikkelista, joka jonkun yksityisen tapahtuman tai henkilön kautta pyrkii avaamaan lukijalle oman ajan dynamiikkaa. Sellaista kirjoittamista oli Kuukausiliitteessä, mutta jalostimme sen pidemmälle.

Suomi oli polarisoitunut: oli syvälliset ihmiset ja ammatit ja tutkinnot ja pinnalliset. Meillä oli käsitys, että hyvässä elämässä molemmat puolet ovat läsnä. Voi pohtia isoja vaikeita ajatuskulkuja, mutta olla kiinnostunut muodista ja estetiikasta ja mauista.

Tavallisen lehden ohella teimme englanninkielisen Imagen. Lisäksi loimme Helsinki Happens -lehden. Sitä kautta yritimme luoda Suomi-kuvaa Helsingissä vieraileville. Raoul perusti Image Match -sponsorointiyrityksen päätoimittajuuteni loppuaikoina.

Pyrimme tekemään lehdestä poliittisesti relevantin sukupolvensa äänen. Imagen poliitikkohaastattelut ja henkilökuvat olivat erilaisia kuin mihin Suomessa oli totuttu. Jälkikäteen ajatellen toimme uudenlaista poliittista journalismia Suomeen, myös kuvailmaisussa.

Image oli esiaste monelle asialle, joista tänä päivänä melskataan. Image oli luomassa monia sellaisia asioita, joita perussuomalaiset vihaavat.”

Matti Apunen 1997–1998

”Raoul Grünstein soitti, halusi tavata ja ehdotti Imagen päätoimittajuutta. Oletan, että se liittyi siihen, että kirjoitin ensimmäisiin numeroihin pari elokuva-aiheista kertomusta. Ehkä ne olivat jääneet Raoulille mieleen. Olin ollut pitkään Aamulehden kulttuuritoimittajana ja sitten kehityspäällikkönä.

Muistelen ajatuksen olleen, että Imagen pitäisi olla lehti, joka pystyy yllättämään. Mitä enemmän lehdessä on loppuun saakka hiottuja konsepteja, sitä vähemmän yllätyksellisyyttä. Siksi teimme juttuja välillä kummallisista aiheista. Seurasimme ultimate fightingia, joka oli silloin uutta. Kävimme kotkalaisessa bordellista ja vierailimme amerikkalaisessa uskonlahkossa.

Ei minulla missiota ollut, missiojournalismi on vaarallista. Journalismi on missioiden vastakohta. Minun tehtäväni oli pitää huolta, että erilaiset ajatukset pääsevät Imagessa esiin.

Elettiin vuosia 1997 ja 1998, Suomi oli juuri noussut lamasta. Jaloissa painoi vielä vähän vuosikymmenen alun raskaus. Muuten se oli onnekasta aikaa. Kaikki näytti mahdollisesta. Vaikka vielä yritettiin esittää vakavaa ja huolestunutta, siinä oli riemua siitä, että oltiin Euroopassa, voitiin soitella kännyköillä toisillemme ja maailma muuttui hetkessä paremman näköiseksi. Lama oli paha uni, jatkettiin siitä, mihin 1980-luvulla jäätiin, kun alettiin kansainvälistyä ja katsoa maailmalle.

Meillä oli Imagessa kova tahto olla vielä vähän avoimempia ja kansainvälisempiä ja tyylikkäämpiä kuin kaikki muut.

Meidän yhteiskunnallisuus oli Bar 9 -yhteiskunnallisuutta, jonka saattoi hoitaa lounaan yli sopivan samanmielisten ihmisten kanssa. Itse asuin Itä-Helsingissä, mikä oli monelle käsittämätöntä. Imagessa oli ihmisiä, jotka eivät olleet kuulleet kaupunginosasta, jossa asuin, mutta samalla he olivat olevinaan avoimia maailmalle.

Meissä oli paljon ironiaa ja energiaa. Poliittisesti olimme järjettömän naiiveja. Kukaan ei ollut ollut politiikassa mukana. Kuvittelimme, että poliitikon kanssa lounaalla käyminen tai vaalivalvojaiset pätevöittävät politiikkaan. Ei meillä ollut mitään isoa kuvaa tai näkemystä, siitä, mitä tästä maasta pitää tehdä.

Teimme helvetin pitkiä juttuja. Lehdessä vaikutti silloin toimituspäällikkö Panu Räty, jolla oli tarkka käsitys siitä, miten teksti rakennetaan ja mitä teksti on. Kaikki jutut menivät Panun läpi. Kun Panu sanoi, että ensin juttuun maalataan skene, niin sitten maalattiin skene. Panu oli tiukka ja väsymätön editori, mutta joskus tyylin puhdasoppisuus meni koomiseksi.

Meillä oli paljon juttuja ihmisistä ja asioista, joista kuvitellaan, että niistä tiedetään jo kaikki. Kun niitä pohti, tajusi, että kokonaiskuvaa ei ole. Jos Image vaikka kirjoitti tunnetusta muusikosta, idea oli tehdä the henkilökuva, definitiivinen, lopullinen henkilökuva, jossa maalataan pitkää linjaa ja muodostetaan lopullinen kokonaisuus. Tavoite oli hupaisa.

Jos oli päivänpolttavia uutistapahtumia, kuten lähistöllä sijainneen strippiravintolan tuhopoltto, teimme jutun perusteellisemmin kuin muut. Ja lopulta huomasimme, että meillä oli käsissämme juttu, joka kertoi jostain muusta kuin alkuperäinen ajatus. Todistimme, että tekemällä huolellisemmin voi asiasta kuin asiasta avata uuden maiseman. Että asiat eivät ole koskaan valmiita. Se oli vakavasti puhuen kontribuutio, jonka annoimme suomalaiselle journalismille.

Jaakon aikana Image oli vakavampi: Jaakko halusi Imagesta Suomen Georgen. Siihen kuuluivat prässätyt housut ja tietynväriset paidat. Minä taas toin mukanani kavereitani, kuten Jyrki Lehtolan, ja aloimme yhdessä pilkata kaikkia tasavertaisesti. Vakavamielisyyden pilkkaaminen on ollut yksi elämäni missioista.

Kun tulin, Image otti itsensä liian vakavasti. Se oli myös helsinkiläisten ongelma. Imagen kohdalla ongelma on helpottunut.

Lehti ei ollut mennessäni taloudellisesti iskukunnossa. Se teki tappiota. Mutta se kuului konseptiin. Jos tehtäisiin SWOT-analyysi, kuka tahansa voisi todeta, että Imagen tekemisessä ei ole järkeä. Siksi sitä oli hauska tehdä.”

Marjaana Toiminen 1998–2003

”Olin Tanssi-lehden päätoimittajana 1993–1994 ja uudistin lehteä. Halusin lehdelle julkisuutta ja soitin Jaakko Tapaniselle, jonka kanssa sovimme vaihtoilmoituksesta. Kun lähetin lehden Jaakolle näytiksi, sain häneltä puhelinvastaajaan viestin, jossa hän kehui lehteni pystyyn. Parin vuoden päästä Jaakko soitti ja pyysi toimituspäälliköksi. Olin Aamulehdessä kulttuuritoimittajana.

Kun Matti Apunen lähti, olin vt. päätoimittaja vuoden, koska Raoulin ja minun mielestäni paikalle piti löytää joku hyvä. Lopulta päädyin päätoimittajaksi.

Jatkoin Apusen linjalla, jossa lehti oli vähemmän korkeakulttuurinen ja enemmän ajankohtaisiin ilmiöihin uusia näkökulmia luova. Apusen lanseeraama termi ”vino suhde todellisuuteen” tuntui kiinnostavalta. Obskyyrejäkin asioita tarkasteltiin laatujournalismin keinoin: rikokset, luonnevikaiset ja seksi olivat ehkä liiankin isossa roolissa, toki niitä käsiteltiin feature-journalismin keinoin, ajankuvaa ja isompaa yhteiskunnallista merkitystä tapaillen. Toisaalta julkaisimme pitkiä esseistisiä juttuja: pyysin Jyrki Lehtolan mukaan. Hän kirjoitti pitkiä tekstejä aiheena toimistotyö, ruoka, raha, muoti. Itse muistan kirjoittaneeni 30 000 merkin jutun mainosmaailmasta ja toisen somalikulttuurista. Teimme megalomaanisia juttuja, joissa oli ehkä liian löyhä ote. Mutta eipä sellaiseen kukaan muukaan ryhtynyt.

Kirjoittajan oma suhde kieleen ja maailmaan oli silloin vielä relevantti asia. Nostimme kirjoittajapersoonia. Panostimme myös visuaalisuuteen. Vietin hillittömiä aikoja AD:eiden kanssa pohtien kuvien näkökulmia. Rakensimme otsikoita legoista tai kankaista, kaikkeen käytettiin tuhottomasti aikaa. Saatoimme tehdä kolme kansikuvausta per numero. Jännittävää oli, että silloinkaan ei ollut budjettia. Usein tapahtui niin, että kun lehti oli saatettu Forssan kirjapainoon, painosta otettiin yhteyttä, että mielellämme painamme Imagen, mutta edellinen painolasku pitäisi maksaa ensin.

Raoul itse kertoo, että hänellä oli tapana paeta velkojia sohvan taakse. Laskut olivat usein maksamatta.

Ajankohtaisuus tuntui todella tärkeältä. Halusimme kirjoittaa asioista, joilla oli merkitystä siinä hetkessä. Mietin, miten Image olisi murtautunut älykkömarginaalista isommaksi. Halusin tehdä lehteä, jossa on rytmivaihteluita, dramaturgisia ja asenteellisia koukkuja ja isompaa yhteiskunnallista merkitystä. Jonain heikkona hetkenä sanoin, että lehti voisi olla älykkösukupolven Seura.

Kun ei ollut rahaa, Image oli laboratorio, jossa yritettiin löytää uusia kykyjä ja kouluttaa heitä eteenpäin journalismin saralla. Yksi tekijäsukupolvi löysi Imagen kautta paikkansa. Ihmisistä oli tärkeää tehdä Imagea, se oli kunnia-asia.

Itsekriittisyyden valtava määrä esti näkemästä lehden relevanssia: en ollut ikinä mihinkään tyytyväinen.

Aika oli erilaista. Ironia oli tärkeää. Visuaaliset kokeilut, kuten vaikka Arja Alho Pulp Fiction -tyttönä tai Jaakko Rytsölä kullattuna, tuntuivat tuoreelta. Sittemmin leikittely banalisoitui, samoin gonzo-kokeilut. Aseen osto kadulta osoitti, kuinka lähellä rinnakkaiset maailmat ovat toisiaan. Silloin tuollaiset hankkeet olivat kunnianhimoisia ja uusia, nyt teho olisi laimeampi. Samoihin aikoihin MoonTV ja ATV tekivät omia kokeilujaan.

Printti oli printtiä ja suurilla lehdillä oli selkeä asema, vaihtoehdon tarjosimme me. Pyrimme tekemään siitä vaihtoehdosta isommalle joukolle uskottavan ja tärkeän. Käsittelimme samoja kuukauden puheenaiheita kuin muut, mutta laadun ja oman näkökulman kautta.

Sittemmin konseptiasioissa kunnostautuneena täytyy sanoa, että hyvin intuitiivistahan tekeminen oli. En muista yksittäisiä juttuja tai numeroita, mutta muistan kaikki tyypit. Kaikki se on jäänyt enemmän mieleen kuin mitä linjaa on vedetty. Image oli suuri identiteettiäni muokkaava kokemus: opin kirjoittamaan ja editoimaan, näkemään maailman toisin. Johtamaan opin vasta paljon myöhemmin. Olin surkea esimies. Se harmittaa.

Arki oli puurtamista, puoli-ilmaista raadantaa, mutta bileet näyttäviä. Raoulilla oli aina 30 kutsun kiintiö Paparazzin malleille. Kunnioitin Raoulia suuresti, mutta mallien ja paljaan pinnan määrästä lehden sivuilla meillä oli aika usein vääntöä.

Imagessa oli mukavasti dekadenssia. Toimistolle saattoi rynnätä sekaisessa tilassa oleva Kari Riipinen tai joku muu hämärä hahmo. Uudenmaan kadun baareihin suunnattiin töiden jälkeen. Oli myös spontaaneja karkeloita, joissa jonkun parta saattoi syttyä palamaan, kakkua löytyi seuraavana päivänä tuolin alta tai kirjailija sammuneena pöydän alta. Nämä muistaa paremmin kuin ne 20 editointikertaa samalle jutulle tai 3. ja 4. kansikuvauksen.

Se oli varmasti raskasta, vaikka nuoria oltiin. Sekä maksalle, että päälle. Silti niistä vuosista jäi hyvä fiilis.”

Mikko Numminen 2003–2013

”Olin avustanut Imagea. Vuonna 2000 Marjaana Toiminen soitti ja tarjosi toimituspäällikön äitiyslomasijaisuutta. Olin kolme vuotta toimituspäällikkönä ja minut valittiin päätoimittajaksi 2003.

Halusin tehdä lehteä, joka nostaa puheenaiheita ja on omaperäinen mutta kiinnostava myös suurelle yleisölle. Image pyrki olemaan lehti, joka paitsi kertoo aikansa ilmiöistä, on myös mukana rakentamassa niitä.

Imagen paikka on median ravintoketjun alkupäässä. Pyrimme kirjoittamaan juttuja, joita muut mediat noteeraavat. Korostimme toimituksessa myös näkökulmavetoisuutta. Imagessa voi olla juttua mistä tahansa, mutta näkökulman pitää olla mietitty, puhutteleva ja kiinnostava.

Image pyrki käsittelemään populaarikulttuuria vakavasti ja politiikkaa kevyesti, kuten populaarikulttuuria. Nykyisin tosin jako korkeaan ja matalaan on menettänyt merkityksensä. Uskon, että hälyn keskellä voi erottautua myös tarjoamalla mahdollisuuden syventyä kunnolla aiheeseen.

Toivon, että lehti heijasteli aikakauttaan hyvin. Että vuoden 2004 Imaget ovat erilaisia kuin vuoden 2008 tai 2010.

Yhteisö on kulunut sana, mutta Image oli enemmän kuin lehden toimitus. Se on ollut monille avustajille elämäntapa ja henkireikä. Jutuissa mentiin äärirajoille sekä työmäärän että ilmaisun suhteen. Jossain vaiheessa meillä oli Ilkka Kariston kanssa leikkimielinen ajatus, että yritämme löytää mahdollisimman tylsiin ja vaikeisiin aiheisiin kiinnostavan muodon ja näkökulman. Image mahdollisti irrottelun.

Vuonna 2004 Image Kustannus muutti Kulttuuritehdas Korjaamolle. Vaikka Mondo ja Muoto tulivat osaksi lehtiperhettä jo aiemmin, Korjaamo konkretisoi kasvun.

Korjaamolla oli valtava luova potentiaali. Kaikki oli aina kesken. Sähköt katkeilivat useamman kerran. Uusia lehtiä perustettiin, vanhoja – kuten Bisnes.fi – ostettiin. Oli kuin koko lehtiyhtiö olisi pysynyt kasassa jeesusteipillä ja työntekijöiden lujalla uskolla tekemiseensä.

Oli varmaankin väistämätöntä, että Muoto ja Bisnes.fi lakkautettiin pian sen jälkeen kuin Image Kustannus siirtyi A-lehtien omistukseen ja tekeminen muutenkin järkevöityi. Samalla kuitenkin menetettiin iso siivu luovasta potentiaalista. Tärkeintä oli, että vapaus Imagen tekemisessä säilyi.

Image oli ja on edelleen vahvojen yksilöiden tekemä lehti. Yksittäisten tekijöiden kaaressa näkyy, mihin Imagen perintö ja vaikutusvalta ulottuvat.

Itse näen selvän yhteyden Imagen ja juuri lopetetun Olivian välillä. Edeltäjäni Marjaana oli rakentamassa Bonnierin aikakauslehtikonsepteja. Long Playssa on Imagen entisiä ja nykyisiä tekijöitä, jotka ovat vieneet eteenpäin Imagen editointikulttuuria ja pitkää juttuformaattia.

Kun aloitin toimituspäällikkönä, tuntui, että olen fani, joka pääsi soittamaan bändiin. Se ei ollut ikinä leipätyötä. Lähdin 13 vuoden jälkeen, kun tuli olo, että minun täytyy tehdä jotain muuta ja että muutos on hyvä Imagelle. Tuskin vieläkään olisin leipiintynyt, jos olisin jäänyt Imageen.

Hauskaa oli, että kaikilla oli aina mielipide Imagesta. Jokaisella se oli erilainen. Jollekin se oli naistenlehti, toiselle miestenlehti, jollekin oikeistolainen, toiselle vasemmistolainen, jollekin asiaa, toiselle tyyliä. Image pyrki olemaan samaan aikaan näitä kaikkia, ja jokaisella alueellaan paras. Se oli ristiriitainen ja mahdoton tavoite, mutta juuri sen takia Image toimi.” ■

Julkaistu: 6.10.2015