Mitä olen oppinut: Tuija Ernamo
Puheenaiheet
Mitä olen oppinut: Tuija Ernamo
Näyttelijä Tuija Ernamo, 63: "Rauman kielessä täräytellään suoraan, mutta emme silti tarkoita pahaa."
Julkaistu 10.10.2014
Apu

Mottoni ”kiirun gans ei tlee gon kusipäissi kakari” on pakko sanoa ja kirjoittaa rauman giälell. Elämänohjeeni muille on selvä: älkää hyvät ihmiset hosuko!

Ikäkriisi iski, kun jäin keväällä eläkkeelle. Huusin hurraata. Suu toisti sanaparia ihana vapaus, mutta päässä kiersi ihan muita ajatuksia. Olin oppinut pitämään työyhteisöä niin tärkeänä, että tuntui pelottavalta joutua luopumaan siitä.

Onnekseni Tampereen Teatteri kutsui vierailijaksi Villikalkkunaan. Minulla oli muita lyhyempi harjoitteluaika ja kun muutenkin olen hätähousu, ihana vastanäyttelijäni Heikki Kinnunen hyväntahtoisesti jaksoi vakuuttaa: ”Rauha, rauha, niin hyvä tulee.”

Suurin iloni nyt on saada tehdä teatteria mukavassa työryhmässä. Suuresti taas suren, että turhan paljon hyviä ystäviäni pantiin viime keväällä mullan alle.

Lapsuuden Raumalta muistan koulun näkkileivät, mutta tärkein oli meri. Opin pienestä pitäen kunnioittamaan luontoa, ja yhä vietän vapaita mökkisaaressa.

Vilkas ja tulinen isäni aloitti suutarina ja eteni kenkätehtailijaksi. Hän teroitti työnteon arvoa. Itse menin jo ihan mukulasta töihin rakennuksille, talonmieheksi, leipomoon, siivoojaksi, valtionpuhelimen puhelinneidiksi.

Äidillä oli luovaa hulluutta. Hän lausui runoja ja vei meitä teatteriin. Huushollimme oli aika sukkela, ja siellä syttyi kipinä lähteä teatterikouluun.

Kolmen siskon ja yhden veljen joukossa olin kiukkupussi ja lapsista varmaan hankalin. Silti olimme aina yhtä. Kun isä kuritti remmillä, isosiskoni sanoi aina, ettei itketä. Aina en osannut pidättää. Kuritus ei jättänyt katkeruutta. Silloin kokeilimme rajoja: mikä on oikein, mikä väärin.

Rauman kielessä täräytellään suoraan, mutta emme silti tarkoita pahaa. Murteen olen osannut ja tahtonut säästää tärkeänä osana minua. Suoruus ei ole paha juttu.

Näytelmistä oppii elämäntaitoja ja osin myös ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Mutta kun esirippu sulkeutuu, olen heti taas Ernamo enkä juutu roolihahmooni.

Esikuvia ei ole, enkä halua matkia ketään. Teatterikoululaisena katselin Kansallis-

teatterissa Pia Hattaraa, loistava nainen, ja elokuvissa Aku Korhosta. Voin vain ihailla heidän uskallustaan ja rohkeuttaan.

Rakkaan, tärkeän, kullanarvoisen ystäväni Ilmari Saarelaisen kanssa teimme televisiosarjaa Sisko ja sen veli. Ihailen hänen asennettaan ”kaikki on mahdollista”.

Mitä olen oppinut miehiltä? Joo-o , sitä tosiaan sopii kysyä...

Minulla on paljon lapsenlapsia. Heistä välittyy oivaltamisen ja oppimisen ilo. Opin elämää tässä ja nyt.

Lopun koitettua maan päällä uskon, että pääsen tuolta ylhäältä katsomaan tänne ja varjelemaan lapsenlapsiani.

Oletan, että elämäni paras aika on vielä edessä. Ja jos vaikeuksia joskus eteen sattuu, silloin on hyvä lähteä ulkoilmaan, ottamaan happea, hengittämään merituulta.

Teksti: Hannu Koskela

Kuva: Ari Ijäs

Kommentoi »