Luopuminen on ollut elämäni suurin oppiläksy. Kun pitkään odotettu raskaus päättyi keskenmenoon, jouduin luopumaan lapsesta ja myös ajatuksesta, että minusta tulisi äiti.

Mieheni Erik kuoli vuonna 1995. Piti luopua ajatuksesta, että vanhenemme yhdessä ja vietämme eläkepäiviä Teerisaaressa Pohjois-Karjalassa. Kolmas suuri menetys oli, kun juuri peruskorjattu talomme Teerisaaressa paloi.

Menetyksistä  selviää eteenpäin, kun hyväksyy sen, mitä on tapahtunut. Olen miettinyt oman tahtoni ja kohtalon välistä yhteyttä. Olen oppinut, että pitää vain heittäytyä kohtalon huomaan ja että kohtaloni liittyy johonkin suurempaan projektiin, jossa olen mukana. Kaikesta selviää – tähän olen alkanut luottaa.

Kriiseissä syntyy aina myös jotain positiivista. Tulee mieleen tuhkasta nouseva Fenix-lintu: koin sen ihan konkreettisesti, kun palaneen talomme tilalle nousi ihana uusi talo, jossa nyt asun. Kun vähitellen hyväksyy tapahtuneen, tulee vaihe, jossa saa uutta energiaa.

Sitä energiaa ei voi pakottaa, se tulee, kun sen aika on. Silloin sille pitää antaa tilaa. On tärkeää, ettei käperry kielteisiin asioihin, vaan avautuu uudelle. Toki suru voi johtaa myös masennukseen. Masennuksellakin on surun keskellä paikkansa. On silti muistettava vanha sanonta: aika parantaa haavat.

Työministerinä ollessani tuli lama ja paljon yt-neuvotteluja. Tarjosimme lomautetuille ja irtisanotuille koulutusta. Silloin moni halusi kouluttautua aivan uudelle alalle. Kriisi antaa ihmiselle myös voimaa muuttua.

Surun kanssa pystyy elämään. Se jää vähitellen kauemmaksi ja muuttuu jonkinlaiseksi voimavaraksi. Sen ansiosta olen nyt entistä rohkeampi. Sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Suru on opettanut uskallusta elää.

Uskallukseni  heittäytyä uusiin asioihin liittyy siihenkin, että olen aina asunut kahdessa maassa yhtä aikaa. Ensimmäinen mieheni oli ruotsalainen, toinen tanskalainen. Tanskassa asuin yhteisöissä ja opin, kuinka hyvin se voi toimia.

Maailmanparantajana feministiliikkeessä ja Vihreissä opin, ettei minun tarvitse tuoda valmiita ratkaisuja muille, vaan antaa impulsseja, ajattelemisen aihetta. En voi päättää toisen puolesta, mikä on hänelle hyvää.

Kun sairastuin rintasyöpään, se ei aiempiin suruihin verrattuna tuntunut niin pahalta. Ajattelin, että tähän voi kuolla ja etten menisi hoitoihin. Lääkäri sanoi, että sinä paranet ja hoitoihin on mentävä. Suostuin tähän ja olen nyt ollut kuusi vuotta terve.

Syöpä  aiheutti ensin pelon elämän loppumisesta ja sitten ilon siitä, että elämä jatkuu. Siitä ilosta olen mukana Syöpätautien klinikan tuki -yhdistyksessä, joka tukee potilaiden ja hoitajien viihtyvyyttä sairaaloissa.

Opin  myös  syömään säännöllisesti ja kiinnittämään huomiota ruokavalioon. Syön paljon avokadoa, parsakaalia, pähkinöitä ja muita immuniteettia vahvistavia ruoka-aineita.

Teksti: Leena Raivio

Kuva: Meeri Utti