Kun olin sotalapsena Ruotsissa ja Tanskassa, ikävöin suunnattomasti kotiin Viipuriin. Aavistin, että en enää koskaan pääse sinne. Enkä ole päässyt.

Joskus 1960- ja 1970-lukujen taitteessa matkustin junalla nykyiseen Pietariin. Olisin halunnut käydä ulkona junan pysäh-tyessä Viipurissa. Emme päässeet ulos asemalla. Olin pettynyt, mutta mikään ei auttanut. Neuvostovirkailijat olivat järkähtämättömiä. Sellaiset kokemukset kasvattivat ikävää.

Vieläkin  herkistyn kyyneliin muistellessani lapsuuteni Impilahtea, hyviä naapureitamme, ystäviä ja lapsuuden maisemia. Sotalapsivuosista oli kaiken ikävän keskellä se hyöty, että osaan vieläkin ruotsia ja tanskaa. Tanssiurallani opin ranskaa. Toinen aviomieheni, sosiologi Ricco Caporale osasi yhdeksää kieltä. Hänen avullaan opin espanjaa, portugalia ja italiaa.

Synnyin Helsingissä. Äitini oli venäläinen Helena Dobroumova ja isäni turkulainen Åke Elg. Turun murteen opin kyllä, mutta äitini ei koskaan opettanut minulle venäjää. Venäjästä olisi voinut olla hyötyä ammatillisestikin.

Vanhempani olivat pianisteja ja äitini myös tunnustettu laulaja. Uskon perineeni heiltä innostukseni musiikkiin ja lauluun. Muistan istuneeni valtavan flyygelin alla, kun vanhempani soittivat. Viipurissa vaikutti myös myöhemmin maailmanmaineeseen kohonnut viulisti Heimo Haitto. Olin hyvin ihastunut häneen.

Kun asuimme Helsingissä, vanhempani laittoivat minut oopperan balettikouluun. Se oli ratkaiseva askel tulevalle uralleni. Tanssin Kansallisoopperan baletissa. Tätini näytteli moskovalaisessa teatterissa, mikä myös vaikutti valintoihini.

Myöhemmin tanssin Göteborgin baletissa ja sittemmin kuuluisassa Marquis de Cuevasin balettiseurueessa Monte Carlossa. Se oli ammatillisesti antoisaa. De Cuevasin ryhmä kiersi ympäri maailmaa aina Etelä-Amerikkaa ja Afrikkaa myöten.

Matkat olivat ainutlaatuisia kokemuksia tanssiurallani. Missään muussa ammatissa en olisi päässyt kiertämään maailmaa niin laajasti.

Pääsin sattumalta Elle-lehden kansikuvaan. Se muutti elämäni suunnan ratkaisevasti. Kansikuvan perusteella sain kutsun Metro Goldwyn Meyerin koekuvauksiin Hollywoodiin.

Jo seuraavana vuonna, 1955, tein esikoiselokuvani Tuhlaajapoika yhdessä Lana Turnerin kanssa. Hän oli ihana ihminen ja loistava näyttelijä. Opin häneltä paljon elokuvanäyttelemisestä. Kävin myös viikoittaisilla teatteri- ja laulutunneilla vuosien ajan.

Tunnetuin elokuvani on George Cukorin 1957 ohjaama Tytöt. Vastanäyttelijöinäni olivat muun muassa Gene Kelly, Mitzi Gaynor, Harriet Andersson ja Kay Kendall. Balettitaustastani oli todella suuri apu Gene Kellyn tapaisten huippujen rinnalla. Sain elokuvistani kaksi Golden Globe -palkintoa. Näyttelin sittemmin musikaaleissa Broadwaylla.

Hollywood oli ja on aikamoinen taistelukenttä. Kilpailu rooleista on todella kovaa. Petyin itsekin joka kerta itkun partaalle, kun en saanut haluamaani roolia. Se kasvatti. Hollywoodissa ei armoa anneta.

Teksti: Juha Heiskanen

Kuva: Kristin Hoebermann