Apu

Mitä olen oppinut: Susanna Haavisto

Mitä olen oppinut: Susanna Haavisto

Laulaja, näyttelijä Susanna Haavisto, 56: "Ohitamme liian paljon asioita elämässämme ja toisessa ihmisessä, koska koko ajan vain menemme eteenpäin."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Jännittäminen vaivasi minua aluksi näyttelijänä. Pelkäsin, ettei minua hyväksytä. Helpotti, kun ymmärsin, että aina on joku, joka torjuu. Päätin, että jos yleisössä on yksikin, joka ottaa vastaan, näyttelen hänelle.

Mokaaminen ei ole vaarallista. Kerran kesken konsertin minulle tuli täydellinen blackout. En muistanut, miten kappale alkaa. Sanoin soittajille, että otetaan uudestaan. En edes muistanut, mistä laulu kertoo! Neljännen yrityksen jälkeen tajusin, että korkokengät ovat liian kireät. Potkaisin ne pois ja muistin heti. Lauloin paljain jaloin, ja yleisö kuunteli etukenossa.

Opin näkemään omia pimeitä puoliani, kun rakensin Edith Piafin roolia. Jouduin etsimään niitä itsestäni voidakseni samaistua häneen. Se oli jännittävä matka itseen. Nyt kannan kaikessa sitä, mitä Piafin roolin tekeminen opetti. Se kuuluu myös uudella Tässä iässä -levylläni.

Koen olevani hyvässä iässä ja hyvässä vaiheessa naisena. Matka tähän on ollut pitkä. Kun olin nuori ja nätti ja kroppa oli kunnossa, verhouduin klovnikaapuihin ja olin aika hujan hajan naiseuteni kanssa.

Nyt ei ole turhia pelkoja, enkä koe paineita ulkonäöstä. Kaikki on mutkattomampaa, myös seksuaalisuus ja parisuhde. Sitä tulee armollisemmaksi itseään kohtaan myös naisena. Parisuhteeseen on tullut enemmän huumoria.

Tärkeintä elämässä on tajuta, että olemme täällä toista ihmistä varten. Surullisinta on olla yksin. Uskon, että jokainen meistä on täynnä ihmettä. Mutta ohitamme liian paljon asioita elämässämme ja toisessa ihmisessä, koska koko ajan vain menemme eteenpäin.

Jos mieli on jo menossa muualle, et näe lähellä olevaa. Et huomaa, vaikka työkaverin katse anoo, että ottaisit olkapäästä kiinni. Tai ohitat hetken, jolloin voisit lausua jollekin oikean sanan ja pelastaa hänen päivänsä.

Ystävyydestä olen oppinut, että oikea ystävyys säilyy, vaikka ei olisi tavattu pitkiin aikoihin. Ja sen lämmittävä voima on suunnaton; kaikki se lepo ja ilo toisen kanssa olemisesta.

Lasten synnyttyä opin, että pystyn venymään loputtomasti, kun on pakko. Lapsilla oli jatkuvasti korva- ja poskiontelotulehduksia. Mies oli melkein aina keikalla, ja minulla kuusi näytöstä viikossa. Monen roolin paineessa ymmärsin, että on pakko riittää, kun olen oma itseni.

Lapsilla on käsittämätön taju siitä, miten olla, kun äiti on väsynyt. Omalla pienen ihmisen tavallaan he osaavat pitää äidistä huolta. Kerran aamukiireessä pojat pyysivät tekemään lennokkeja. Kun tein, eikä yksikään niistä lentänyt, romahdin lattialle ja aloin itkeä. Silloin kolmivuotias tuli, silitti tukkaani ja sanoi: ”Äiti on nuori tyttö.”

Menetin ääneni vuonna 2001 liki kahdeksaksi kuukaudeksi äänihuulioperaation komplikaatioiden vuoksi. Se vei minut aivan pohjalle. Tuli mustia ajatuksia, ja kartoin ihmisiä. Ääni palautui, ja nyt olen aina kiitollinen, kun saan laulaa. Uskon, että kaikilla on jokin tehtävä elämässä. Minun tehtäväni on laulaa.

Teksti: Leena Raivio

Kuva: Anna Huovinen

Julkaistu: 7.11.2014