Apu

Mitä olen oppinut: Seppo Jokinen



Mitä olen oppinut: Seppo Jokinen

Dekkarikirjailija Seppo Jokinen, 66: "Elämän tarkoitus on hengissä selviäminen, ja tärkeintä on läheisten ihmisten onnellisuuteen myötävaikuttaminen."
Teksti Hannu Koskela

Poikasena putosin kevätjäihin, joista kymmenen vuotta vanhempi isoveljeni kiskaisi minut kuiville. En pelästynyt hukkumista vaan sitä, ollaanko kotona vihaisia. Nykyisin tykkään kävellä järven jäällä, kunhan se on lumetonta teräsjäätä.

Isäni oli virtuoosimainen tarinankertoja, jolla oli kellarikerroksessa leluverstas. Kirjailijanurani juuret löytyvät höyläpenkin reunalta, missä istuen kuuntelin isän kehittelemiä eksoottisia seikkailuja.

Äidiltä opin suvaitsevaisuuden. Hän toimi kehitysvammaisten työkodin käsitöiden ohjaajana. Yhdelle kaverilleni annoin turpaan, kun hän ilkkui äitini oppilasta.

Kun yhdeksän vuotta vanhempi sisareni vei minut Viinikan lastentarhaan, karkasin oitis sieltä. Kotona kaikki olivat kovia puhumaan, ja kun en saanut suunvuoroa, keksin esittää asiani kirjoittamalla.

Klassillisen lyseon spartalaiseen kuriin en sopeutunut. Rehtori, tunnustettu nuortenkirjailija, viime sanoinaan virkkoi, että ”sinusta Jokinen ei tule ikinä mitään”.

Olin kuriton, mutten pahantekijä. Huonommuuden tunne jäyti. Siksi armeijan jälkeen lähdin Australiaan töihin raksalle ja rautateille. Kun pärjäsin tosi vaikeissa olosuhteissa, itsetuntoni alkoi palata.

Niinpä kun ensimmäinen käsikirjoitukseni seikkailuista Australiassa tyrmättiin viidessä kustantamossa, tunsin itseni väärin ymmärretyksi neroksi.

Tuoreen, jo kahdennenkymmenennen dekkarini Kuolevaksi julistettu sankari, komisario Koskinen opetti minut ajattelemaan ulkopuolisen aivoilla. Luomani hahmo saa olla kanssani eri mieltä. Kirjoitetulla sanalla on mahtava valta.

Elämän tarkoitus on hengissä selviäminen, ja tärkeintä on läheisten ihmisten onnellisuuteen myötävaikuttaminen.

Tapasin 1967 Hämeenpuiston grillikioskilla tytön, jonka kanssa aloin kirjeenvaihdon mentyäni Australiaan. Kun se lämpeni lämpenemistään, palasin 1973 Suomeen ja tytöstä tuli vaimoni.

Hän on yli 40 vuodessa hyvän kautta opettanut pitkäjännitteisyyttä ja kompromissien teon luonnollisuutta. Korvaamattomina hetkinä jo pienestä ilmeestä muistan, mihin nuoressa naisessa ihastuin. Pitkän suhteen perusta on vahva kiintymys.

Lapsemme luottavat omiin päätöksiinsä, se on kodin perua. Minulle he puolestaan näyttävät, kuinka tärkeä oma paikka on ihmiselle. Lapsenlapsissa on ihaninta nähdä itsensä ja olla heille tärkeä ja luotettava osa heidän elämäänsä. Oman tieni uskon lopulta vievän tuonpuoleiseen, vaikka aivokapasiteetti ei riitä ajan ja etäisyyden mysteerin miettimiseen.

Yhdeksän vuotta sitten sairastuin vaikeaan, kivuliaaseen haimatulehdukseen ja olin niillä rajoilla, että selvisin hengissä. Kun lääkäri kielsi alkoholin, täysraittius on suuresti parantanut elämänlaatuani.

Aikanaan täyttäessäni 55 vuotta minuun iski ikäkriisi. Aloin pelätä eläkeukkoutumista. Tunne helpotti jäätyäni tietotekniikan alan työstä kaupungilta oman itseni herraksi. ATK-ammattilaisena opin, että tekniikka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kone ei koskaan korvaa ihmistä.

Teksti: Hannu Koskela

Kuva: Karisto

Julkaistu: 5.6.2015