Olen hurahtelija. Olin jo lapsena kova menijä. Minulla oli joka ilta joku harrastus ja riehuin ja pyörin mukana, kun isälläni oli lentopallo- tai keilatreenit. Aikuisena olen nauttinut esimerkiksi vuoden kestäneestä maratonprojektistani. 

Koko kylä kasvattaa -mentaliteetti kuului Valkeakosken lapsuuteeni. Minä, vanhempani ja sisareni asuimme kuusikerroksissa talossa, jossa asui monia muitakin lapsiperheitä.

Kohtele toisia ihmisiä niin kuin toivoisit itse tulevasi kohdelluksi on hirmu hyvä elämänmotto. Kun ihminen tulee tarpeeksi vanhaksi, itsensä osaa ympäröidä hyvillä ihmisillä.

En ole boheemi taiteilija, vaan elämäni on aika raamitettua ja elämää lapsen ehdoilla. Esimerkiksi ex tempore -kaljat jäävät usein juomatta, kun on kiire vapauttamaan lapsenvahti.

Suhtaudun vakavasti leikkiin. En ymmärrä, miksi sanonta ”leikki on lapsen työtä” muuttuu suorittamiseksi siinä vaiheessa, kun ihminen aikuistuu.

Omaa temppeliä pitää hoitaa, aivan kuten viemme lemmikkieläimet trimmattaviksi ja vaihdamme öljyt autoon. Fysiikka vaikuttaa ajatteluun – ja toisin päin.

Tanssiin hurahdin Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelmaan osallistuessani. Otan yksityistunteja ja käyn viikonloppukursseilla. Toissa vuonna minä ja TTK:n aikainen tanssiparini Mikko Ahti osallistuimme kilpatanssin Pro/Am-kisaan. Olemme perheystäviä Mikon ja hänen perheensä kanssa.

Olen intohimoammatissani. Parhaimmillaan minulla on töihin lähtiessäni sellainen olo, että en edes koe lähteväni töihin vaan pitämään hauskaa.

Freelancerilla työt jakaantuvat sykleittäin. Olen tehnyt töitä isolla energialla koko tämän vuoden ajan, mutta sitä ennen olin puoli vuotta työttömänä. Joutilaina hetkinä pitäisi osata olla huolehtimatta – eihän ammattitaito mihinkään katoa. Tiedän kyllä, että kohta painetaan taas. Tekemättömät hetket hätkäyttävät kuitenkin kahdenkymmenen free-vuoden jälkeenkin.

Vapaa-ajaltani kaipaan vastapainoa allokoinnille, enkä sovi menoja liian tarkasti etukäteen. Kaikkein kallisarvoisimpia ovat kiireettömät hetket 13-vuotiaan tyttäreni ja muiden läheisteni kanssa.

Olen maalaistyttö. Vaikka Helsingissä on ihana tavata ystäviä ja käydä teatterissa, en näe vaihtoehtoja Nurmijärvellä asumiselle. Tykkään siitä, että asiat ovat pieniä ja hallittavia, samoin kuin tykkään omasta pienestä pihastani ja siitä, että kotini vieressä on metsää.

Minulla on kova mökkikuume. Mökkiolosuhteissa saatan pysähtyä tuntikausiksi vaikka vain tuijottamaan elävää tulta. Oman mökkiunelmani toteuttamiseen on ehkä vielä vähän matkaa.

Ihanneyhteiskuntani perustuu erilaisten ihmisten kunnioittamiseen. Toivon, että pystyisimme kiinnostumaan erilaisuudesta ja ajattelemaan, että: ”Wau, et ajattele yhtään niin kuin minä, mutta kerro lisää siitä, miten päädyit omaan näkemykseesi.” Jokaisella ihmisellä on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja vakavasti otetuksi.

Jos virtaaminen lakkaa, kaikki lakkaa.

Teksti Leila Itkonen, kuva Jaakko Jaskari